Etelä-Korean ainutlaatuinen elokuvaohjaaja Kim Ki-duk haltioitti hyvän elokuvan ystävät tällä buddhalaisen elämäntavan ylityslaululla. Elokuvan tapahtumapaikka on rajattu, järven äärellä koetaan vuodenaikojen vaihtuvat tunnelmat. Viides vuodenaika on viite tuonpuoleiseen. Arvokkaan elämän elänyt ihminen saa mahdollisuuden poistua uuteen kevääseen vuodenaikojen kierron jälkeen.
Kim Ki-dukin elokuvan mies elää lautallaan, jonne hän on rakentanut pienen mökin. Lautta ajelehtii järvellä, ja talven tultua se juuttuu pysähdyksiin jäähän. Lautan ympärillä maisema muuttuu eri vuodenaikojen väreissä. Näyttää aivan kuin seutu olisi koko maailman mikrokosmos. Lautalla mies saa kokea ilon, rakkauden ja surun hetket. Hän tyytyy ottamaan kaiken vastaan nöyrin mielin. Siksi hän hengittää vapaasti, siksi hän elää yksinkertaisten hetkien keskellä. Elämä ei anna paljon, ja kuitenkin riittävästi.
Kim Ki-dukin mies elää todellakin Buddhan oppien mukaan, kärsien ja tavoitellen onnea, joka ei ehkä saavu hänen luokseen tässä elämässä. Ki-dukin aikaisempia elokuvia on syytetty jopa naisvihasta ja selittämättömästä eläinrääkkäyksestä, mutta Viidessä vuodenajassa ei näy enää merkkejä entisestä Kim-dukista. Voisiko sanoa, että aikaisempien elokuvien masokismi ja sadismi ovat jossakin taka-alalla, sillä nyt uskonnollinen tensio valtaa kuva-alat. Ja kyllä ne häikäisevät. Sillä ohjaajan mukaan uskonto, buddhalaisuus, tuo lopulta sovituksen miehen karuun elämään.
Viiden vuodenajan tapahtumapaikka sijoittuu Etelä-Korean pohjoisosan vuoristoalueeseen, jossa sijaitsee vanha Jusan Pondin puistoalue. Ja se tekojärvi, jonne Kim Ki-duk on tuonut näyttelijänsä ja kameransa. Munkkina elävä mies ja hänen oppipoikansa ovat rakentaneet lautalle temppelinsä, jossa hartaustoiminnot suoritetaan. Jotakin ainutkertaista ovat nuo järvellä vedestä hetkittäin nousevat puut, jotka symbolisoivat elämän ikiaikaisuutta. Itse elokuvan nimi symbolisoi tietenkin buddhalaisuuteen kuuluvaa elämän kiertokulkua.
================================================================================================
Palattuaan Etelä-Koreaan Kim Ki-duk alkoi kirjoittaa elokuvakäsikirjoituksia. Hän voitti jopa palkinnon korealaisessa käsikirjoituskilpailussa. Kim Ki-dukin esikoisohjaus Crocodile valmistui 1996. Elokuva sai kotimaassaan sensaatiomaisen hyvän vastaanoton. Kansainvälinen maine heltisi Berliinin filmijuhlilla 2004, kun Kim Ki-duk palkittiin Samaritian Girlistä. Jatkoa seurasi Venetsiassa saman vuoden syksyllä, kun 3-Iron toi parhaan ohjaajan palkinnon. Kim Ki-duk on toiminut myös useiden eteläkorealaisten elokuvien kirjoittajana ja tuottajana - Beautiful (2008), Poongsan (2011).
Kim Ki-dukin omista ohjaustöistä Suomessa esitettiin vuonna 2002 Saari. Sekin tapahtui lautalla, lautoilla. Ki-duk kertoi hyvin julman rakkaustarinan, jonka osapuolina olivat ilotalon emäntä ja syyllisyydessä rypevä murhamies. Bad Guy - parittaja (2001) on myös esitetty Suomessa, joten Kim Ki-dukilla alkaa olla hyvä maine maassamme. Tämä elokuva on ohjaajalle tyypillisesti julman kaunis tarina pikkurikollisesta, joka pakottaa opiskelijatytön prostituoiduksi.
Juuri tästä elokuvasta periytyy Kim Ki-dukin osaksi väitetty naisviha, mutta asialla on myös toinen puoli. Länsimainen katsoja ei ehkä aina pysty eläytymään täysillä korealaiseen kulttuuriin.
Viisi vuodenaikaa on joka tapauksessa Kim Ki-dukin hienoin, rauhallisin ja elähdyttävin elokuvatyö, jossa mahdollinen naisviha on muuttunut miehen omaksi kärsimysnäytelmäksi. Naisen seksuaalisuus ei ole vain miehen onni, vaan lopulta miehen ansa. Siksi askeettinen elämäntapa vapauttaa miehen naisen vallasta, mutta mikä on sitten kauniimman sukupuolen kohtalo. Kuolemako? Niinkö Buddha opettaa?
Todettakoon, että italialainen Bernardo Bertolucci ohjasi 1993 hiukan naiivin Pikku Buddhan, joka tapahtui niin historiallisessa ajassa (Keanu Reeves tulkitsi buddhalaisuuden opettajaa Sidharthaa, joka eli 500-luvulla Intiassa). Nykyajan jaksoissa munkki Lama Norbu saapuu Tiibetistä Seattleen etsimään uutta Buddha-kokelasta Chris Isaakin esittämän Conradin perheeseen. Toinen 1990-luvun Buddha-aiheinen elokuva oli tietenkin katolisen ja amerikanitalialaisen Martin Scorsesen tunnustuksellinen Kundun, elokuva Tiibetin 14. Dalai Laman elämästä ja nuoruudesta.
Tiibetin buddhalaisuus tarkoittaa kaikista tahroista ja elämän epäselvyyksistä puhdistumista. Kysymys on avautumisesta viisauteen, heräämistä, jota Viiden vuodenajan päähenkilö yrittää toteuttaa lautalla. Tutkijoiden mukaan buddhalaisuus perustuu syyn ja seurauksen, eli armon ymmärtämiseen: Olemme itse vastuussa omasta tulevaisuudestamme. Lopullisena tavoitteena on nirvana eli valaistuminen. Valaistunut ihminen vapautuu samsarasta eli elämän kiertokulusta.
Viisi vuodenaikaa sai ensi-iltansa 6.2. 2004 Helsingin Kino Engelissä. Me pojat - minä-isä, vanhin ja nuorin poikani - menimme katsomaan elokuvan muutama viikko myöhemmin. Itse asiassa ehdotus tuli nuoremmalta pojalta, joka käsittääkseni oli katsonut Kim Ki-dukin aikaisempia elokuvia dvd-kopioina. Ostin liput näytäntöön hyvissä ajoin ennen klo 17:sta. Odottelin poikiani, odottelin viiteen, kävelin Senaatintorille, jotta olisin nähnyt, tulevatko pojat taksilla. Vasta kymmenen yli viisi he saapuivat, mutta ehdimme kuitenkin näytäntöön, emmekä jääneet alusta paitsi.
Viisi vuodenaikaa lumosi (toistanko itseäni) runollisilla kuvillaan ja seestyneellä buddhalaisella filosofiallaan. Mitään näin hukeaa kuvarunoutta, jossa oli myös syvä sisältö, emme olleet nähneet pitkään aikaan. Elokuvan loputtua nousimme ylös taputtamaan. Totesimme lähes yhteen ääneen, että Viiteen vuodenaikaan sisältyy "kaikki" tästä meidän ihmisten elämästä.
================================================================================================
Niin tein. Ensin pitkän prosessin jälkeen joustoeläkkeelle, sitten varsinaiselle, jonka aikana tämän pian päättyvän sarjankin olen kirjoittanut. Oliko valintani oikea? Kun nyt katson lehteämme ja media-alan murrosta voin sanoa tehneeni oikean ratkaisun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti