Nuoren naisen tie * * *







Uudet kotimaiset elokuvat tulevat ensi-iltaan lähes viikottain. On selvää, että jokainen niistä ei voi menestyä, vaan toinen syö toista. Nykyään elokuvan arvon ja laadun mittana pidetään katsojalukuja. Niin myös suomalaisen elokuvan kohdalla. Tämä on vääristynyt tapa suhtautua elokuvaan.
Myös medianäkyvyys on tärkeä. Ajatellaanpa vaikka HS:n perjantaisin ilmestyvää NYT-liitettä: Sen irti tipahtavan TV-oppaan takasivulla on kriitikoiden listaamat tähdet ensi-iltaelokuville. Runsas viikko sitten ohjelmistoon tullut uusi kotimainen Maa meren alla ei herätä yleisön kiinnostusta, jos kriteerinä pidetään NYT-liitteen kriitikoiden arvostuksia. Nimittäin elokuva kerää keskiarvoltaan 2,3 tähteä, ja Turun Sanomien kriitikko antaa johdonmukaisesti yhden tähden. Hänellä lienee tietokoneellaan tuo yksi tähti valmiina jokaiselle uudelle kotimaiselle elokuvalle.
Muutenkin Maata meren alla tuli ensi-iltaan lähes huomiotta. Olin kaksi viikkoa matkoilla. Palattuani olen yrittänyt etsiä arvioita elokuvasta eri lehdistä. Arvostamani Suomen Kuvalehti ei kirjoita elokuvasta mitään. Ei myöskään Suomen naistenlehtien kuningatar Gloria, jossa on näyttävät elokuvapalstat. Päivälehtiä en ole edes viitsinyt kaivaa esille, mutta esimerkiksi tamperelainen Aamulehti lienee ollut nuiva, koska NYT-liitteessä lehden kriitikko antaa elokuvalle vain kaksi tähteä.
===========================================================
Lenka Hellstedtin ohjaama ja Mark Stubbsin kuvaama Maata meren alla perustuu Riikka Ala-Harjun kirjaan. En ole sitä lukenut, mutta elokuvaksi se vaikuttaisi soveltuvan mainiosti. Lahjakas Hellstedt on tehnyt varmaa työtä. Maata meren alla on sympaattinen, mutta hiukan vaatimaton ja särmätönkin pieni kotimainen elokuva.
Lenka Hellstedt muistetaan parhaiten 2001 valmistuneesta Minä ja Morrison -elokuvasta. Hän on myös ohjannut tv-sarjoja. Ehkä Maata meren alla toimisi paremmin tulevan tv-sarjan pilottijaksona kuin levittäytyneenä isolle valkokankaalle. Mutta hyvä näinkin. Ei kaiken suurta tarvitse olla.
Lähtökohdiltaan Lenka Hellstedtin elokuva lupaa paljon. Amira Khalifa esittää hellyttävästi Idaa, joka elää elämäänsä adoptioäitinsä Katin (Marja Packalén) kanssa. Ompelijan ammatin hankkinut Ida yrittää hankkia töitä, mutta huonolla menestyksellä. Ystävä Ville (Matti Ristinen) kehottaa Idaa rohkaisemaan itsensä. Naisen vahvuus orastaa vähitellen Idassa. Hän lähtee etsimään itseään Berliiniin.
==========================================================
Maata meren alla on todenmukainen draamaelokuva nuoren naisen kasvamisesta nyky-yhteiskunnan haasteellisessa vaatimuskentässä. Kannattaa muistaa, että Hellstedt kuvaa aikuistumista, yritystä katkaista liian kiristävät perhesiteet ja löytää oma naisen ääni. Kiinnostavasti Hellstedt näyttää myös elämänmuodon, jossa ei uskalleta elää ja toimia omillaan, vaan etsitään koko ajan toisten hyväksyntää. Miellyttäminen on naiselle monesti ansa.
Nämä pienet, nasevat huomiot nousevat kuin kuvien välistä vakuuttamaan katsojaa, että maata täytyy saada omien jalkojen alle ennen kuin voi hypätä nauttimaan elämän meren tyrskyistä.
==========================================================
Berliini on nykyisin nuorten suosittu matkakohde. Ymmärrän tältä pohjalta elokuvan Idan päätöksen lähteä kaupunkiin, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vielä ideologisesti jaettu ja muurin rajaama.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuva-arkisto (en ymmärrä sen nimen muuttumista kansalliseksi audiovisuaaliseksi arkistoksi) aloitti runsas viikko sitten kiinnostavan Carte Blanche -sarjan. Tällaisessä sarjassa joku ohjaaja, kriitikko tai muuten merkittävästi ansioitunut suomalainen elokuvapersoona saa esitellä omia suosikkifilmejään.
Tämän kevään valinnat ovat tehneet dokumenttiohjaajapari Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui. Lehmuskallio täytti vasta 70-vuotta. Hän samosi nuorena metsissä, taisi valmistua metsänhoitajaksi. Lehmuskallion ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva Korpinpolska valmistui 1980. Se oli sensaatiomaisen hyvä kuvaus pohjoisten metsien eläimistä ja ihmisistä, luonnon maagisesta kiertokulusta.
Pidin myös paljon Lehmuskallion seuraavista töistä, joita olivat Skierri - vaivaiskoivujen maa (1982) ja Sininen imettäjä (1985). Jälkimmäinen kunnioittaa hartain kuvin omaperäistä kainuulaista kuvataiteilijaa Niilo Hyttistä.
Inuksukissa (1988) Lehmuskallio dokumentoi Kanadan eskimoiden elämää. Minä olen (1992) hyppää fiktion ja dokumentin keinoin arktisten alueiden elämänpiiriin. Sen jälkeen Lehmuskallio ohjasi Lapsuin kanssa useita dokumentteja vähemmistökansojen elämästä. Paras lienee Kadotettu paratiisi vuodelta 1994.
Markku Lehmuskallion oma ja Anastasia Lapsuin kanssa ohjaama tuotanto pyörii elokuva-arkistossa aina huhtikuun lopulle.
=========================================================
Markku Lehmuskallion Carte Blanche on yhtä juhlaa. Hän muistaa valinnoillaan espanjalaista Luis Buñuelia (mm. katolista kirkkoa ruoskiva Las Hurdes), italialaista ohjaajakaksikkoa Paolo ja Vittorio Taviania (mm. Isäni, herrani, Tähtikirkas yö) ja samoin saapasmaan Ermanno Olmia, jonka 1978 valmistunut Puukenkäpuu oli meillä Suomessakin laajan kiinnostuksen ja ihailun aihe.
Kiitos Markku Lehmuskallio: Näytät suppeanakin valintana arkiston Carte Blanchessa, mitä elokuvataide saattoi olla parhaimmillaan.