Tuskin olen
inhonnut tänä vuonna montakaan uutta elokuvaa samalla tavalla kuin
ruotsalaista Luokkajuhlaa. Ohjaaja Anna Odell on minusta
virittänyt elokuvansa väärälle sointuvärille. Hän syyttää,
mutta ei analysoi. Ja on vaikea sanoa, onko elokuva fiktiota vai
täyttä faktaa.
Luokkajuhlassa saman
koulun entiset oppilaat kokoontuvat juhlahetkeen 20 vuotta myöhemmin.
On tarkoitus syödä ja juoda, muistella samalla menneitä. On
tarkoitus katsoa, miten entisten luokkatoverien habitus on muuttunut
– niin ja mitä kenestäkin on tullut. Juhla alkaa kivasti, mutta
sitten muuan nainen nousee ylös. Häntä ei ole kutsuttu
luokkakokoukseen, mutta hän anastaa heti tilan muilta. Hän on
ohjaaja Anna Odell. Vai onko?
Luokkajuhlassa tuo
kutsumaton nainen aloittaa puheenvuorojen sarjan. Hän syyttää
muita kokouksen osanottajia kaikesta mahdollisesta. Etenkin miehiä.
Hän väittää tulleensa aikanaan koulukiusatuksi. Nyt sitten
kiusaajat saavat kuulla kunniansa – tai siis heidät paljastetaan
ja työnnetään kuvaannollisesti alimpaan helvettiin.
Täytyy sanoa, että Anna
Odellin puheenvuorot ovat piinaavia. Vaikea sanoa, ovatko piinan
kohteet todella entisiä luokkatovereita. Ruotsalaisten kriitikkojen
mukaan heitä esittävät näyttelijät. Tässä on elokuvan dilemma:
Miksi kokoukseen ei oltu kutsuttu entisiä luokkatovereita, jos
ohjaaja Anna Odell on todella ollut kiusauksen kohde kaksikymmentä
vuotta aikaisemmin? Vai onko Anna Odell ollut edes tuon
luokkakokouksen oppilaiden joukossa?
=====================================================================================================
Luokkajuhla
on ärsyttävä elokuva siinä mielessä, että katsojan vaikea
tajuta fiktion ja faktan rajoja.Toisaalta ohjaaja syö ideansa liian
aikaisin. Olisiko ollut parempi, että kuokkavieraan syyttely olisi
jätetty loppupuolelle. Niin kuin tanskalaisen Thomas Winterbergin
hienossa elokuvassa Juhlat (1988). Se on kuulemma toiminut
Anna Odellin inspiraationa.
Anna Odellin Luokkajuhla syö kahtia sosiaalisia konflikteja rikkovat ainekset liian aikaisin.
Syytösten vyöry ja koulukiusaamisen paranoia olisi vaatinut
keskittämistä ja puhetulvan karsimista. Tärkeä sanoma vesittyy
syyttelyn loputtomassa tuoksinassa.
(Ensi-ilta 7.11. 2014)
Ajankohtainen
kommentti
Paavo Westerberg
on nuoren polven lahjakkaita kirjoittajia ja ohjaajia. Hänen
panoksensa Aku Louhimiehen elokuvissa oli huomatta 2000-luvulla.
Westerberg kirjoitti Pahan maan (2005) ja yhdessä näyttelijä
Mikko Koukin kanssa Valkoisen kaupungin (2006)
käsikirjoituksen. Tuo Louhimiehen elokuva pohjautui Westerbergin
kirjoittamaan Irtiottoja -tv-sarjaan, erityisesti sen
henkilöhahmoon taksimies Veli-Mattiin.
Nykyisin Paavo Westerberg
on omistautunut teatterille. Hänen tulkintansa Anton Tshehovin
Vanja-enosta (1897) sai allekirjoittaneen katsomaan esityksen
Kansallisteatteriin. Näytelmä on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus
teatterin suurella näyttämöllä. Aikaisemmin hän on ohjannut
Arthur Millerin ja Henrik Ibsenin näytelmiä. Westerbergin omista
kirjoittamista ja ohjaamista esityksistä huomattavia olivat Kotiin
ennen pimeää (2006) ja He eivät asu enää täällä
(2012).
Vanja-Eno oli
järisyttävä elämys, monikerroksinen kertomus meistä vajavaisista
ihmisistä. Paavo Westerbergin uusi suomennus – yhdessä Eva
Buchwaldin kanssa - kurkisti 1800-luvun lopun Venäjältä tänne
nykyaikaan. Westerbergin ohjaus oli loistokasta. Samoin Markus
Tsokkisen lavastusrakennelmat, niin muodoin Sanna Salmenkallion
äänisuunnittelu ja musiikki. Näyttelijäryhmä Kristo Salmisesta
Emmi Parviaiseen, Krista Kososeen, Heikki Nousiaiseen, Seppo
Pääkköseen, Terhi Panulaan, Eero Ahoon ja Seela Sellaan oli
hioitunut väkeväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
Entä teemat? Näytelmä
ei ole vain kurkistus ihmisiin,
joiden elämä meni hukkaan. Se muistuttaa meitä faktasta, että
ihminen ei sitten millään opi edellisten sukupolvien virheistä.
Näytelmässä ihmisen raadollisuus ja tuo vajavaisuus paljastuu
mahdollisimman avoimena.
Esitys
viittaa ilmastonmuutokseen, jos vain haluaa nähdä yhteydet. Metsä
on tärkeässä osassa tshehovilaisen maalaistalon takana. Anton
Tshehov (1860-1904) ennusti kauaskantoisesti, että maailmallemme käy
huonosti, jos metsät kaadetaan ja ekologinen tasapaino järkkyy.
Nerokas
keksintö oli laskea eräässä kohtauksessa vettä solkenaan
näyttämön yläosasta. Eikö se juuri symbolisoi jäätiköiden
sulamista? Esitys on todella ajankohtainen, jopa siksi kun pari
päivää sitten ilmestyi IPCC:n lopullinen, rankka raportti
ilmastonmuutoksen järkyttävästä kehityksestä.
=====================================================================================================
Paavo
Westerbergin ohjauksessa korostuu tietenkin kysymys arvokkaan
ihmiselämän mahdollisuudesta. Sitähän Anton Tshehov pohti niin
näytelmissään kuin novelleissaan. Esityksen loppupuolella
Westerberg muistuttaa meidän ihmisten tarvitsevan myös armoa ja
anteeksiantoa. Se kirkastuu toisten ihmisten huomioon ottamisessa,
kuin kurkistuksena omasta kohti toista. Siksi esityksen lopussa
henkilöt ikään kuin jähmettyvät odottamaan pelastusta, ehkä
myös muutosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti