Harrison Ford laittomien siirtolaisten jäljillä * * *






Jack Nicholson näytteli 1980-luvun alussa brittiläisen Tony Richardsonin (1928-1991) draamaelokuvassa Raja, joka kiertyi USA:n ja Meksikon rajamailla tapahtuvan laittoman siirtolaistulvan ympärille. Richardsonin elokuva antoi hyvän käsityksen tästä rajaongelmasta: Yhdysvaltain suurtilalliset tarvitsevat pelloilleen halpaa työvoimaa, joten köyhät meksikolaiset ovat valmiita uhmaamaan vaaroja ja ylittämään rajan muutaman palkkadollarin tähden. Valitettavasti Richardsonin elokuva vain sivuaa ongelmaa ja pääpaino on rehellisen lainvalvojan (Nicholson) taistelussa laittomuuksien kitkemiseksi. Yksilödraama peittää kipeät yhteiskunnalliset ongelmat.
Harrison Ford on ikään kuin saanut päivittää 27 vuotta myöhemmin Jack Nicholsonin roolin. Rajatussa maassa Ford (s. 1942) vaikuttaa hiukan liian vanhalta maahanmuuttoviraston (ICE) agentti Max Broganin rooliin. Ford rakentaa roolin hänelle ominaiseen pelkistettyyn tyyliin. Muutama hymy, pilke silmissä ja tuskainen ilme ovat Fordin tavaramerkki. Toisaalta Rajattu maa (Crossing-over) osoittaa, että kohta seitsenkymppisellä Fordilla on vaikeuksia löytää oikeita käsikirjoituksia ja oikeita elokuvia. Hän kärsii aivan selvästi ikääntymisestä - ehkä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun suuruuden ajat actionsankarina Tähtien sota- ja Indiana Jones -trilogioissa ovat vain haalistunut muisto.
Harrison Ford saavutti tähteytensä lähes keski-ikäisenä. Tv-näyttelijänä aloittanut Ford yritti tulla vahvasti amerikkalaiseen elokuvaan koko 1970-luvun, mutta kuka edes huomasi häntä 1973 George Lucasin American Graffitissa (Svengijengi ´62). Mutta tuossa elokuvassa Ford kohtasi ohjaaja Lucasin, joka valitsi hänet 1977 Tähtien sodan Han Solon rooliin. Paradoksalaista kyllä, mutta tieteiselokuvan todellisen tähden piti olla Luke Skywalkeria esittänyt Mark Hamill. Hän painui trilogian jälkeen lähes unohduksiin, mutta Harrison Fordista tuli yhdessä yössä Hollywood-viihdelokuvan megatähti.
==================================================
Rajattu maa yrittää toimia monella eri tasolla. Harrison Ford on tietenkin näkyvin näyttelijä Max Broganina, jonka tehtävä on ottaa laittomat maahanmuutajat kiinni. Tony Richardsonin elokuvasta poiketen ei olla USA:n ja Meksikon rajalla, vaan Los Angelesissa, jossa eri kansallisuuksia edustavat maahanmuuttajat yrittävät hankkia laillisen aseman Yhdysvalloissa. Elokuva kärsii hajanaisuudesta, mutta se antaa hyvän kuvan Yhdysvaltain nykyisestä maahanmuuttopolitiikasta ja viranomaiskoneiston byrokratiasta.
Wayne Kramerin kirjoittama ja ohjaama elokuva ei tyydy mustavalkoiseen asetelmallisuuteen, vaan Max Brogan joutuu kiperiin ammatillisiin ja yksityisiin valintatilanteisiin. Hänessä herää humanisti, joka ei voi toteuttaa pelkkänä rutiinina viranomaistehtäväänsä. Brogan tajuaa vähitellen, että Yhdysvaltoihin hinnalla millä hyvänsä pyrkivät laittomat maahanmuuttajat ovat tuntevia ihmisiä ongelmineen ja unelmineen. Yhdysvalloissa elokuvaa on ehditty moittimaan laittomuuksien sympatisoimisesta.
Alaikäisen lapsen tapaus on käännekohta, sillä Max Brogan alkaa pohtia, miksi hän yleensä tekee tätä työtä. Maahanmuuttovirastoa aletaan nimittää Gestapo-termillä. Samalla Brogan vedetään perimmäisten kysymysten äärelle: miksi niin moni laiton maahanmuuttaja riskeeraa elämänsä ja mitkä ovat amerikkalaisen vapauden rajat? Max Brogan alkaa ymmärtää Yhdysvallat - oman isänmaansa - laajemmissa yhteyksissä: Amerikka on demokratian ja vapauden sulatusuuni, jossa monet eri kulttuurit elävät ja kukoistavat.
Rajattu maa on kiinnostava uusi amerikkalainen draamaelokuva. Toki käsikirjoitukseen ja ohjaukseen olisi pitänyt saada lisää särmää ja tiukkuutta. Näyttelijäryhmästä erottuu positiivisesti Ray Liotta, joka sitten Martin Scorsesen Mafiaveljien (1990) ei ole vakuuttanut odotetulla tavalla. Nyt Liotta varastaa valvoja Cole Frankelin roolissa Harrison Fordilta yritteliään elokuvan.

Ajankohtainen kommentti

Lehtiuutinen sunnuntai-ilta 5.7. kertoo, että Britannia on Euroopan väkivaltaisin maa. Suomi sijoittuu EU-tilastossa viidennelle sijalle. Tilastossa väkivaltarikoksiin lasketaan muun muassa pahoinpitelyt, ryöstöt ja seksuaalirikokset. Britanniassa niitä tehtiin kymmenen vuoden seurantajakson aikana lähes 1,2 miljoonaa. Uutisen mukaan se tarkoittaa kahtatuhatta rikosta sataatuhatta brittiä kohden.
Seurasin Yhdysvaltain esivaalikevään alkaessa brittiläisiä tv-kanavia (mm. Sky News) Espanjassa. Seuranta oli kahden viikon aikana hyvin säännöllistä. Kirjoitin oikein ylös johtopäätökseni tietämättä silloin, että Britannialla on ykkössija Euroopan väkivaltaisimpana maana: "Taas uusi murha, mutta tällä kertaa uutiskanava Sky News on otsikoinnut sen näin: Suffolk Killings. Vähitellen minulle alkaa selvitä, että 49-vuotias mies on saatu kiinni ja lähetetty aamulla oikeuteen. Hän on tappanut kymmenen päivän aikana joulukuussa 2006 viisi nuorta naista, jotka ovat harjoittaneet ilotytön ammattia kaupungin Punaisten lyhtyjen alueella.
Kanava herkuttelee tapauksella: miehen pidättämiseksi Suffolkissa kehitettiin poliisin historian suurin operaatio. Minä katsoin uutista hiukan toiselta kannalta, sillä alan ymmärtää, että ilman näitä kanavan päivittäisiä murhauutisia television rikossarjojen kammottavat tapaukset eivät olisi uskottavia. Ja karmeinta on seurata rikostapausten perinpohjaista käsittelyä: Toimittaja käyskentelee uutis-studion seinälle kiinnitettyjen uhrien valokuvien edessä ja analysoi niitä kuin poliisin tutkija tv-sarjoissa.
Tai: mikä on nykyisin uskottavaa? Sekö että hyvyyttä ei ole ja murhia tapahtuu kuin liukuhihnalla. Ehkä tämä on liioteltua, mutta uutiskanava suuntaa huomion näihin murhiin ja tappoihin tavalla, joka kiihottaa meitä uskomaan pahimpaan. Se on yhtä murhaa tuo elämä siellä ja täällä, tuolla ulkona, ei sinne kohta uskalla mennä.
Raakoja nuo murhat ovat, totta vie, jos on uskomista kaupalliseen tv-kanavaan, mutta kun poliisia aina haastatellaan ja siltä suunnalta saadaan väkevää tietoa, niin alkaa uskoa väitteeseen, jonka mukaan todellisuus on kauheampi kuin fiktio.
Siis: ehkä muutaman vuoden päästä saamme nähdä BBC:n tai ITV:n tuottaman rikossarjan, jossa tuo Suffolkin urhea ja älykäs poliisi selvittää viiden nuoren naisen kuolemat. Kun sarja nimeltä Suffolk Killings tulee aikanaan Suomen televisioon tiedän paremmin kuin tv-kriitikot, mistä on kysymys.
===================================================================
Suffolkin tapaus ja muut uutiskanavalla näkemäni murhatapausten esittelyt todistavat, että nyt maailma on niin hajallaan, niin ristiriitainen, niin vaativa ja niin vaaroja täynnä, että ihmisen mieli järkkyy joko jostakin inhimillisestä sysäkkeestä (mustasukkaisuus, kateus, naisviha) tai sitten veriteolle ei enää löydy järjellä selitettävää motiivia. Onko kysymys sittenkin joidenkin ihmisyksilöjen sairaasta halusta monistaa aikaisempaa pahaa?
"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", totesi kuuluisa irlantilaissyntyinen ohjaaja John Huston 1950-luvun alun amerikkalaisessa elokuvassaan Asfalttiviidakko. Hustonin elokuvassa valotettiin älyllisesti rikollisuuden ja liike-elämän suhteita. Niitä käsitellään hyvin harvoin nykymedian kanavilla ja painotuotteissa. Nyt pelataan sensaatiomaisesti sairaiden ihmisyksilöjen raaoilla teoilla. Se myy.
On ajateltava, että rikos ei poistu koskaan yhteiskunnista. Eikä rikosten esittely katsojaluvuista taistelevilta kaupallisilta tv-kanavilta. Ongelma on siinä, että kameran suuntaaminen pelkkiin murhiin kätkee alleen niin monta kansalaisten arkipäivään liittyvää yhteiskunnallista epäkohtaa ja ongelmaa.