ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 160

Dancer in the Dark (Tanska-USA-Ranska-Suomi-Saksa-Alankomaat-Suomi-Britannia-Norja-Islanti 2000), ohjaus ja käsikirjoitus: Lars von Trier, kuvaus: Robby
Müller, Mark Bell, musiikki: Björk, pääosissa: Björk (Selma), Catherine Deneuve (Kathy), David Morse (Bill), Peter Stormare (Jeff). Tuottaja: Vibeke Windeløv.

Onko tämä valintani tanskalaisen Lars von Trierin paras ohjaustyö? Se häikäisi, kiihotti, jopa raivostutti, mutta nyös lumosi. Tämä on elokuvataidetta, hyvä herrasväki.
Siltä alkaa vaikuttaa, vaikka Dogma-vaiheetkin läpikäyneen von Trierin kansainvälinen läpimurtoelokuva Breaking the Waves voisi olla se paras 1990-luvulta tai sitten 2000-luvun muista von Trier -elokuvista ainakin Dogville (2003) ja miksei Melancholia (2011). Von Trierin varhaisista töistä Europa 1980-luvulta jo osoitti, mikä mies aikoo valloittaa eurooppalaisen, jopa globaalisen taiteellisen elokuvan tulevina vuosina. Mutta Antichristia (2009) en kyllä kelpuuttaisi von Trierin parhaiden elokuvien joukkoon. Ylilyönti se on, ei voi mitään.
Dancer in the Dark kuvaa musikaalin keinoin tshekkityttö Selmaa (Björk), joka matkustaa Yhdysvaltoihin etsimään amerikkalaista unelmaa. Selma on köyhä yksinhuoltajatyttö, joka on menettämässä näkökykynsä. Lars von Trier on ajoittanut elokuvansa tapahtumat 1960-luvulle, jälkeen tshekkiläisen Milos Formanin Mustaa Pekkaa ja Vaaleaverikön rakkautta, mutta ennen Tshekkoslovakian miehitystä. Raaka neuvostoinvaasio pakotti Formanin ja kumppanit loikkaamaan Yhdysvaltoihin. Selman loikka on muuan pieni episodi tavallisen tshekkinaisen elämässä.
Yhdysvalloissa Selma ei näytä löytävän unelmaa, jota kaikki tavoittelevat, niin kanta-asukkaat kuin maahanmuuttajat. Onko amerikkalainen unelma sittenkin myytti, joka alkoi rapistua 1960-luvulla? Vai onko kysymys siitä yksilön oman onnensa ja tiensä tavoittelusta, josta kaikki aina puhuvat.
Selmalle tehdastyö tuottaa vaikeuksia, hän rikkoo tärkeän koneen ja saa potkut. Ihailijaansa Jeffiä (Peter Stormare) Selma ei ehkä enää näe sokeutumisensa tähden, mutta tuota ihmeellistä hymyä melkein kaikkeen tyytyvä tshekkityttö varjelee. Toinen Selmasta kiinnostunut mies on Bill (David Morse), jolle on pakko analysoida amerikkalaisen filmimusikaalin hienouksia. Selma rakastaa amerikkalaisia musikaaleja, mutta hän ei katso niitä koskaan aivan loppuun.
Mutta mitä mieltä Selman harrastuksesta on eräänlainen huolehtija (Catherine Deneuve), jonka ranskalaisen näyttelijän Lars von Trier lienee valinnut elokuvaansa 1960-luvun musikaaliklassikon Cherbourgin sateenvarjojen tähden. Kyllä von Trier elokuvahistoriansa tuntee.
Kiinnostavaa Dancer in The Darkissa on päähenkilön Selman ristiriitaisuus. Tai voisiko sanoa, että ohjaaja sekä rakastaa että vihaa tshekkityttöä. Hän vihaa Selman hymyä, mutta rakastaa sitten Selman lahjakkuutta laulujen tulkitsijana. Joissakin arvioissa puhuttiin jopa Lars von Trierin naisvihasta, mutta olisikohan sittenkin perimmiltään kysymys luonnekuvauksen monimielisyydestä ja naiseuden eri variaatioista.
================================================================================================
Dancer in The Dark on elokuvatyönä aivan upea, siis kaikessa visuaalisessa ja teknisessä loistossaan. Lars von Trier hyödyntää elokuvassa dogma-linjauksia ja yhdistelee Selman tarinaan amerikkalaisen filmimusikaalin parasta perinnettä. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys musikaaliantologiasta, vaan von Trier käsittelee ennen niin kukoistanutta amerikkalaista lajityyppiä miten itse tahtoo.
Von Trier rikkoo lajityypin kliseitä, mutta suo kohta jo musikaalille kaiken mahdollisen ihailunsa. Von Trierille ominaisesti amerikkalaista yhteiskuntaa kuvataan suurpiirteisesti. Historiakin elää ja pulppua ikään kuin von Trierin hyppysten luovassa ja taiteellisessa käsittelyssä. Ja ajatellanpa kohtausta, jossa Selma laulaa "My Favourite Thingsin". Kuka muistaa missä kuolemaan viittaavassa paikassa se tapahtuu?
Tekniseltä puolelta kannattaa mainita musikaalikohtausten toteutus. Tiettävästi Lars von Trier on kuvannut ne - kymmenillä pienillä digikameroilla. Selman laulaessa fiktio muuttuu todeksi, sillä kukaan muu kuin vain Björk pystyy tulkitsemaan ne samalla intensiteetillä. Ja äänen skaalan muutokset, leikittelut, variaatiot! Voi hyvä Jumala, minkä ihmeen Björkissä saimme.
Tämä tuli todistetuksi 8.9. 2000 Helsingin Kluuvikadun Maximissa, jossa Dancer in The Dark sai Suomen ensi-iltansa. Ihailijoita löytyi, niin Björkin kuin pohjoismaisen elokuvan ehkä luovimman ohjaajakyvyn Lars Von Trierin, mutta näytöksestä poistui myös ristiriitaisissa tunnelmissa eläviä katsojia. Se nyt oli varmaa, että von Trier ei jättänyt ketään kylmäksi - ei silloin vieläkin toimivassa Maximissa, eikä uusien töiden johdosta tulevina vuosina.
================================================================================================
Kirjoitan tämän artikkelin aihiota elokuun puolivälissä Turkin Analyan 40 asteen kuumuudessa. Lähdin matkalle samana päivänä, kun omaperäinen islantilainen laulaja ja säveltäjä Björk esiintyi Helsingin Flo-festivaaleilla. Voin vain kuvitella tunnelman, kun Björk oli tuonut esiintymislavalle Biophilia-projektinsa, jonka taustapiruna on toiminut tähden ihailema brittiläinen luontoguru Sir David Attenborough. Netistäkin ladattavan (onko ilmaista vai... en ole rohjennut kokeilla) projektin luontomateriaali on koottu BBC:n valtavasta arkistosta.
Jos Björkin on sanottu laulavan unenomaisessa visuaalisessa fantasiamaailmassa, niin myös Attenboroughin kertojan ääni ikään kuin ottaa haltuun luonnon, jonka ekologia on Björkinkin huoli. Nyt ei kuulemma olla traagisissa Dancer in the Dark-maailmoissa, vaan neonhiutaleet säihkyvät, Eyjafjallajökull-tulivuoren laava virtaa ja äiti-maan kuori repeilee. Ilmestyskirja. Nyt! Vai...

　

Metsä humisee, metsä lumoaa

 

Kuva: Hannu Siitonen

Dokumentit ovat olleet syyskauden ainoa ilonaihe kotimaisella valkokankaalla. Niin myös Ville Suhosen kirjoittamassa ja ohjaamassa Metsän tarinassa. Sitten Markku Lehmuskallion 1980-luvun Korpin polskaa tuskin on nähty yhtä kiehtovaa ja jännittävää ekoloista luontoseikkailua. Tai en minä ainakaan, kun katson niin vähän dokumentteja.
Metsän tarina pyrkii meille niin tärkeän vihreän kullan monimuotoiseksi esitykseksi. Metsä, sen puut. sen eläinkunta ovat tarttuneet saumattomasti kuvaajien Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen herkille linsseille. Kaikki metsiemme tunnetut eläimet hirvistä pöllöihin, karhuihin, käärmeiseen, sammakoihin ja jopa liito-oraviin elävät elämäänsä valkokankaalla. Ja kiiinnostavasti ohjaaja laajentaa näkökulman myös menneisyyteen, entisaikojen metsäkullttuuriin. Maahiset aivan kuin lepattelevat meille kertomassa pitkää suomalaismetsien tarinaa ja varoittavat puiden takaa pilkottavavasta tulevaisuudesta, jonka tekninen kehitys ja kerskakulttuuri ovat tuhoamassa.
* * *

Juoppona on niin kiva olla - onko näin?

Ensikertalainen Lauri Maijala on saanut ohjata inhoroskarealistisen elokuvaversion Juha Vuorisen omakustanneromaanista, jota on kuulemma myyty 200 000 kappaletta (uutuuskin, Diktaattorin kustantama Kaksipäisen Vekaran varjossa on jo kaupoissa). Juoppous, rellestäminen, naiminen, väkivalta yms. kiinnostavat suomalaisia. Elokuvan päähenkilö on juoppohullu Juha Berg (Joonas Saartamo), joka ei aiokaan muuttaa elämäntapaansa, vaan räyhistelee viinanhourussa minkä ehtii kaveriensa (Santtu Karvonen, Johannes Holopainen) kanssa. Kunnes...ilmestyy AA-kerhon nainen (Krista Kosonen). Löytyykö apu juoppouteen naisen kosketuksesta?
Juoppohullun päiväkirja on vuoden vaihteessa Aalto-Yliopiston professorina aloittavan Aleksi Bardyn ja kirjailija Juha Vuorisen tuottama elokuva, joka ei ylitä julkisuuskynnystä. Mitä nyt sitten juoppoporukassa dvd-katseluna ja runsaan olutpatteriston tukemana. Elokuvan tyyli on niin vastenmielinen, amatöörimäinen ja rytmitykseltään surkea, että Suomen elokuvasäätiön antamat 500 000 euroa vaikuttavat jopa virkavirheeltä. Kyllä nolottavat nämä huonommiksi ja huonommiksi käyvät uudet kotimaiset elokuvat, kun esimerkiksi tanskalaiset tuovat valkokankaalle puhtaita merkkiteoksia. Tai voisiko kysyä: Onko Juoppohullun päiväkirja enne uuden professorin tulevasta opetuslinjasta?
Ensi-ilta (28.12. 2012).
*

Ajankohtainen kommentti

Elokuvavuosi 2012 alkaa olla päätöksessä. Uudenvuoden pyhiksi on tulossa vielä uutta ulkomaista ja kotimaista elokuvaa. Kiinnostusta herättää tietenkin Timo Parpolan suosittuihin "Ella"-lastenkirjoihin perustuva Ella ja Kaverit. Parpola on kirjoittanut jo toistakymmentä teosta, jota lapset kuulemma ahmivat. Ensimmäinen filmatisointi, Juha Wuolijoen tuottama "Ella ja kaverit" perustuu "Ella ja Äf Yksi" -romaaaniin, jossa Ella on toisella luokalla. Ohjaaja on ensikertalainen Taneli Mustonen. Palaaan asiaan uuddenvuoden jälkeen.

Mitään selittämättä 5 vuoden parasta ulkomaista ja 3 kotimaista ensi-iltaa:

KOTIMAISET:

Kohta 12

Kuningas Litmanen

Vuosaari

ULKOMAISET:

Cosmomopolis

Palme

Koskemattomat

Love is All You Need

Take This Waltz


P.S. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 159

Magnolia (USA 1999) ohjaus ja käsikirjoitus: Paul Thomas Anderson, kuvaus: Robert Elswit, musiikki: Jon Brion, pääosissa: Julianne Moore (Linda Pantridge), Tom Cruise (Frank T.J. Mackey), Jason Robards (Earsl Pantridge), Philip Baker Hall (Jimmy Gator). Tuotanto: Joan Sellar/Paul Thomas Anderson/New Line Company.

Seitsemän ihmisen elämät nivotaan yhteen kurjuuden ja kuoleman ympärille. Tekijänä on Paul Thomas Anderson, tuloksena muuan viime vuosikymmenen parhaita, älykkäimpiä amerikkalaisia elokuvia. Eikä lopputulos ole yllätys, sillä kalifornialainen ohjaaja Anderson (s. 1970) herätti laaja arvostusta edellisellä elokuvallaan Boogie Nights, joka luotasi kriittisen näkökulman 1970-luvun amerikkalaiseen pornoteollisuuteen.
Magnolia sai ensi-iltansa meillä millenniumin keväänä, 23.4. 2000. Tajusimme nähneemme edellisen vuosikymmenen parhaisiin kuuluvan amerikkalaisen elokuvan, jonka tarkastelutapa on mosaiikkimainen.
Paul Thomas Anderson käyttää virtuoosimaisesti steadicam-otoksia. Hän sitoo henkilöt lähes dokumentaarisesti tapahtumiin ja tilanteisiin. Siinä mielessä muuten aivan omintakeinen Anderson muistuttaa Robert Altmania, että heillä molemmilla tapahtumat ovat koko ajan moninaisessa liikkeessä ja henkilöitä riittää. Molemmat ohjaajat pystyvät kommentoimaan luontevasti henkilöiden välisiä vaikeitakin suhteita.
Magnoliaa on luonnehdittu mystiseksi, kolmen tunnin elokuvarunoksi vanhemmista ja heidän lapsistaan, vieraantumisesta ja menneisyyden salatuista muistoista. Elämän universumia Anderson tässä jäsentää jonkinlaiseen järjestykseen. Tapahtumapaikka on Kalifornian San Fernandon laakso. Tom Cruisen lisäksi elokuvassa näyttelevät muun muassa Julianne Moore, William H. Macy, John C. Rielly, Jason Robards, Melora Walters, Philip Baker Hall ja Melinda Dillon.
===============================================================================
Paul Thomas Anderson (s. 1970) ohjasi ensimmäisen elokuvansa Hard Eight vuonna 1996. Sitä seurasi todellinen läpimurto Boogie Nights (1997), joka tapahtui sekin San Fernandon laaksossa. Magnolian ilmestyttyä useat kriitikot ylistivät Andersonia uutena jännittävänä ohjaajakykynä. Amerikkalaisista nykyohjajista kirjoittanut eteläkalifornilainen kriitikko Andrew Syder piti Andersonin kolmea ohjaustyötä äärimmäisen hallittuina visioina ja yllättävän kypsinä teemoituksina perheestä, yksinäisyydestä ja menneisyyden haamuista.
Hard Eight tapahtuu Renon kasinossa ja sen ympärillä. Naivi uhkapeluri John (Joh C. Reilly) joutuu ovelan veteraanin (Phillip Baker Hall) suojaan. Anderson tarkastelee elokuvassaan hyvyyden ja auttamisen teemaa kovassa uhkapelin maailmassa.
Boogie Nights tehtiin isolla rahalla ja koneistolla. Paul Thomas Andersonin omat visiot eivät halvaantuneet tuotannon pyöriin. Elokuvassa kuvataan 1970- ja 1980-lukujen "pornoperheitä". Esikuvana on John C. Holmesin nousu ja tuho pornobisneksessä. Anderson on ottanut useita repliikkejä suoraan Holmesilta. Jollakin taianomaisella tavalla Anderson on yhdistänyt draamaa ja musikaalia. Hedonismia sivuuavan elokuvan olennainen ominasipiirre on discomusiikki, jonka melankoliasta vastaa Michael Penn.
Monet kriitikot ovat verranneet Paul Thomas Andersonia Martin Scorseseen, Jonathan Demmeen ja aiemmin mainittuun Robert Altmaniin. Steady-kameran käyttö viittaa Scorsesen Goodfellasiin/Mafiaveljiin  (1990) ja henkilögalleria syvällisine luonnekuvineen Altmanin monitapahtumaisiin elokuviin, kuten Short Cutsiin - Oikopolkuihin. Andersonin elokuvissa henkilöt eivät ole lopussa sitä, miltä he näyttävät alussa, ja tämä muutosprosessien työstäminen on ollut myös lähellä Jonathan Demmen tapaa kehitellä elokuvaa.
Paul Thomas Anderson tuo Magnoliaan paljon samantyyppisiä henkilöitä Hard Eightista ja Boogie Nightista. He ikään kuin syntyy uudelleeen, tiivistää asioita ja kehittää teemojaan San Fernandon laakson mystisissä tapahtumakudoksissa. Lähes maaninen, neuroottinen Tom Cruise on yllättävän hyvä selfmademan -guruna, joka opettaa miehiä viettelemään ja tuhoamaan. Hän on nykyajan Mefistoteles uutta suuntaa, uutta pelastusta kärkkyvien faustien edessä.
Paul Thomas Anderson fokusoi monikerroksisen tarinan vanhempien ja lasten ympärille. Jälleen on kysymys muutoksesta ja taantumisesta, kohtalosta ja sen uhmaamisesta. Menneisyys on läsnä nykyisyydessä. Israelilaisten lähtöä Egyptistä käsittelevän Toiseen Mooseksen kirjaaan sisältyvä Exodus 8.2. on ohjaajan raamatullisten vertausten lähde.
===============================================================================
Jopa ranskalaiseen Jean Renoiriin ja itävaltalaiseeen Max Max Ophülsiin verrattu Paul Thomas Anderson (s. 1970) ohjaa säästeliäästi.Vuonna 2007 Anderson hätkähdytti yhteiskunnalisella elokuvallaan Öljyä!, omakustannesuomennos 1951- , joka perustuu kuuluisan amerikkalaisen työläiskirjailijan Sinclair Lewisin (1878-1968) romaaniin "There Will Be Blood". Elokuvasovituksen pääosassa ovat Daniel Day-Lewis ja Paul Dano.
Mainittakoon, että Yhdysvaltojen matkalla ollut Sergei Eisensteinin piti olla Theorore Dreisen "Amerikkalaisen murhenäytelmän" ohjaaja, mutta Paramount luopui projektista. (George Stevens toteutti sen 1951 häikäisevänä romanttisena tragediana Paikka auringossa). Onneksi Eisensteinin Uuden maailman -matka ei jäänyt aivan laihaksi, sillä Upton Sinclair järjesteli rahoituksen venäläisohjaajan luihin ja ytimiin käyvälle Meksiko-kronikalle Que Viva Mexixo! (1932).
Paul Thomas Andersonin Öljyä! nähtiin meillä helmikuussa 2008 Maximissa, mutta se jäi vähähkölle huomiolle. Andersonin tuorein elokuva The Master (2012) on tulossa vuodenvaihteen jälkeen Suomeen. Joaquin Phoenixin, Philip Seymour Hoffmanin ja Amy Adamsin näyttelemä elokuva on ennakkotietojen mukaan väkevä kuvaus toisen maailmansodan veteraanin paluusta kotiin ja joutumisesta "mestarin" kyseenalaisen oppirakennelman manipuloimaksi. Viittaukset ulottuvat niin John Steinbeckiin kuin scientologi L. Ron Hubbardiin.

Koskekaa häntä - iloitkaa hänelle! * * * *

Ranskalaiset tulevat jälleen. Ja hyvällä uudella, elämänmyönteiselle elokuvalla Koskemattomat , joka puhuu auttamisen tärkeydestä ja samalla tasa-arvosta. Varakas Philippe (Francois Cluzet) hakee uutta avustajaa kotiinsa. Hän on halvaantunut ala-vartalosta. Hän liikkuu pyörätuolilla. Avustajakandidaattien joukosta valitaan afrikkalaisperäinen Driss (Omar Sy). Hän on neuvokas ja iloinen nuori mies, joka tietää, miten vammautuneen miehet surun päivät tasoitetaan ja arjestä otetaan pieni -joskus suurikin - ilo irti. Syntyy melkein hetkessä luottamus.
Koskemattomat on Oliver Nakachen ja Eric Toledanon yhdessä ohjaama elämän vastakohtien draamakomedia, jossa ei ole mitään mustavalkoista, kliseistä,vaikka sen asetelmat on nykäisy kuin suoraan tämän hetken ranskalaisesta elämänmuodosta. Avaa se kuvaa hiukan maahanmuuttajienkin todellisuuteeen. Ranskaankin tullaan yhä enemmän ja enemmän etsimään sitä makoisampaa kakunpalaa.
Tekijät eivät kainostele, vaan näyttävät, että Philip on rikas ja siinä mielessä itseoikeutettu. Vammautuneena hän joutuu aina turvautumaan lähimmäisen apuun. Entä seksuaaliset tarpeet? Näihinkin tekijöillä on omat neuvonsa.
Koskemattomat ei pyri olemaan mikään kaiken selittävä yhteiskunnallinen rotu-ja vammauskuvaus. Mitä enemmän elokuvan tasapainoinen komediallinen rytmi kiihtyy, sitä tyytyväisempi voi olla tekijöiden valitsemasta tyylilajista. Ja mukaan on saatu tempaisevia huippukohtia, kuten riippulento, jonka aikana äärimmäisen sympaattisen Fracois Cluzetin hymy ja ilo täyttävät valkokankaan jokaisen tuuman.
Niin, näyttelijänä Cluzet tunnetaan hyvin Ranskassa, mutta ainakin minulle vieras Omar Sy on valloittava persoona kerrakseen. Ja kahden veikkosen tiimi toimii loistavasti.


Ajankohtainen kommentti

Nyt sitten kolme valtakunnallista tv-kanavaa syöttää ruutuun uutisia, kun Sanoma-konsernin Helsingin Sanomat ja Nelosen Uutiset yhdistivät voimansa. (Toki Nelonen on räpiköinyt jo aikansa omilla tv-uutisillaan). Taisi kestää toistakymmentä vuotta ennen kuin MTV3: n Uutiset - niin Seitsemän kuin Kympin alkoivat saada laajempaa jalansijaa ja arvostusta. Nyt MTV3: n uutistarjonta kilpailee tasapuolisesti vuosikymmeniä uutismonopolia pitäneen Yeisradion kansssa.
Sanomatalon deskillä toimitettavat, vaikka lehtimainoksessa luvataan uutta ja rohkeaa, eivät ole yllättäneet. Tarjonta on sitä samaa kuin muuallakin. Näyttää siltä, että niin televisiossa kuin printissä tyydytään samaan varmaan, "konservtiiviseen" uutistarjontaan. Netistä en voi puhua mitään, mutta ahkerana YLE Radio 1:n kuuntelijana olen huomannut, miten samoja uutisblokkeja ajetaaan niin ruutuun kuin eetteriiin.
Onko kysymys synergiasta vai säästöstä? Ajetaanko uutistoimittajien työtä salakavalasti alas? Kohtako riittävät kuuntelijoiden lähettämät vinkit ja kännykkäkuvat? Mutta yksi asia on varma: Helsingin Sanomien toimituksen apu ja tuki vahvistanee jatkossa ainutlaatuisesti Nelosen uutisia.
Muilla samanlaista henkistä potentiaalia ja osaamista ei ole.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 158

Tango (Tango, Argentiina-Espanja- Ranska-Sasksa 1998) ohjaus ja käsikirjoitus: Carlos Saura, kuvaus: Vittorio Storaro, leikkaus: Julia Juaniz, musiikki: Lalo Schifrin, pääosissa: Miguel Angel Sola, Cecilia Narova, Mia Maestro. Tuotanto: Alma Ata International Pictures/Argentino Sono Film/Luis A. Scalella. 

Tango on Francon jälkeisen espanjalaisen elokuvan voimaohjaajan Carlos Sauran huikea voitto. Tai otetaanpa hiukan takaisin, sillä kuten Sauran aikaisemmat musiikkiin ja tanssiin liittyvät elokuvat Carmen ja Veren häät, myös Tangossa toistuu sama perustilanne: keräännytään tilaan harjoittelemaan esitystä, joka sitten joskus on valmis.
Tangossa vammautunut, keppiä käyttävä keski-ikäinen tangomestari Mario Suárez (Miguel Angel Solá) tutkii Buenos Airesin kodissaan käsikirjoitusliuskoja, jotka kuuluvat tulevaan kirjaan tai ovat elokuvan materiaalia. Miten vain, mutta Mario saapuu tango-harjoituksiin. Marion setvii elokuvassa omaa tangomestarin historiaansa, omia rakkaussuhteitaan (Cecilia Narova Laurana ja Mia Maestro Elenana) ja omia repiviä ristiriitojaan synnyinmaansa Argentiinaan kanssa. Argentiina on ollut lupaus ja täyttymys, mutta myös häpeä ja kauhistus.
Carlos Sauran elokuvassa miehet keskustelevat ja naiset tanssivat. Kyllä miehetkin asettuvat harjoitustilaan, mutta huippukohdissa punapukuinen tanssijatar kiihdyttää askeleensa kitaran ja hanurin säestyksellä. Rytmi hakkaa, tunnelma kiihtyy, erooottinen lataus kasvaa.
Tango on hyvin maskuliininen. Miehet tässä päättävät ja johtavat, mutta samalla elokuva on täyttä naiseuden poesiaa, fyysistä ja seksuaalista, tangon ympärille kietoutuvaa suurta passiota, johon liitetään katkelmia vanhoista elokuvista, Carlos Gardelin muistosta. Eihän argentiinalaisesta tangosta voi puhua ilman Gardelia (1887/1890-1935), joka oli laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä. Gardellin baritooniin viittaava ääni synnytti lukuisia kolmen minuutin tangoklassikkoja pitkäaikaisen yhteisyökumppaninsa Alfredo de Penan kanssa. Sellaiset ikivihrät tangot kuin "Carlitos", "El Zorral" ja "El Mago" värisyttävät edelleen.
Huomautettakoon, että Virginia Woolfin romaaniin perustuvan Orlandon tekijän Sally Potterin Tangon oppitunti on toinen 1990-luvun kuuluisa elokuva, jossa britttiläinen feministi-ohjaaja esittää sykähdyttävän kunnianosoituksensa musiikille, tanssille ja Argentiinalle - tangolle. Elokuva on Carlos Sauran teokseen verrattuna hyvin henkilökohtainen, voisi sanoa, että Sally Potter tilittää tangon tahdissa sydämensä tuntemuksia.
Tango on italialaisen kuvaajan Vittorio Storaron (1944) ja espanjalaisen ohjaajan Carlos Sauran (1932) visuaalista juhlaa. Jälleen tapaamme storarolaiset punertavat värisävytykset. Kamera liikkuu vaihtuvissa tiloissa, avaa huikean näkökulman muusikoiden ja tanssijoiden työskentelyyn.
Carlos Saura ja Vittorio Storaro nostavat tangotunnelmat kattoon tai heijastava ne taustan peileille, joille kuvastuu herkeämätön eläytymisen dramatiikka. Eikä Saura olisi Saura, jos hän ei toisi tilaan kohtauksia, joissa yksityinen lipuu yleiseen, yksilö liittyy vaatimaan parempaa kollektiivin taisteluhuudoissa.
===============================================================================
Omistan tämän artikkelin kuvaajamestari Vittorio Storarolle, jonka töiden lomassa olen saanut elää aina 1970-luvun vaihteesta. Ne olivat Bernardo Bertoluccin (s. 1940) suuret työtFasisti (1970 ja Viimeinen Tango Pariisissa (1973). Jälkimmäisessä elokuvassa olennaista oli Marlon Brandon "neuvot" ja improvisaatiot kuvausten aikana. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on muistuttanut, miten Vittorio Storaron mukanaolo elokuvassa takasi jälleen valon ja varjon loistavan käytön.
"Tyhjä huoneisto valaistiin tavalla, joka korosti sitä Bertoluccin termein kohtumaisena tai syntymää edeltävänä tilana ja elokuvan hallitseva kuvasto sai voimakkaita vaikutteita Francis Baconin, jonka tauluja näytetään elokuvan alkutekstien aikana hämmentävistä maalauksista." Muistetaan myös kuriositeettina talvi 1979-1980 Helsingissä, kun karvalakkiin sonnustautunut Storaro loi valojen ja varjojen poesiaa Helsingin Senaatorille kun kuvattiin näyttelijä-ohjaaja Warren Beattyn suurenmoista Punaisia.
Jos Vittorio Storaro kuvasi niin Bertoluccille (muita töitä mm. 1900 I ja II, Luna, Viimeinen keisari, Pikku Buddha, Suojaava taivas), Sauralle, Francis Ford Coppolalle (mm. Osacr Vietnam-odysseiasta Ilmestyskirja. Nyt., One From the Heart, Tucker mies ja unelma, New York Stories), vielä Beattylle (puolinaiseksi jäänyt Dick Tracy on sentään kolorismiltaan, puhuiltaan ja lavastussommitelmiltaan häikäisevä, Bullworth), Alfonso Araulle ((Dare to Love me), niin nuo kolme Saura-elokuvaa Flamenco (1995), Tango ja uudempi Don Giovanni (2009) voisivat olla - ja ovatkin - ohjaajan ja kuvaajan saumattoman, luovan ja näkemyksellisen yhteistyön hedelmiä.
Roomalainen maailmankansalainen Vittorio Storaro oli niin Italian kuvaajien kuin Amerikan kuvaajien liiton jäsen. Hän opiskeli roomalaisessa elokuvakoulussa. Bernardo Bertoluccin ja Storaron ensimmäinen yhteinen elokuva Fasisti oli sensaatio, mutta Marlon Brandon lähes täysin intiimin "paljastuselokuvan" Viimeinen Tango Pariisissa loivat käsitteen Storarosta "valoonkirjoittajana". Ja kamera on kuin "toinen näyttelijä", yhtä tärkeä, yhtä olennainen kuvauspaikalla.
Carlos Sauran ja Vittorio Storaron yhteistyö alkoi 1995 dokumentissa Flamenco. Sitten syntyi Goya (2000), johon palaan vielä tässä sarjassa. Ja omistan tekstini myös edesmenneelle Freddy Kamrasille, joka toi "häirikköfirmansa" kautta niin paljon laatuelokuvaa 1970-luvun lopulla Kasarminkadun Rigolettoon (en unohda Akira Kurosawan Köyhän pikajunan lehdistönäytöstä 27.11.1979), sitten myöhemmin Mikonkadun Bio Cityyn ja Pitkänsillan Hollywoodiin, mutta myös - jotta totuus ei unohtuisi - kaikenlaista halpaa roskaa, jolla Freddy pyrki rahoittamaan maaseutukaupunkeihin levinneen "imperiuminsa. Sekin kaatui kuten moni muu elokuvafirmamme, joka ei kestänyt enää VHS-kasetin invaasiota 1980-luvulla.
Turha kai mainita, että moderneista kuvaajista - cinematographer -Vittorio Storaro kuuluu suosikkeihini. Hänen ohella arvostan suuresti ruotsalaisen Sven Nykvistin, italialaisen Carlo Di Palman, italialaisen Tonino Dell Collin, italialaisen Gianni di Venanzon, italialaisen Giuseppe de Rotunnon, italialaisen Pasqualino di Santisin, ranskalaisen Henri Decean, ranskalainen Nestor Almendrosin, unkarilaisen Janos Kenden, tshekkiläisen Miroslav Ondricekin, saksalaisen Bobby Müllerin, amerikkalaisten John A. Alonzon, Michael Chapmanin, Gordon Willisin ja Michael Ballhausin kädenjälkeä.

Rakkauden iloja suruja Napolin lahdella

Atlantic Film

Tanskan uusi elokuva on elinvoimaista. Pari vuotta sitten saimme nähdä Susanne Bierin vavahduttavan Koston, joka porautui analyyttisesti kiehtovin visuaalisin kuvastoin väkivaltaan - tai miten me voimme laukaista pattitilanteita, kun kosto saattaa olla ainoa mahdollisuus saada pahantekijälle edes jonkinlainen muistutus "kuolevaisuudesta".
Susanne Bierin uusin ohjaustyö, perjantaina ensi-illan saava Love is All You Need (Skaldande Frisor, Tanska 2012) on aivan toista maata kuin traaginen Kosto. Elokuvatyönä se on samaa huippulokkaa kuin Bierin edelliset elokuvat, joista Koston lisäksi kannattaa mainita Veljekset (2004). Bier on vain vaihtanut tyylilajia -ja onnnistuneesti. Love is All You Need on täysiverinen romanttinen komedia.
Sukulaiset ja ystävät matkustavat nuoren parin häihin Italiaan. Monet vieraista tapaavat pitkästä aikaa. Kaikkea on ehtinyt tapahtua; avioeroja, uusia parisuhteita ja lasten välistä eripuraa. Joukosta erottuu aviovaimo Ida (Trine Dyrholm), viehättävä keski-ikäinen tanskatar, jonka aviosiipan ajatukset ja harrastukset kulkevat aivan toista rataa. Ida kohtaa kutkuttavan romanttisissa tunnelmissa oman elämänsä sankarin Philipin (Pierce Brosnan). Rakkaus leimahtaa.
Susanne Bier ei sentimentalisoi tunnelmia. Hän pitää jalat maassa, vaikka antaakin näyttelijöidensä ikään kuin vetää henkeä, eläytyä mahdollisten häiden, parinvaihtojen, rakkaussurujen ja pienten kinastelujenkin atmosfääriin. Napolin lahden maisemat pidetään tiukasti taustalla, ei sorruta turistimaiseen herkutteluun.
Näyttelijäryhmä on jälleen loistava. Bierin vakiokasvoksi kasvanut Trine Dyrholm on fantastisen hyvä. Ja, yllätys, yllätys -oletteko nähneet entistä Bondia Pierce Brosnania näin upeassa vedossa.
* * * * 

Salkkarit meripainajaisessa

"Kehen voi luottaa, kun ei voi kehenkään".
Tätä mottoa käyttää ohjaaja Marko Äijö esikoiselokuvassaan Nightmare - painajainen merellä, joka tulee ensi-iltaan poikkeuksellisesti jo tänään keskiviikkona.
Marko Äijö on työskennellyt pitkään MTV3:n vuonna 1999 alkaneen päivittäissarjan Salattujen elämien tuottajana. Muita Äijön tv-töitä ovat Benner & Benner (tuottaja), Pulkkinen (tuottaja) ja osittain Kotikatu (vastaava tuottaja). Hän on ollut aikaisemmin tuottajana elokuvissa Kukkia ja sidontaa sekä Säädyllinen murhenäytelmä.
Nightmare - Painajainen merellä kerää joukon nuoria risteilyalukselle. Toiminta tapahtuu kahden kesäpäivän ja yhden kesäyön aikana. Päähenkilö Peppi (Sara Säkkinen) toteuttaa vihdoinkin ystäviensä kanssa meriseikkailun. Sormustakin vilautellaan. Risteilyaluksella matkustaa myös Pepin vanhoja tuttuja. Ohjaaja Äijön mukaan menneisyyden asiat palaavat Pepin mieleen. Ja kauhu lehahtaa.
Tiina Tanskasen ja Teemu Salosen kirjoittama Nighmare - Painajainen merellä on tekijöiden mukaan Salatut elämät -elokuva. Siitä syntyi tv-sarjaa hyödyntävä teinijännäri - tai Äijön määrittelyn mukaan K 12 (9) nuorisotrilleri, joka vetoaa tiettyyn, popcorniteatterit kansoittavaan katsojakuntaan.
Marko Äijön kouluttautuminen alalle ja aikaisemmat työt antaisivat lupauksia vahvasta, jopa yllättävästä teinitrilleristä. Näin ei ole käynyt, vaikka Äijö on hiukan pelännyt "elokuvan tekemisen ikiaikaisia luutumia mystisioidien parahdusten" vaikutusta nuoreen katsojakuntaan. Turha pelko. Tuskin tämä potentiaalinen nuorisokatsojakunta lukee elokuva-arvosteluja.
Nighmare - Painajainen merellä on tapahtumakuvioiltaan kliseinen ja ratkaisuiltaan odotettu jännityselokuva, jonka Salkkari-pitoisuus enemmän nakertaa kuin tukee kokonaisuutta. Niin itsetarkoituksellista, että hirvittää. Juoksua laivan käytävillä riittää loputtomiin.
Sara Säkkisen Pepin - Salkkareissa vuodesta 2007 - lisäksi elokuvassa nähdään lasten suosioon nousseen tv-sarjan (keskimäärin päivittäin primetimessä 800 000 katsojaa) muita nuoria kasvoja: Venla Savikuja (Heidi Aaltonen), Tero Tiittanen (Sergei), Jari Viitamäki (Mikko), Markku Pulli (Joonatan) ja muista elokuvista sekä tv-rooleista tuttu, joukon vanhin Karoliina Blackburn (Tessa).
Jos haluaisi olla oikein kiltti, voisi kysyä, miksi elokuva on tehty. Ja miksi lopetus on uskomaton ja typerä?
*

Ajankohtainen kommentti

Tuomas Enbuske jaksaa yllättää. Ylen Radio 1:n torstaiaamun mielenkiintoisen keskusteluohjelman loputtua Enbuske veti omaa showtaan TV5:llä, mutta katsojat puuttuivat. Nyt hän operoi MTV3:n nuorisokanavalla Subilla yhdessä radiomies Aki Linnanahteen kanssa. Heidän shownsa on sijoitettu perjantai-iltaan, jossa kilpailuprosentti eri kanavien kesken on iso. TV1:n Streamit ja Stradat ovat vakiinnuttaneet paikkansa, Yle Teemalta tulee kiinnostavaa elokuvaa jne. Katsottuani nyt muutaman jakson Enbuske& Linnanahde -Crew-ohjelmaa, niin täytyy sille nostaa hattua. On se hyvä.
Ohjelmassa Tuomas Enbuske hoitaa ns. asiahaastattelut ja Linnanahde viihteen. Eli: Enbuske saattaa keskustella älykkäästi presidentti Halosen kanssa ja Linnanahde kyselee viihdemaailman edustajien kuulumisia. Sinänsä keskusteluohjelman formaatti ei ole mikään uuttaluova, mutta tekijöiden panostuksessa näkyy innostus ja luovuus. Kehuisin myös visuaalisen ulospanon ja etenkin studiolavastusten raikkautta.

P.S. Helsingin Sanomien toimituksen Sanomiin kuuluvan Nelosen uutiset alkoivat maanantaina. Ei katkaista hyttyseltä heti siipiä, vaan seurataan uutisia pitempään ja palataan asiaan ensi viikolla.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 157

American Beauty (USA 1999) ohjaus: Sam Mendes, käsikirjoitus: Alan Ball, kuvaus: Conrad L. Hall, musiikki: Thomas Newman, pääosissa: Kevin Spacey (Lester Burnham), Annette Bening (Carolyn Burnham), Thora Birch (Jane Burnham), Wes Bentley (Ricky Fits), Mena Suvari (Angela Hayes). Tuotanto: Jinks/Cohen Company/ DreamWorks.

Englantilaisen Sam Mendesin esikoiselokuva American Beauty oli sensaatio 1990-luvun lopussa. Se sai niin kriitikoiden kuin yleisön varauksettoman suosion, eikä se ole ihme, sillä elokuva kertoi jotakin olennaista elämästämme, jossa ei enää vaikuta huolehtiva yhteisöllisyys vaan tarpeiden yksilökeskeinen tyydyttäminen.
Amerikkalaisessa kontekstissa Sam Mendesin monikerroksinen elokuva piirsi traagisen kuvan elämästä lähiössä, kodin, naapuriston, työpaikkojen ja ostokeksuksen päivästä päivään toistuvalla janalla. Elokuvan ensi-ilta oli Suomessa 21.1. 2000.
Sam Mendes on Englannin lahja amerikkalaiselle elokuvalle. Viime vuosina, vuosikymmeninä olemme nähneet, miten englantilaiset ohjaajat lähtevät Hollywoodiin tai tekevät kotimassaan amerikkalaisia elokuvia. Siinä mielessä joku 1950-luvulla Englantiin muuttanut amerikkalaisohjaaja Joseph Losey on poikkeus, samoin kuin 1960-luvulla Englantiin asettunut amerikkalainen mestariohjaaja Stanley Kubrick. Nykyisin Oscar-gaalassa englantilaiset ohjaajat ja elokuvat kilpailevat pystistä siinä kuin amerikkalaiset. Sam Mendesin esikoiselokuva palkittiin keväällä 2000 parhaana elokuvana, mutta myös parhaasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta.
================================================================================================
American Beautyn alussa ymmärrämme, että päähenkilö Lester Burnham tulee kuolemaan - tai on jo kuollut. Ja Lester tulee kertomaan tarinansa, joka sijoittuu lähiöympäristöön. (Klassinen esimerkki on Billy Wilderin 1950 valmistunut Hollywood-kritiikki Auringonlaskun katu, jossa William Holdenin käsikirjoittaja-päähenkilö kertoo tapahtumat kuolemansa jälkeen).
Sam Mendes johdattaa meidät suoraan perhetilanteeseen: avioliitto Carolynin kanssa on kuivumasa kokoon, koska vaimon mielestä Lester on epäonnistunut yksilö; tytär Jane vihaa isäänsä, koska tämä on huono roolimalli. Lesterin suppean arkielämän ainoita kohokohtia on masturboiminen aamuisin, kun hän näkee vaimonsa hoitavan kukkia puutarhassa.
Lesterin lievä onni liittyy enää perhekuviin, jotka kertovat menneisyydestä. Ja Lesterin onni - tai epäonni - oli rakastua tyttären ystävättäreen Angelaan, jonka ilmeissä ja liikkeissä vilahtavat Lolitan elkeet. Rakastuminen voisi tuoda uutta energiaa Lester-paran elämään, mutta ongelmat perheessä vain kasaantuvat. Vaimo Carolynin asuntovälittäjän työ muuttuu huonommaksi ja huonommaksi. Mikään ei enää pidä avioliittoa koossa.
================================================================================================
Gloucestershiressä varttunut Sam Mendes (s. 1965) aloitti ohjaajana teatterissa, The Donmar Warehousessa Lontoossa. Mendes tunsi vetoa elokuvaan sukupolvensa teatteriohjaajien tavoin. Mendes tutustui 1990-luvun lopulla Alan Ballin käsikirjoitukseen, joka fokusoi syvällisesti amerikkalaisen lähiön elämän ilot ja surut. Mendes näki American Beautyn käsikirjoituksessa selkeän amerikkalaisen paatoksen, mutta myös yleismaailmalliseksi laajenevat teemat. Viitteet toista maailmansotaa edeltävän yhteiskunnallisen amerikkalaiskirjailijan Sinclair Lewisin "Babbitt"-romaaniin olivat selvät.
American Beauty levittää punaiset ruusut valkokankaalle. Nuoren naisen kehon ympärillä ne kuvastavat viettelyn teemaa. Sam Mendes ilmentää niillä elokuvan ydinkerrosta, jossa perhe-elämän sisäiset volyymit ja paljastukset saavat katkeran komediallisen esittelyn. Tai - tragikoomisen.
Jotakin kyynistä, jotakin nerokasta ja samalla kertaa lämpimän humaania sisältyy elokuvan visuaalisesti nautittavaan kerrontaan, jota tukevat niin loistavat näyttelijäsuoritukset kuin Thomas Newmanin vahva musiikkitausta. On huomautettu, että elokuvan alussa lähiöperheen henkilöitä käsitellään kovalla kädellä, mutta vähitellen heidät näytetään ihmisinä, jotka haluavat voittaa oikeutuksensa takaisin.
Sam Mendes totesi elokuvan ensi-illan jälkeen ranskalaiselle Le Figaro -lehdelle, että hän halusi tehdä elokuvan, joka pakottaa katsojat todella intiimiin kokemukseen. "Toivon tehneeni universaalin elokuvan, joka auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin." Mendesin toive toteutui täydellisesti.
Kevin Spacey oli American Beautyn aikoihin kovassa nosteessa. Hän on luonnenäyttelijä, ei mikään pinnallinen elokuvatähti. Tavalliselta naapurin isältä näyttävää Spaceyta (s. 1959) on pidetty 1990-luvun amerikkalaisen elokuvan eräänä johtavana näyttelijänä.
Kevin Spacey opiskeli 1979-1981 kuuluisassa Juilliard Schoolissa. Hän esiintyi 1981 ensimmäisessä lavaroolissa New Yorkin Shakespeare-festivaaleilla. Seurasi Broadway-esiintymisiä, tunnetuimpia osa Henrik Ibsenin "Kummittelijoissa". Spacey nähtiin 1986 pienessä varkaan osassa Meryl Streep- Jack Nicholson -elokuvassa Sydän karrella.
Todellinen elokuvaläpimurto oli 1995 valmistunut film noir -palapeli The Usual Suspects (1995), jonka ohjasi Bryan Singer. Spacey näytteli monimerkityksellistä ja mestarillisen keikan suunnitellutta roistoa Keyzer Sozea. Spaceyn seuraavia mainittavia rooleja olivat huipputason poliisi Curtis Hansonin älykkäässä jännitysfilmissä L. A. Confidential (1997), Qualey ruotsalaisen Lasse Hallströmin amerikkalaisessa elokuvassa Laivauutisia (2001) ja Grant Hooper omituisessa Vuohia tuijottavat miehet -elokuvassa (2009).
Kevin Spaceyn monipuolisuudesta kertoo, että näyttelijäntyön ohella hän on toiminut käsikirjoittajana, tuottajana ja ohjaajana. Lisäksi hänet nimitettiin johtotehtäviin 2003 lontoolaisen Old Vic -teatteriin. Hän on myös luennoinnut yliopistotasolla.
================================================================================================
Entä sitten American Beautylla ehdottoman täysosuman saanut Sam Mendes, lahjakkain uusi brittiläinen elokuvaohjaajatulokas 2000-luvulla Stephen Daldryn ohella? Kiinnostavaa oli huomata, että roolimalleiltaan samaa vanhakantaista tyyliä toistavan 007 Skyfallin ohjaajaksi valittiin Sam Mendes. American Beautyn nähneet tuskin voisivat kuvitella Mendesiä megaluokan agentti- ja actionelokuvan ohjaajaksi. Ehkä sittenkin.
Vuonna 2002 valmistuneessa, kankeassa kieltolain rikosdraamassa Road to Perditionissa Sam Mendes latasi kankaalle tekotaiteellisia toiminta- ja väkivaltaryöppyjä. Mendesin graafisesti tyylitellyn elokuvan tarkoitus jäi epämääräiseksi. American Beautyyn verrattuna elokuva oli pettymys.
Uuden Bond-elokuvan ohjaajana Sam Mendes on saanut inhimillistää 007-agentin henkilöhahmoa, jopa valottaa hiukan hänen lapsuuttaan. Samalla Mendes on saanut siirtää James Bondin vanhasta uuteen aikaan. Jos oikein ymmärsin, brittiagentti ei ymmärrrä juuri mitään tietokonemaailmasta, mutta onneksi hänellä on apuna tämä "uutta" edustava Q, tietokone-ekspertti, jota esittää Ben Whislaw. Lisäksi espanjalaisnäyttelijä Javier Bardemin tulkitsema superkonna hallitsee täysin tietokonesodankäynnin menetelmät.
Silti: Toivoisi, että Sam Mendes palaisi American Beautyn kaltaiselle tekemisen tasolle. Siitä nähtin viittauksia vuoden 2008 elokuvassa Revolutionary Road, jossa näyttelivät Kate Winslet ja Leonardo di Caprio. Sam Mendes on ohjannut myös perienglantilaisia historiallisia draamoja kuten Rikhard III vuonna 2011 näyttelijä Kevin Spaceyn kanssa Old Vic -teatterin.