skip to main |
skip to sidebar
 |
| FS Film Oy |
Vesa-Matti Loirin viimeinen esiintyminen valkokankaalla ei tapahtunutkaan parin vuoden takaisessa erinomaisessa Vesku-dokumentissa. Loiri on nyt toisessa pääosassa Mika Kaurismäen uudessa elokuvassa Tie pohjoiseen, vaikka näyttelijä uskoi aikaisemmin, että ei enää pysty asettumaan kameran eteen. Näin Loiri on kertonut elokuvan esittelytilaisuuksissa. Loiri jaksoi viedä meriltä palaavan isän roolin läpi. Ehkä näyttelijän työ elokuvassa jatkuu vielä.
Tie pohjoiseen on Vesa-Matti Loirin juhlaelokuva siinä mielessä, että on kulunut viisikymmentä vuotta Mikko Niskasen Oulu-aiheisesta loistoelokuvasta Pojista. Nuori Loiri esitti elokuvassa äitinsä Saksaan menettävää Jakea, jonka kuuluisa juoksu junan perässä on elokuvahistoriamme ikimuistettavia hetkiä. Mika Kaurismäen "juhlaelokuvassa" ikääntyvä Loiri ikään kuin testaa kykyjään, testaa huumorintajuaan ja testaa tuhlaajaisän roolin vaatimia haasteita.
Kohtuullisesti Loiri roolinsa hoitaa, tosin hetkittäin vaikuttaa, että näyttelijän kunto ei ole ollut vielä riittävä pitkän elokuvan toiseen päärooliin. Silti suorituksessa on syvyyttä ja karheaa ilmaisuvoimaa, mutta tietenkin sitä tuttua loirimaista elämän paloa - ja valitettavasti vanhoja Turhapuro-maneereja. Ei niistä pääse millään eroon.
Vesa-Matti Loirin tuhlaajaisä Leo ilmestyy eräänä päivänä poikansa (Samuli Edelmann) asunnon ulko-ovelle. Pojan hämmästys on suuri, sillä hän tuskin edes muistaa lapsuudestaan isää, jonka kerrottiin lähteneen merille. Vai kerrottiinko?
Tuhlaajaisä suhtautuu jälleennäkemiseen huumorilla ja suurpiirteisyydellä. Elokuvan pojan ja isän kohtaamisessa ei ole mitään sellaista kärsimyksen ja tuskan traagista tunnetta kuin Veikko Aaltosen mestarillisessa Isä meidän -elokuvassa (1993), jossa poika (Hannu Kivioja) palaa kotikylään ja alkaa vaatia kipakasti selityksiä sairaalta isätään (Martti Katajisto).
Tie pohjoiseen on matkaelokuva. Sami Keski-Vähälän ja ohjaajan käsikirjoitus on toiminut hyvänä yllykkeenä ohjauksen toimivuudelle ja Jari Mutikaisen hyvälle kuvaustyölle. Pohjoisen tiellä isä ja poika tilittävät tuntojaan. Pojan epäilyn ja suuttumuksenkin ymmärtää, ja kestää aikansa ennen kuin isän huolettomuus ja suoraviivaisuus hyväksytään. Elämä on niin lyhyt, ajattelen tuhlaajaisä Leon pohtineen, joten jossain vaiheessa pojan täytyy hellittää mielen kiristynaruja. Saa nähdä, hellittääkö poika.
Mika Kaurismäen matkaelokuva ei ole yhtä luonteva ja eloisa kuin 1980-luvun puolivälin Rosso, jossa Kari Väänäsen sisilialaismies matkusti Suomeen ja kulki onnensa perässä maaseudun teillä. Kaurismäki ohjasi myöhemmin vielä elokuvia Suomessa, mutta kokeili sitten siipiensä kestävyyttä Brasiliassa ja saksalaisessa elokuvassa. Tulokset eivät olleet aina kestäviä tai onnistuneita. Suomalainen elämänmuoto taitaa sittenkin olla luontevampi henkinen maisema Kaurismäelle. Eikä hän ole onneksi lähtenyt tavoittelemaan Aki-veljensä kansainvälistä taiteellisen elokuvan linjaa, mutta kyllä Mika on keskitien ammattimiesohjaaja.
Mika Kaurismäen viimeisimmistä ohjaustöistä onnistuneita olivat farssimainen Haarautuvan rakkauden talo ja tragikoominen Kolme viisasta miestä. Jälkimmäisen elokuvan loppukohtauksia on kritisoitu turhana pitkittämisenä, mutta minä en kokenut niitä sellaisina. Kolmen keski-ikäisen miehen elämän pettymyksistä ja hauraista toiveista kasvoi aidonnäköinen lähikuva. Ja Irina Björklundin hukassa olevan naisen saapuminen baariin toimi erinomaisena kontrastina miesten tapaamiselle.
Tie pohjoiseen olisi vaatinut pientä tiivistämistä ja sivuroolien karsimista. Niitä on liikaa. Ja miksi taas samoja elokuva- ja tv-kasvoja Knihtilästä Mauraseen. Olisiko kannattanut valita tuntemattomampia näyttelijöitä? Olisi ehkä saatu tuoreutta ja yllätyksellisyyttä peliin.
Ajankohtainen kommentti
Palautteista ponnahti silmille muuan kommentti, josta vastasi Liisu. Hän on aikaisemminkin kommentoinut myönteisesti "Mestariteos"-sarjaani, mutta nyt tähän filmihulluun iski epätoivo. Vai onko käsitykseni liian voimakas?
Joka tapauksessa Liisukin pahoitteli, että sarjan elokuvia ei enää näe missään. Hieman helpotusta saadaan siitä, että sarja antaa sentään hyvän kuvan k.o. elokuvateoksista. Kiitos tuosta palautteesta.
Mitä neuvoksi? Osaan puhua hyvin vähän nykyisen elokuvan maahantuonnin ja levityksen asioista. Itse olen valkokankaan lapsi, jonka mielestä vain elokuvateatterissa elokuva on omimmillaan. Jos voin itseäni onnitella, niin ainakin siitä voin, että näin suurimman osan sarjanikin elokuvista pimeässä salissa valkokankaan lumossa. Toki hyväksyn tv-esitykset, ja päätyöni Hesarissa oli 26 vuoden aikana tv-kanavilla esitettävien elokuvien esittely. Onneksi sain myös kirjoittaa ensi-iltaelokuvista.
Minä en tiedä, minkälainen valikoima laadullisesti löytyy Suomeen tuotavista dvd-elokuvista. En tiedä, mitä klassikkoja kirjastoista löytyy. Mutta kannattaa etsiä. Ja kannattaa ottaa yhteyttä elokuva-arkistoon, anteeksi Kavaan, jotta Orionin ohjelmistojen suunnittelija ottaisi huomioon joitakin sarjani elokuvia.
Uskon myös, että Helsingin Sähkötalon katutasossa toimivan Filmihullu-Leffakaupan pitäjä voi auttaa. Käsitykseni mukaan elokuvia voi tilata dvd-kopioina myös ulkomailta. Näin minua opasti viime vuosikymmenellä arvostamani filmihullu ja kotimaisen elokuvan tuntija Jussi Karjalainen, rakas työverini lehdessä, kun menin väittämään "Michelangelo Antonioni 90- vuotta" artikkelissani, että italomaestron 1960-luvun hienoja elokuvia ei näe missään.
Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, USA 1995) ohjaus: Richard Linklater, käsikirjoitus: Linklater ja Kim Krizan, kuvaus: Lee Daniel, musiikki: Fred Frith, pääosissa: Julie Delpy (Céline) ), Ethan Hawke (Jesse Wallace). Tuottaja: Anne Walker-McBay. Tuotanto: Filmhaus/Detour/Columbia/Castle Rock.
Keskellä kesää 1995 Graniittitalon President 1:ssä, joka aikaisemmin oli toiminut venäläistä elokuvaa tuovan Kosmos-Filmi OY:n teatterina, sai ensi-iltansa riippumattoman amerikkalaisen ohjaajan Richard Linklaterin upea matkankuvaus Rakkautta ennen aamua. Elokuva oli myös joka solullaan elävä Wien-runoelma. Linklater ei ollut meille aivan tuntematon ohjaaja, sillä 1991 julkaistu omaperäinen absurdi citykuvaus Slacker oli esitetty myös Suomessa.
Houstonissa varttunut Richard Linklater (s. 1961) työskenteli nuorena pari vuotta Meksikon lahdella. Myöhemmin hän muutti Austiniin. Linklater oli kiinnostunut elokuvasta, joten hän hankki 22-vuotiaana Super8 -kameran, projektorin ja pienen leikkausyksikön. Linklater aikoi tulla itseoppineeksi elokuvantekijäksi.
Richard Linklater osti myös elokuvan tekniikkaan liittyvää kirjallisuutta. Sitten nuori mies oli valmis ohjaamaan ensimmäisen elokuvansa, jolla on pitkä nimi - It´s Impossible to Learn to Plow by Reading Books (1988). Linklater tilitti elokuvassaan rauhatonta nuoruutta. Elokuva oli ensiaskel kohti todellista läpimurtoa Slackeria. Tämä 1990-luvun henkistä ilmastoa kuvaava elokuva edusti niin temaattisesti kuin kerronnaltaan vaihtoehtoista tyyliä.
Linklater sekoitti Slackeriin pop-kulttuuria, JFK-muistoja, salaliittoteorioita ja ekologisen katastrofin näkyjä. Lämpimäksi, nokkelaksi ja teräväksi sanotun elokuvan henkilöissä on kvasimarxilaisuuden poltetta. Ohjaaja oli valinnut poliittisen linjansa, mutta kestikö se pitkään? Rauhaton ohjaajasielu halusi aina vain etsiä uutta.
Richard Linklaterin kolmas elokuva Dazed and Confused valmistui vuonna 1993. Päinvastoin kuin Slacker se johdattaa tunnelmat 1970-luvulle. Kysymys on vuoden 1976 kesästä, kun koulu päättyy. Teinit janoavat tulevaisuuteen, mutta se on tuntematon, epävarma - niin kuin Linklaterin visioissa useimmiten.
Sellaisia visioita ovat myös 1997 valmistunut, lähes absurdi vetelehtimiskuvaus SubUrbia ja vuoden 1998 The Newton Boys. Jälkimmäinen, lievästi sanottuna epäonnistunut elokuva, on parodinen tutkielma 1920-luvun pankkiryöstäjäveljeksistä.
================================================================================================
Rakkautta ennen aamua on nuorten lomamatkan peilauksena ainutlaatuisen viehättävä, lämminhenkinen ja sofistikoitu. Ei mitään, turistielokuvan makua.
Ethan Hawke on amerikkalainen opiskelija Jesse, joka interreilaa Euroopassa. Wieniin menevässä junassa Jesse kohtaa ranskalaistyttö Célinen. Häntä esittää Kieslowskin väritrirolgian toisen osan Valkoisen unohtumaton Julie Delpy.
Molemmat nuoret ovat sukupolvensa edustajia, mutta nyt Richard Linklater ei ryhdy punomaan heidän kohtaamiseensa synkkiä tulevaisuuden odotuksia. Kahden nuoren tarina jää kesken, mutta viite mahdolliseen jatko-osaan on olemassa loppukuvissa.
Niinpä Richard Linklater kutsui vuonna 2004 Hawken ja Delpyn jälleen puheilleen. Tehtiin jatko-osa Rakkautta ennen auringonlaskua, joka tapahtuu Pariisissa. Se ei ole aivan alkuperäisen elokuvan tasoinen, mutta ei suinkaan tarpeeton jatko-osa. Julie Delpy ja Ethan Hawke ovat yhdeksän vuotta vanhempia ja viisaampia. Yhtä hurmaavia edelleen.
================================================================================================
Rakkautta ennen aamua on lupaus lomaromanssista, johon liittyy toivoa ja mahdollisuuksia. Linklater on periaatteilleen uskollinen: Ei mitään romanttista "Happy Endiä". Elokuvan hienot viimeiset viisi minuuttia todistavat, että Jesse ja Céline ovat lähteneet omille teilleen.
Sitä ennen he ovat kävelleet eräänlaisen esi-rakkauden tien wieniläisillä kaduilla. Kävelyn aikana on kohdattu erilaisia ihmisiä, nähty erikoisia ja tavanomaisia tapahtumia. Kaikki on koettu sivusta, näkijöiden, ei osallistujen kulmasta. Eikä katsoja voi kuin ihailla amerikkalaisohjaajan detaljirikasta kaupunkikuvausta. Ollaan elävästi menneen suuruuden ajan kulttuurikaupungin sydämessä, wieniläisyyden arkisissa ja nostalgisissa liikahduksissa.
Kävelykuvauksena Rakkautta ennen aamua saattaa palauttaa mieleen John Hustonin fantastisen Tulivuoren juurella (1984), joka perustuu Malcolm Lowryn omakohtaiseen romaaniin. Huston-elokuvassa Albert Finney ja Jacqueline Bisset kulkevat "Kuolleiden päivänä" pienessä meksikolaisessa kylässä kohti tulivuoren rinnettä. Elokuvan tapahtumavuosi 1938.
Tulivuoren juurella-elokuvassa kaikki päättyy pimeyteen.Toivoa ei enää ole, toisen maailmansodan uhka leijuu loppukuvien yllä. Linklaterin elokuvan loppukohtauksissa juodaan samppanjaa, yhden vuorokauden nuoria rakastavaisia ei ole kutsuttu kuoleman tanssiin niin kuin Hustonin elokuvassa. Ei, he ovat matkalla oman elämänsä hallintaan.
================================================================================================
Jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua jälkeen Richard Linklater ohjasi elokuvan Hämärän vartija (2006). Jos The Newton Boyssa ohjaajan sanottiin kadottaneen otteen historialliseen aiheeseen, niin Hämärän vartijassa hän pystyi säilyttämään oman tasonsa. Elokuva perustuu Philip K. Dickin (1928-1982) romaaniin, joka ilmestyi 1977. Ridley Scott ohjasi 1982 Dickin romaanista vaikuttavan scifi-seikkailun Blade Runner. Linklaterin Dick-sovituksessa eletään lähitulevaisuuden Kaliforniassa: Uusi huume D aiheuttaa pahoja hallusinaatioita ja persoonallisuuden jakautumista.
Philip K. Dick kirjoitti huiman romaanin huumekokemustensa pohjalta. Richard Linklaterin elokuvasovitus on rajun realistinen, lähes psykoottinen tieteisfiktio. Oivallisten miesnäyttelijöiden Keanu Reevesin, Woody Harrelsonin ja Robert Downey Jr.:n ohella huomio kiinnittyy Winona Ryderiin, joka esittää naispääosan.
Winona Ryderin ura alkoi takkuilla 1980-luvun lopulla, kun "Amerikan kullannuppu" alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Winona joutui jättämään väliin Francis Ford Coppolan Kummisetä III:n, jossa hän olisi esittänyt Michael Corleonen Mary-tytärtä. Ennen kuin Winona Ryder sai roolin Hämärän vartijaan uutisoitiin näyttelijättären kleptomaanipaheista. Linklaterin ohjauksessa Winona on hyvä.
Vuodet 1939-1941 olivat merkittävä John Fordin tuotannossa. Tällöin valmistuivat sellaiset korkeatasoiset elokuvat kuin Vihan hedelmät, Vaarallislla vesillä, Tupakkatie, Liekehtivä erämaa ja Kansan sankari eli Young Mr. Lincoln. Tiedämme, että Ford kuvasi westerneissään historiallisen lännen sellaisena kuin sen mielessään koki. Useinkaan Fordin westernit eivät liittyneet suoranaisesti johonkin tiedettyyn tapahtumajaksoon, mutta joitakin poikkeuksia oli, ja sellainen elokuva on Kansan sankari, Yhdysvaltain tulevan presidentin Abraham Lincolnin (1809-65) aikuistumisen ja kouluttautumisen eleginen elokuvateos. Henry Fonda esitti muistettavasti "korkeahattupäistä" Lincolnia, josta tulee orjuuden vastustaja ja lopettaja.
Tätä taustaa vasten oli pöyristyttävää katsoa Timur Bekmambatovin "historiallinen kauhuelokuvauutuus" Abraham Lincoln: Vampire Hunter. On aivan varmaa, että John Ford pyörii haudassaan saatuaan kuulla tällaisesta elokuvaväärennöksestä, joka esitetään vielä 3D-versiona. Sinänsä elokuvan historiallinen kehys pitää paikkansa: kuvataan Aben kasvua aikuiseksi, lähtöä politiikkaan, puheita tasa-arvon puolesta, nousua republikaanina Valkoisen talon valtiaaksi ja sisällissodan sankariksi. Unionin joukot löivät etelän orjuutta puolustavat joukot 1.-3. 7. 1863 kuuluisassa Gettysburgin taistelussa.
=======================================================================================
Abraham Lincoln: Vampire Hunter
perustuu Seth Grahame-Smithin romaaniin. Hänen tiedetään väsäävän kirjoja, joissa fantasia-aines limitetään historiallisiin faktoihin. Timur Bekmambatovin elokuvan tarinallinen kudos periytyy siis Grahame-Smithin romaanista. Tuntematta romaania on mahdoton sanoa, miten elokuva vastaa alkuperäistä teosta, mutta tiettävästi kirjailija on ollut laatimassa käsikirjoitusta, joten kai asiat ovat siinä mielessä kunnossa.
Elokuvallisen suorituksen tasosta on vaikea mennä sanomaan muuta kuin että se on niin hurjaa väkivaltaspektaakkelia kuin vain voi odottaa. Nykyisin ei tiedä, mikä on todella luovaa ammatillista Hollywood-osaamista ja mikä tietokoneilla tehtyä digitaalista kohinaa. Lyön vetoa jälkimmäisen väitteen puolesta. Tarkkasilmäinen huomaa hetkittäin jopa kömpelöjä pienoismallikohtauksia.
Jos nyt haluaisi pakottaa mielensä huumorin puolelle, niin eihän sitä nauramatta voi katsoa, kun Lincolnia esittävä Benjamin Walker heiluttaa kirvestä kuin akrobaattiset taistelijat miekkojaan itämaisissa "hyppelyelokuvissa". Lisäksi ohjaaja on hyödyntänyt Sam Raimin westernväkivaltaa, härkätaistelukuvioita ja kaikkia mahdollisia edeltäviä vampyyrifilmejä.
Timur Bekmambatov pohjaa koko elokuvansa fantasiakuvion nuorta Abraham Lincolnia vaivaamaan koston teemaan. Elokuvassa esitetään jopa vakavalla naamalla, että Abe näki lapsena, miten vampyyri saapui yöllä taloon ja puraisi rakkaan äidin hengiltä. Aben ystävä (Dominic Cooper) vannottaa, että pojan täytyy mieheksi kasvettuaan tappaa niin monta vampyyriä kuin mahdollista. Abe ottaakin pian kirveen käteensä.
Abraham Lincoln: Vampire Hunter
sylkee 3D-tehosteina vaikka mitä törkyä katsojan silmille. Ei tätäkään Hollywood-tuotetta olisi tehty, jos tuottajat eivät uskoisi väkivallan myyvään voimaan. Yksi tuottajista on muuten Tim Burton, arvostettu "huonojen elokuvien" mestari. Hirmuisen tuotantokoneiston hän lienee ponkaissut vauhtiin - rahan voimalla.
Olisi saanut Tim Burton olla tarkempi näyttelijävalinnoissa: britti Rufus Sewell menettelee vampyyrien kruunaamattomana kuninkaana, mutta pääroolin Aben vetävä Benjamin Walker on todelle kehno. Etenkin elokuvan loppupuolella presidentti-Aben "vanheneminen" ei onnistu millään Walkerilta.
Ajankohtainen kommentti
Elokuva-arkisto eli Kava aloitti eilen Orionissa syyskautensa. Eilisen ensimmäiset kolme elokuvaa olivat Olivier Assayasin ranskalainen Kesähetket (2008), jossa pääosassa Juliette Binoche on. Ensimmäinen piiri (1972), puolalaisen Aleksandr Fordin ohjaama, joka tosin tuotettiin Solzhenitsynin romaanin pohjalta tanskalais-ruotsalaisena yhteistyönä, ja Alfred Hitchcockin poliittinen trilleri Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940). Eiliset elokuvat olivat ennakkopaloja syksyn kolmesta tärkeästä teemasta: ranskalainen Olivier Assayas, Puola ja Hitchcockin tulo Hollywoodiin.
Huippuunsa viritetyn, laadukkaan ja monipuolisen syyskauden muita teemoja ovat "Virolainen elokuva 100 vuotta", "Teuvo Tulio 100 vuotta" ja äskettäin edesmenneen kreikkalaisen mestarin Theo Angelopoulosin tuotanto. Tulio muistetaan 1930- ja 1940-lukunen suomalaisten intohimomelodraamojen tekijänä. Angelopoulos oli oman tiensä hiljainen kulkija, jonka elokuville olivat ominaista taidokas kuvakieli, kameran liikkeiden poesia ja pitkien otoksien dynamiikka. Mehiläishoitajan (1986) ja Odysseuksen katseen (1995) tekijä kuoli muuten uuden elokuvansa kuvausvaiheiden aikana.
Kavan syksyn muita teemoja ovat tshekkiläinen nukkeanimaatioiden tekijä Jiri Trnka, junaelokuvat VR:n 150-juhlavuoden kunniaksi - mukana tietenkin Buster Keatonin Kenraali - ja lukuisat näytteet elokuvahistorian parnassolta. Kavan kutkuttavin teema lienee "Neuvostoelokuvan salainen historia II", johon kuuluu muun muassa Viktor Morgensternin tieteiselokuva Ensimmäinen ihminen (1959). Sen on sanottu ennustaneen miehitetyt avaruuslennot ja kotivideoiden tulevan invaasion.
Kavan syyskauden muita ohjaajia on englantilainen Ken Loach. Näyttelijöistä juhlitaan itävaltalais-amerikkalaista Arnold Schwarzeneggeriä, joka tekee paluuta valkokankaalle politiikan vuosien jälkeen. Syyskauden elokuvamaa on Italia.
Kava huolehtii nykyisin myös elokuvakasvatuksesta. Orioniin on valittu elokuvia kouluja varten.
Mediakasvatuskeskus Metka järjestää esitysten yhteyteen työpajoja. Hieno juttu. Haluaisinpa olla mukana Kenraalin näytännössä, jossa koululaiset "käsittelevät elokuvakokemusta liikkuvan kuvan esihistoriallisia menetelmiä käyttän (taikapyörä, zoetrooppi) oman tekemisen kautta". Metka lupaa, että työpajassa yhdistyy vanha ja uusi tekniikka.
Short Cuts - oikopolkuja (Short Cuts, USA 1993) ohjaus: Robert Altman, käsikirjoitus: Altman ja Frank Barhydt - Raymond Carverin novelleista, kuvaus: Walt Lloyd, musiikki: Mark Isham, pääosissa: Andie MacDowell (Ann Finnigan), Bruce Davison (Howard Finnigan), Jack Lemmon (Paul Finnigan), Matthew Modine ( tri Ralph Wyman), Julianna Moore (Marian Wyman), Anne Archer (Claire Kane), Fred Ward (Stuart Kane), Jennifer Jason Leigh (Lois Kaiser), Chris Penn (Jerry Kaiser), Robert Downey Jr ((Bill Bush), Madeleine Stowe (Sheri Shepard), Tim Robbins (Gene Shepard) sekä Lily Tomlin, Tom Waits,, Frances McDormand, Peter Gallagher ja Lori Singer. Tuotanto - oikopolkuja: Cary Brokaw/ Avenue Entertainment/Fine Line Pictures/Spelling Films.
Näimme 29.7. 1994 Gloria-teatterin kankaalla elämän koko kirjan vaihtuvissa väreissä, kuin kaleidoskooppia olisi katsellut. Robert Altmanin ehkä rikkaimman ja monikudoksisemman elokuvan kohdalla palaan novellimaisesti hiukan yli 17 vuoden takaisiin tv-hetkiin. Kertoja on nuorin poikani ja tapahtumapaikka poikien huone Kauniaisten Koivuhovissa: "Olimme katsoneet isän kanssa kaikki kevään Mestareiden liigan tv-pelit huoneessani. Isä tuli aina hiukan vaille yhdeksän huoneeseeni muutaman olutpullon kanssa. Suljimme oven, jotta äiti ja sisareni saisivat tuijottaa rauhassa olohuoneessa tv-ohjelmia. Vanhempi veljeni ja sisareni olivat muuttaneet jo kotoa. Isä kirjoitti koko ajan juttuja töissä - ja kotona yleensä aikaisin aamulla. Hän laati lehteen elokuvakritiikkejä ja tv-arvioita. Hän kirjoitti Triumph-koneella, jo kolmekymmentä vuotta. Tapansa mukaan hän kiikutti kahdeksan jälkeen jutut toimitukseen, viimeisteli ne siellä ja ajoi sitten pyörällä Pasilaan, katsomaan elokuvia. Ei ollut vielä internetyhteyksiä ja sähköpostia, mutta sellaisista oli keskusteltu lehdessä.
Nyt ovi avautui. Istuin selin kirjoituspöydän ääressä. Pöytä vei huoneesta hyvin paljon tilaa. Se oli suuri, isoisän perintökirjoituspöytä. Sen pinnalle oli hyvä laskea lehtipinot ja iso leikekirja. Kun isä tuli kaljapulloineen huoneeseen, olin juuri liimaamassa arvostelua Robert Altmanin ohjaamasta Carver-elokuvasta Short Cuts - oikopolkuja.
Isä istui sängylleni ja avasi olutpullon. Televisioni sijaitsi lattialla lähellä sänkyä. Luin arvostelun otsakkeen ennen kuin leikkasin sen lehdestä: "Carverin runot ovat novellien tapaan valtava elämän valtaus, vaikka hän saattaa kirjoittaa meitä oudoksuttavasti - vaikka kengästä."
Isä puhuu Raymond Carverin mestarillisesta kyvystä niukkaan ilmaisuun. "Näyttäisi kuitenkin, että juuri arjen arkisuus ja rosoisuus innostavat kirjailijan filosofisiin pohdintoihin tavalla, jota lukija ei heti huomaa. Carverilla asiat ovat elämästä kumpuavia asioita, ja oppi-isänsä Tshehovin tavoin Carver löytää läheisyyden ja energian elämän marginaaleista.
Isäni arvostelu jatkuu "Tämän kaiken carverismin veteraani Robert Altman on siirtänyt hämmästyttävän eloisasti valkokankaalle, mutta ei kai se ole uutta, jos muistamme Altmanin tuotannon aikaisemmat helmet MASH (1970), McCabe ja Mrd. Miller (1971), Pitkät jäähyväiset (1973), California Split (1974), Nashville (1975), Kolme naista (1977), Hulluna rakkaudesta (1985) ja Vincent ja Thoe (1990)."
Isäni ääni ikään kuin kantautui perille selkeänä ja määrätietoisena tuota kritiikkiä lukiessani. Ihmettelin, miten hän oli jaksanut katsella kaiket päivät elokuvia ja kirjoittaa vielä arvosteluja lehteen, miten hän oli ehtinyt lukea illalla vielä kirjoja. Niin ja viedä meitä lapsia harrastuksiin, ja istua vielä kapakassa.
Isä oli kerran todennut, että se oli päivärutiinin organisointia, ja ratkaiseva tekijä oli kyky nousta aamulla aikaisin. Epäilemättä asenteeni alkoi muuttua, mitä enemmän ikää karttui. Aloin ymmärtää, että isälläni oli jokin tärkeä tehtävä, joka luontui katsojien hyväksi. En osannut sanoa, arvostiko hän itse tätä tehtäväänsä.
Painan leikekirjan kiinni ja käännyn tuolilla. Isä on kotivaatteissa, lököttävissä mustissa puuvillahousuissa ja valkoisessa T-paidassa. Tiedän, että hänellä on valkoinen Marlboro-aski housun taskussa. Hän käy välillä tupakalla terassilla. Ainakin juuri ennen matsin alkua ja sitten puoliajalla.
Hän ei ole vielä ikääntyneen näköinen, mutta alakuloinenkin omalla tavallaan, hiljainenkin, ei sellainen silmiltään utelias, loistava, kun silloin vuosia sitten, kun hän luki meille iltaisin satuja. Tiitiäisen satupuuta, Babaria, Melukylän joulua ja Herra Huuta hän luki mielellään, Herra Huuta usein montakin kertaa, koska isän tapa näytellä elävästi repliikit kiehtoi meitä lapsia.
Virittäessäni kanavan Ykköselle ajattelen kysyä, miten isä ehti hoitaa vielä meitä lapsia ja eläytyä asioihimme, viedä harrastuksiin, toimia junnujoukkueen johtajana. Ehkä hän vastaisi: ´Se on sitä elämän hallintaa.´ Mutta viime kuukausina olin huomannut, että isän voimat ehtyvät, vaikka hän on pari vuotta yli viidenkymmenen. Olen myös kuullut isäni puhuvan joskus puhelimessa, että hän hellittää tahtia. Ehkä isä alkaa kypsyä työhönsä. Mutta isä ei puhunut koskaan minulle väsymyksestään. Sellaista on elämä, että vasta myöhemmin lapsi kuulee jos kuulee syistä ja seurauksista, tajuaa faktat, ymmärtää mistä tuo kasvojen alakuloinen ilme johtui. Ei se aiheudu vain töiden paineista ja ikääntymisestä.
Lähetys alkoi. Sorainen ja Keke aloittivat studiossa, tuo kisastudion vaaleaverikkö-juontaja ja brittivalmentaja, joka saapui Suomeen Englannin Newcastlesta, pelasi ensin eri seuroissa ja ryhtyi sitten käskyttäjäksi. Studiossa puhutaan tulevasta matsista. Jännitetään, miten Jari Litmanen nyt selviäisi. Mestaruuskamppailun ensimmäisessä osaottelussa Litti oli varmistanut voiton Ajaxille, mutta nyt huhuttiin, että Litti oli kuumeessa tai hänellä oli hengitysvaikeuksia.
Otan leikekirjan, avaan sen Short Cuts -elokuvan arvostelun kohdalta ja näytän sivua isälle. Hän naurahtaa, hiukan nolostuu isosta artikkelista, joka oli painettu lehteen. ´Tässä on sitten tulos, eräs tulos siitä päätöksestä, jonka tein viistoistavuotiaana.´
´Niin, ei sitä ole tarvinnut katua", vastaan ymmärtämättä mitä sillä tarkoitin.´
Puhumme vielä hetken arvostelijan tehtävästä. Isä näkee sen siltana taideteoksen ja katsojan välillä, elokuvakatsojan tiedon lähteenä, innostuksen avaajana. Hän puhuu aina taideteoksesta, elokuvasta, ei koskaan populaarikulttuurista.
Nostelen vähän jalkojani. Isä vetää henkeä ja livauttaa suuhun pitkän huikan. Yhtäkkiä isä puhkeaa itkuun. Sitten hän pyyhkii kyyneleet ja ryhdistäytyy. Olen ymmärtäväni isän katseesta, että äskeinen purkaus liittyy jotenkin hänen rahahuoliinsa. Niihinkö vain? Eikö isä ole onnellinen, eikö tyytyväinen?
Joukkueet tulevat kentälle ja siirtyvät riviin keskiympyrän kohdalle. Tv-kuva näyttää katsomon kohinan, kannustushuudot, paukut, torvien törähdykset, ja sitten kamera löytää Ajaxin suomalaisen mestarin ja maalitykin, ihanteeni Litin, joka ottaa paikallaan juoksuaskelia ja sutaisee takaa hiuksiaan.
Ennen kuin joukkueet juoksevat omille puolilleen ja erotuomari viheltää pelin alkuun luen leikekirjasta Short Cutsin arvostelun ydinkohdan. "Altmanin elokuvaa katsoo kuin katsoisi yli kolme tuntia sävyjään alati muuttavaa kaleidoskooppia. Kuollutta kohtaa tuskin löytyy ja ihmisuhteiden dramaturgia saa ylleen jännitteitä, joiden alta paljastuu yllätyksiä, mutta vaikka Altman kirjailija Carveria lainaten saattaisi viitata lapsuuteen, puhua isäsuhteesta tai kertoa elämän kovuudesta, hän tekee sen tuntien syvää empatiaa henkilöitä kohtaan ."
Isä menee tupakalle. Huomaan lehtileikkeen taakse liimatun pienen lapun, johon isä on kirjoittanut Carverin ajatuksen:
"And did you get what
you wanted from this life, even so?
I did.
And what did you want?
To call myself beloved, to feel myself
beloved on the earth.
Kahden tunnin jälkeen tiedämme, että Ajax voittaa Mestareiden liigan. Nousemme pystyyn ja lyömme käsiämme yhteen, taputamme Ajaxin pelaajien helliessä pokaalia. ´Joskus mietin´, isä sanoo ennen kuin siirtyy nukkumaan huoneestani, "että meidät yhdisti kiinteäksi kaksikoksi jalkapallo, niin se vain on. Ymmärrä silti, että joku hetki voi muuttaa elämän tutut kuviot, että joka päivä on kohdattava totuus, tuijotettava sitä suoraan silmiin.´´
===========================================================================
Le Monden arvostelija totesi Robert Altmanin elokuvasta, että saattaa tuntua kuin se ei loppuisi koskaan. Me vain istumme seuraamassa kymmenen perheen elämää, mutta emme opi tuntemaan heitä. Suuntaamme vain silmämme heidän elämänsä pettymyksiin ja intiimeihin petoksiin. Tunnistamme heidän ammattejaan, joita ovat moottoripyöräpoliisi (Robbins), tv-uutisankkuri (Davison), lääkäri (Modine), työtön myyntimies (Ward), klovni (Archer), seksipuhelinpalvelija (Leigh), tarjoilijatar (Tomlin) jne.
Miten uskomattoman luontevasti Robert Altman ratkaisee kerronnassa siirtymät ja vaihdokset. Hän ei tarvitse tapahtumia selittävää kertojan ääntä. Walt Loydin melkein dokumentaarinen kuvaustyö on ensiluokkaista, samoin leikkaajan osuus jälkitutannossa.
Mainitsen vielä, että Short Cuts - Oikopolkuja ei ole yhtä poliittinen elokuvatyö kuin Altmanin 1970-luvun Nashville, tuo "freskomainen Americana", jonka ihmiskohtalot kiertyivät kantrimusiikin ympärille. Nyt Altman tyytyy ironisiin viittauksiin - kuten myrkkyaineita yöllä ruiskuttava helikopteri tai Los Angelesin maankuoren järistys. Valpas katsoja tajuaa, että ohjaaja tarkoittaa luontoa, joka varoittaa meitä ongelmiimme käpertyneitä ihmisiä.
Short Cuts - oikopolkuja on seestynyttä, mutta itsestäänselvää Altmania. Monisyisen ihmiskuvauksen takana on vähemmän surumielisyyttä kuin Carverilla tai hänen oppi-isällään Tshehovilla. Silti elokuvan pohjavireIssä värisee tragedia. Vaikka elokuvassa soivat menettämisen sävelet, niin lopulta on kysymys hengissä selviytymisen onnesta. Kirjoitin tuossa pojan leikekirjaan dokumentoiman ensi-ilta-arvostelun lopussa: "Los Angeles herää uuteen aamuun, maapallo pyörii, sitä suurta pamausta ei tulekaan."
Meksikon edellinen presidentti Caldero´n julisti vuonna 2006 sodan huumekartelleja vastaan. Kartellit ovat väkivaltaisia, puolisotilaallisin joukoin toimivia rikollisyhteisöjä, joiden välienselvittelyissä keskenään ja viranomaisten kanssa on kuollut kuudessa vuodessa yli 50 000 ihmistä. Vasta valittu uusi presidentti Enrique Pena Nieto jatkanee samalla linjalla. Hän on kääntynyt Kolmumbian puoleen, koska siellä on pystytty kitkemään huumekartellien valtaa.
Mel Gibsonin näyttelemä ja Adrian Grunbergin ohjaama Get the Gringo sijoittuu Meksikoon. Varsinaisesti ei ole kyse mistään huumekartellien keskinäiseen välienselvittelyyn punoutuvasta toimintaelokuvasta, vaan melko säälimättömästä kuvauksesta vankilakorruptiosta. Huh, huh, aikamoista peliä pelataan elokuvan mukaan meksikolaisvankiloissa.
Mel Gibson näyttelee rikollista, joka suljetaan epäonnistuneen keikan jälkeen pahamaineiseen meksikolaiseen vankilaan. Gibsonin rikollisella ei olle nimeä, ei kaiketi kansalaisuuttakaan. Gibsonin henkilöhahmo on kuin moderniin maailmaan repäisty nimetön lännen mies Clint Eastwood niissä Sergio Leonen 1960-luvun italowesterneistä.
=======================================================================================
Mel Gibson (s. 1956) on ollut varteenotettava Hollywood-näyttelijä kohta kolmen vuosikymmenen ajan. Muistamme nuoren Gibsonin australialaisen Peter Weirin 1980-luvun alun matka- ja sotadraama Gallipolista, jossa kuljetaan kohti Turkkia, ja saman ohjaajan kirjeenvaihtajakuvauksesta Rakkaus veitsenterällä, jossa liikutaan Jakartassa. Näiden menestysten jälkeen Gibson esiintyi sankarirooleissa amerikkalaisissa toimintadraamoissa - kuten Kapina laivalla, Tappava ase - sarja, Air America, Maverick.
Gibson on yrittänyt laajentaa näyttelijäkuvaansa (Mrs. Soffel, Kuin lintu langalla, Hamlet, Braveheart, Ransom), mutta kaiketi actionsankarin rooli sopii parhaiten mustatukkaiselle, sinisilmäiselle ja spontaaniksi sekä magneettiseksi sanotulle filminäyttelijälle. Todettakoon vielä, että Gibsonin ohjaustöistä kunnianhimoinen The Passion of the Christ (2004) on kuvallisesti komeaa ja naturalismissaan piinaavan järkyttävää elokuvaa Kristuksen viimeisistä vaiheista.
=======================================================================================
Get the Gringo-elokuvassa Mel Gibsonin vanki aloittaa eräänlaisen pelastautumis- ja vapautumispelin. Vankilan johto ja vartijakunta on läpeensä mätä, niin korruptioitunut, että vastaavaa elokuvaa olisi tuskin voitu tehdä amerikkalaisesta vankeinhoitosysteemistä. Gibsonin miekkonen käyttää kaikin mahdollisin keinoin viranomaisia hyväkseen, jotta pako vankilasta olisi mahdollinen. Tähän peliin liittyy "humanistinen" vire, sillä pahankin ihmisen tunteet syttyvät vaikeuksiin joutuneiden äidin ja lapsen edessä.
Uusi Mel Gibson -elokuva on toimivaa actionjännitystä, kohtalaisen hyvin kirjoitettu, näytelty ja ohjattu. Mitään muuta se ei ole - valitettavasti. Sivuosista erottuu ruotsalainen Peter Stormare - nyt amerikkalaiskonnan roolissa.
Ajankohtainen kommentti
Ikuiseksi sanottu Yle-vero alkaa toimia vuoden 2013 alusta. Jokainen verotettavaa tuloa saava ja yhteisö maksaa pussistaan Yle-veroa korkeimmillaan 140 euroa vuodessa. Näin kai hallituksen päätös on ymmärrettävä. On laskettu, että Yleisradio saa vuosittain käyttöönsä yli 500 miljoonaa euroa. Sillä kustannetaan tv-toiminta, radio-kanavat ja internetin palvelut. Yle-linjausten yhteydessä päätettiin, että veroa tarkistetaan vuosittain indeksin mukaan.
On jo ehditty esittää kannanottoja, joiden mukaan Yle porskuttaa jatkuvassa myötätuulessa, oli sitten menossa vakava talouskriisi tai nousukausi. Yle-rahoitus ei siis mene reaalitalouden muutosten mukaan, vaan julkisen palvelun laitos on kohotettu reaalitalouden yläpuolelle.
======================================================================================
Näin kesäkaudella joutuu jälleen kysymään: Miksi Ylestä on tullut "Uusinta-Yle." Naurettavinta minusta on Radio Yle 1:n arkiaamujen Muistojen bulevardi -sarja, jossa on ruvettu uusimaan vaikkapa puoli vuotta aikaisemmin esitettyjä iskelmäohjelmia. Eikö Yle voisi palkata iskelmänostalgiasta innostuneen kesätoimittajan, joka laatii tuoreita Muistojen bulevardeja vakituisten toimittajien ollessa lomalla?
Yle-televisio kulkee lähes koko ajan uusintojen merkeissä. Etenkin tv-sarjat ovat uusintoja, niin kuin vaikkapa Kotikatsomon sunnuntaiset ohjelmat. TV1 uusii sarjoista sunnuntaisin norjalaista Varg Veumia, maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin brittiläistä Pokka pitää -sarjaa ja lauantaisin Uutta Sherlockia. Torstain saksalainen Kriminalisti vaikuttaisi, ei voi olla totta, sarjalta, jossa on uusia jaksoja.
Ylen kulttuurikanavasta Teemasta on tullut lähes pelkkä uusintakanava musiikkiohjelmia ja joitakin dokumentteja lukuun ottamatta. Maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin tuleva laadukas amerikkalainen Terapiassa on uusinta, samoin saksalainen Lea Sommer ja espanjalainen Francon jälkeen - Alcantaran perhe.
Yle Teeman Kino-klassikot ovat uusintojen uusintoja. Niiden valinnassa ei ole näkynyt enää luovaa suunnittelumieltä. Ei ole näkynyt innostunutta halua kaivaa esille vähän esitettyjä tai kokonaan unohdettuja teoksia elokuvan valtavasta historiasta. Ehkä rahapula pakottaa uusimaan Jacques Tatin sinänsä loistavia, mutta jo huonokopioisia elokuvia. Jne.
Koska kaikki jatkuu kesällä samanlaisena uusintapötkytyksenä on pakko ehdottaa, että tulevaan Yle-veroon lasketaan aina uusintalievennys kolmen kesäkuukauden ajaksi.
P.S. Joku raja sentään, Nelosen johto! Teidän tv-kanavallanne pyörivä "Toimintatorstai" - mainos on sellaista megaluokan väkivaltatykitystä, että eipä moista ole ennen nähty. Onko niin, että Nelosen päättäjät elävät täysin umpioituneessa "Viihde on hyväksi" -maailmassa, kun eivät tajua, että vasta vietettiin Oslon tragedian vuosipäivää, Coloradossa ammuskeltiin ja meidän Hyvinkäänkin listimiset ovat muistissa.
Yhteiskunnassa täytyy keskustella tv:n väkivaltaviihteen vaikutuksesta ihmispoloiseen, joka kasvun poluilla liikkuu. Ei enää voida verhoutua sen hokeman alle, että "sehän on vain fiktiota."
