keskiviikkona, elokuuta 29, 2012

Vesku&Samuli matkalla pohjoiseen * * *

FS Film Oy















Vesa-Matti Loirin viimeinen esiintyminen valkokankaalla ei tapahtunutkaan parin vuoden takaisessa erinomaisessa Vesku-dokumentissa. Loiri on nyt toisessa pääosassa Mika Kaurismäen uudessa elokuvassa Tie pohjoiseen, vaikka näyttelijä uskoi aikaisemmin, että ei enää pysty asettumaan kameran eteen. Näin Loiri on kertonut elokuvan esittelytilaisuuksissa. Loiri jaksoi viedä meriltä palaavan isän roolin läpi. Ehkä näyttelijän työ elokuvassa jatkuu vielä.
Tie pohjoiseen on Vesa-Matti Loirin juhlaelokuva siinä mielessä, että on kulunut viisikymmentä vuotta Mikko Niskasen Oulu-aiheisesta loistoelokuvasta Pojista. Nuori Loiri esitti elokuvassa äitinsä Saksaan menettävää Jakea, jonka kuuluisa juoksu junan perässä on elokuvahistoriamme ikimuistettavia hetkiä. Mika Kaurismäen "juhlaelokuvassa" ikääntyvä Loiri ikään kuin testaa kykyjään, testaa huumorintajuaan ja testaa tuhlaajaisän roolin vaatimia haasteita.
Kohtuullisesti Loiri roolinsa hoitaa, tosin hetkittäin vaikuttaa, että näyttelijän kunto ei ole ollut vielä riittävä pitkän elokuvan toiseen päärooliin. Silti suorituksessa on syvyyttä ja karheaa ilmaisuvoimaa, mutta tietenkin sitä tuttua loirimaista elämän paloa - ja valitettavasti vanhoja Turhapuro-maneereja. Ei niistä pääse millään eroon.
Vesa-Matti Loirin tuhlaajaisä Leo ilmestyy eräänä päivänä poikansa (Samuli Edelmann) asunnon ulko-ovelle. Pojan hämmästys on suuri, sillä hän tuskin edes muistaa lapsuudestaan isää, jonka kerrottiin lähteneen merille. Vai kerrottiinko?
Tuhlaajaisä suhtautuu jälleennäkemiseen huumorilla ja suurpiirteisyydellä. Elokuvan pojan ja isän kohtaamisessa ei ole mitään sellaista kärsimyksen ja tuskan traagista tunnetta kuin Veikko Aaltosen mestarillisessa Isä meidän -elokuvassa (1993), jossa poika (Hannu Kivioja) palaa kotikylään ja alkaa vaatia kipakasti selityksiä sairaalta isätään (Martti Katajisto).
Tie pohjoiseen  on matkaelokuva. Sami Keski-Vähälän ja ohjaajan käsikirjoitus on toiminut hyvänä yllykkeenä ohjauksen toimivuudelle ja Jari Mutikaisen hyvälle kuvaustyölle. Pohjoisen tiellä isä ja poika tilittävät tuntojaan. Pojan epäilyn ja suuttumuksenkin ymmärtää, ja kestää aikansa ennen kuin isän huolettomuus ja suoraviivaisuus hyväksytään. Elämä on niin lyhyt, ajattelen tuhlaajaisä Leon pohtineen, joten jossain vaiheessa pojan täytyy hellittää mielen kiristynaruja. Saa nähdä, hellittääkö poika.
Mika Kaurismäen matkaelokuva ei ole yhtä luonteva ja eloisa kuin 1980-luvun puolivälin Rosso, jossa Kari Väänäsen sisilialaismies matkusti Suomeen ja kulki onnensa perässä maaseudun teillä. Kaurismäki ohjasi myöhemmin vielä elokuvia Suomessa, mutta kokeili sitten siipiensä kestävyyttä Brasiliassa ja saksalaisessa elokuvassa. Tulokset eivät olleet aina kestäviä tai onnistuneita. Suomalainen elämänmuoto taitaa sittenkin olla luontevampi henkinen maisema Kaurismäelle. Eikä hän ole onneksi lähtenyt tavoittelemaan Aki-veljensä kansainvälistä taiteellisen elokuvan linjaa, mutta kyllä Mika on keskitien ammattimiesohjaaja.
Mika Kaurismäen viimeisimmistä ohjaustöistä onnistuneita olivat farssimainen Haarautuvan rakkauden talo ja tragikoominen Kolme viisasta miestä. Jälkimmäisen elokuvan loppukohtauksia on kritisoitu turhana pitkittämisenä, mutta minä en kokenut niitä sellaisina. Kolmen keski-ikäisen miehen elämän pettymyksistä ja hauraista toiveista kasvoi aidonnäköinen lähikuva. Ja Irina Björklundin hukassa olevan naisen saapuminen baariin toimi erinomaisena kontrastina miesten tapaamiselle.
Tie pohjoiseen olisi vaatinut pientä tiivistämistä ja sivuroolien karsimista. Niitä on liikaa. Ja miksi taas samoja elokuva- ja tv-kasvoja Knihtilästä Mauraseen. Olisiko kannattanut valita tuntemattomampia näyttelijöitä? Olisi ehkä saatu tuoreutta ja yllätyksellisyyttä peliin.


Ajankohtainen kommentti


Palautteista ponnahti silmille muuan kommentti, josta vastasi Liisu. Hän on aikaisemminkin kommentoinut myönteisesti "Mestariteos"-sarjaani, mutta nyt tähän filmihulluun iski epätoivo. Vai onko käsitykseni liian voimakas?
Joka tapauksessa Liisukin pahoitteli, että sarjan elokuvia ei enää näe missään. Hieman helpotusta saadaan siitä, että sarja antaa sentään hyvän kuvan k.o. elokuvateoksista. Kiitos tuosta palautteesta.
Mitä neuvoksi? Osaan puhua hyvin vähän nykyisen elokuvan maahantuonnin ja levityksen asioista. Itse olen valkokankaan lapsi, jonka mielestä vain elokuvateatterissa elokuva on omimmillaan. Jos voin itseäni onnitella, niin ainakin siitä voin, että näin suurimman osan sarjanikin elokuvista pimeässä salissa valkokankaan lumossa. Toki hyväksyn tv-esitykset, ja päätyöni Hesarissa oli 26 vuoden aikana tv-kanavilla esitettävien elokuvien esittely. Onneksi sain myös kirjoittaa ensi-iltaelokuvista.
Minä en tiedä, minkälainen valikoima laadullisesti löytyy Suomeen tuotavista dvd-elokuvista. En tiedä, mitä klassikkoja kirjastoista löytyy. Mutta kannattaa etsiä. Ja kannattaa ottaa yhteyttä elokuva-arkistoon, anteeksi Kavaan, jotta Orionin ohjelmistojen suunnittelija ottaisi huomioon joitakin sarjani elokuvia.
Uskon myös, että Helsingin Sähkötalon katutasossa toimivan Filmihullu-Leffakaupan pitäjä voi auttaa. Käsitykseni mukaan elokuvia voi tilata dvd-kopioina myös ulkomailta. Näin minua opasti viime vuosikymmenellä arvostamani filmihullu ja kotimaisen elokuvan tuntija Jussi Karjalainen, rakas työverini lehdessä, kun menin väittämään "Michelangelo Antonioni 90- vuotta" artikkelissani, että italomaestron 1960-luvun hienoja elokuvia ei näe missään.



Ei kommentteja: