ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 76

Kummisetä II (Godfather 2, USA 1974) ohjaus: Francis Ford Coppola, pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Diane Keaton, Robert Duvall, tuotanto: Paramount/Robert Towne.

















1970-luvun alkupuoliskoon sattuu amerikkalaisen Paramount-yhtiön ehkä viimeinen suuruuden aika, mitä tulee elokuvien laatuun. Nuori Francis Ford Coppola ohjasi yhtiölle Kummisedät, mutta myös Roman Polanski loi uransa huippuelokuvan Chinatownin ja lisäksi Paramount oli tuottamassa sellaisia hienoja elokuvia kuin Kerta vielä, Sam. Harold ja Maude, Kultahattu, Kuulustelu, Nashville, Maratoonari...
Mario Puzon romaaniin perustuva Kummisetä oli magnum opus. Tiedetään, että Coppola ei saanut yhtiössä vielä täyttä taiteellista vapautta, mutta silti hänen ohjaustyönsä kestää minkä tahansa vertailun. Marlon Brando on suvereeni Vito Corleonena, nuori Al Pacino on tulossa esille ja Robert Duvall tulkitsee terävästi Corleonen perheen neuvonantajaa.
Kuvaus, lavasteet, musiikki ja koko näyttämöllepano viittaavat Coppolan tajuun amerikkalaisen elokuvan historiasta: Tuskin Kummisetä olisi syntynyt ilman Citizen Kanea ja Mahtavia Ambersoneja, siis noita hauraan jättiläisen Orson Wellesin 1940-luvun elokuvia tai George Stevensin 1950-luvun Paikka auringossa -tragediaa ja Jättiläistä. Mutta heti täytyy huomauttaa: amerikanitalialaisella Coppolalla oli tilaisuus luoda kuviin, tunnelmiin ja henkilöiden sosiaaliseen käyttäytymiseen huomattava lisäarvo - eli italialaisuus kauneimmillaan ja rumimmillaan.
=====================================================================================================
Valitsen Kummisedän kakkososan muutamasta syystä: Se on Martin Scorsesen Sudenpessä sykähdyttäneen Robert De Niron todellinen läpimurto suuren yleisön tietoisuuteen; se on Coppolan taiteellisen vapauden uljas kukinta; ja siinä Vito Corleonen tausta ja kehitys mafiapomoksi saavat selityksensä. Niin ja kakkososassa on uljas vierailu Corleonen perheen sukumailla Sisisiliassa. Ohjauksellisesti elokuva on täysin luonteva kahden aikatason vuorottelupeli.
Valitsen elokuvan myös tuon vuosien 1972-1976 poliittisen tiedostamisen ajan muiston tähden. Elokuva-arkiston kirjastoon tuli amerikkalainen vaihtoehtoelokuvalehti, yliopistojen campuksilla levinnyt Jump-Cut. Ei niitä arkiston kirjaston lehtiä ja kirjoja niin vain saanut lukea (arkisto ja Sekl toimivat samoissa tiloissa Eteläranta 4:ssä), mutta sain Jump-Cutin käsiini ja luin siitä artikkelin, jossa Kummisetä II sai marxilaisen elokuvan sädekehän ylleen.
Minäkin uskoin vuosia lehden analyysiin. Siinä ajanjaksossa se vaikutti todella pätevältä. Mutta nähtyäni myöhemmin Coppolan elokuvan uudelleen ja uudelleen, niin tuo marxilaisuus ei enää paistanut silmiin. Kummisetä II arvioitiin valmistusajankohdan aatteiden ja ilmiöiden pohjalta. Eikä siinä ollut mitään pahaa.
Kummisetä I (1972) kattoi kronologisesti vuodet 1946-1951. Kieltämättä Corleonen perheestä annetaan hiukan ihannoiva kuva. He ovat Amerikkaan tulleita siirtolaisia, jotka etsivät unelmaa, mutta tahrasivat sen rikollisella toiminnallaan. Kummisetä II jatkaa saagaa seitsemän-kahdeksan vuotta Vito Corleonen kuoleman jälkeen (muistamme aina kohtauksen, jossa villatakissa käyskentelevä Marlon Brando lyyhistyy tantereeseen).

Francis Ford Coppola

Francis Ford Coppola rikkoi Kummisetä II:ssa rohkeasti kronologisen kerronnan ihanteet. Hän nosti takautumina nuoren Vito Corleonen (Robert De Niro) tapahtumien keskipisteeksi. Ajallisesti mennään 1900-luvun alusta 1920-luvulle. Nyt ei ihannoida mafiaa vaan nyt tunkeudutaan terävästi ja kaihtelematta rikollisuuden ja väkivallan ytimeen. Ykkösosasta poiketen amerikanitalialaisten järjestäytyneelle rikollisuudelle annetaan suorasti nimet.
Corleonen perheen kunnia ja kirous ovat edelleen vahvasti esillä. Vito-isän opetukset ovat tarttuneet Michael Corleonen (Al Pacino) tajuntaan. Hän muistaa, miten isä kerran muistutti poikaansa: "Pidä ystävät lähelläsi, mutta viholliset vielä lähempänä. Vitolla oli jonkinlainen moraali rikollisissa toimissaan, mutta Michael edustaa uuden ajan mafiapomoa. Hän voi lähteä mukaan vastenmielisiinkin toimintoihin. Hänelle väkivalta ei tuota ongelmia. Vito-isän ihailemasta pojasta kehittyy kylmäverinen tappaja, joka ei säästä omiakaan (John Cazalen esittämän onnettoman Fredon kohtalo).
Kummisetä II on ykkösosan kritiikki ja täydennys. Ehkä juuri tässä mielessä marxilaisuus kiedottiin kakkososan ympärille. Eikä voi kyllin kehua Francis Ford Coppolan taitoa miljöökuvauksessa ja ajankohtien havainnoinnissa. Elokuva antaa lähes historiallis-sosiologisen kuvan 1920-luvun New Yorkin siirtolaisten toiminnasta ja elämänpiiristä. Samoin 1950-luvun Amerikka on luonnehdittu elävästi ja monipuolisesti. Eikä Coppola säästä maanmiehiäkään, vaan nostaa Sisilian mafian julmuudet tapetille.
Ykkösosassa kerronta saattoi viipyillä, väkivalta esitettiin melkein eeppisenä tapahtumien kuorrutuksena. Kummisetä II näyttää väkivallan suoraviivaisemmin, lyhyempinä, mutta äärettömän tehokkaina ja julmina otoksina. Jos Robert De Niro on elokuvan lisäbonus, niin esimerkiksi Al Pacinon esittämän Michael Corleonen vierailu Havannassa tuottaa samanlaisen lisäarvon - joskin se liittyy myös kiinnostavasti historialliseen murrokseen. Kapitalismi murtuu Kuubassa Fidel Castron vallankumouksen vyöryessä maahan. Havanna-jaksot ovat loistavaa elokuvaepiikkaa.
Kummisetä II:n kiinnostava yksityiskohta on gangsteripomo Hyman Rothin esittäjä. Hän on Lee Stasberg, New Yorkin Actors Studion perustaja, Brandon, Pacinon, De Niron ja monen muun Kummisedissä näyttelevien lahjakkuuksien koulutuksen taustapiru.
=====================================================================================================

Kummisetä sai ensi-iltansa Suomessa 29.9. 1972. Teatterit olivat Boston (nykyisin Kino-Palatsi) ja Gloria (ei enää toimi). Kummisetä II julkaistiin meillä 15.8. 1975. Ensi-iltateatterit olivat Bristol ja Tuulensuu - nekään eivät ole enää elossa. Elokuva sai lukuisia Oscareita: Vuoden paras elokuva, paras ohjaus, paras sivuosasuoritus (Robert De Niro), paras musiikki (Nino Rota, Carmine Coppola), paras lavastus (Dean Tavoularis, Angelo P. Graham, Georhe R. Nelson).
Francis Ford Coppolan Kummisedästä ilmestyi 1981 täydellinen eeppinen versio. Sen kesto on kuusi tuntia ja 45 minuuttia. Esselte-Video toi sen Suomeen 1991 VHS-formaattina. Samana vuonna sai ensi-illan Fracis Ford Coppolan Kummisetä-trilogian päätösosa, Kummisetä III (1990), jonka huikaisevat loppuhetket koetaan Sisiliassa, Palermon oopperan portailla.
New Yorkin "Hell´s Kitchenissä", Manhattanin länsilaidalla kasvaneen Mario Puzon (1920-1999) romaani ilmestyi meillä 1970-luvun alussa. Suomentaja oli kriitikkoystäväni, kotkalaislähtöinen Pekka Hakala, joka toimi 1960-luvulla filmitoimittajana Mainos-Televisiossa. Tapasin Puzon sensaatiomaisen Kummisetä-romaanin tulevan suomentajan ensimmäisen kerran 1965 Haminassa, ollessani RUK:ssa. Hakala järjesti paikalliseen kirjastoon runoillan, jonka tähtivieraana oli Pentti Saarikoski.

KUOLEMA BARCELONASSA * * * *

Aikuinen poika näyttää ääntelemällä isälleen talvisessa metsässä, miten meri kohisee ja tuuli vinkuu. Tämä kohtaus nähdään Biutifulin alussa ja lopussa. Ei voi olla edes varma, onko kyseessä poika ja isä. Sellaisen johtopäätöksen voi tietenkin tehdä. Meksikolaisohjaaja Alejandro Gonzáles Iñárritun uusin elokuva Biutiful tapahtuu Barcelonassa, kaiketi suurkaupungin köyhällä asuinalueella. Merta kaivataan, merestä haaveillaan, mutta sinne ei koskaan päästä, vaikka se ei olisi kovin kaukana. Meren rannassa tosin käydään, sillä laitonta maahanmuuttoa harrastaneet kiinalaiset ovat jättäneet sinne vahingossa kuolleita maanmiehiään ja -naisiaan. Heitä on tuotu Barcelonaan rakennusbisneksen tähden.
Bisnekseen osallistuu myös Biutifulin päähenkilö Uxbal (fantastinen Javier Bardem), joka asuu pienessä luukussa tyttärensä ja poikansa kanssa. Äiti on hylätty - tai muuttanut muualle, koska Uxbal ei ole voinut enää sietää vaimonsa repaleista henkistä tilaa. Vaimo tempoilee kaupungilla, saatta asua Uxbalin veljen luona. Veli on todellinen idiootti, joka viettää iltansa nautinnon parissa seksiklubilla. Siellä vallitsee maailmanlopun tunnelma.

Alejandro Gonzáles Iñárritu

Alejandro Gonzáles Iñárritu, 47, on tämän hetken kohutuimpia meksikolaisohjaajia, jolle Espanja tarjoaa hyvät edellytykset toteuttaa itseään. Muistamme ohjaajan sellaisista elokuvista kuin Amores perros (hurja läpimurtoelokuva), 24 grammaa ja Babel. Babeliin oli saatu näyttelijäksi amerikkalainen Brad Pitt.
Biutiful käsittelee kuolemaa, kuolemisesta. Kaikkensa lastensa hyväksi tekevä Uxbal on kuolemansairas. Hänelle ei ole annettu montakaan kuukautta elinaikaa. Uxbal käy meksikolaisohjaajan elokuvassa hiukan samanlaisen kujanjuoksun kuin säntillinen virkamies Akira Kurosawan Ikirussa. Molemmissa elokuvissa on lähes samanlainen seksiklubijakso, mutta kannattaa muistaa, että Kurosawan elokuvasta on aikaa jo kuusikymmentä vuotta. Maailma oli 1950-luvun alussa vielä aika viaton.
Biutiful on hyvin synkkä elokuva. Alejandro Gonzáles Iñárritu ei ole sirotellut tragediaan juurikaan positiivisia hetkiä, jos ei sellaiseksi halua mainita Uxbalin äärimmäisen empaattista suhtautumista lapsiinsa. Tosin Uxbalkin on niitä barcelonalaisia, jotka eivät ole hankkineet koulutusta, joten elantoa pitää saada laittomin keinoin. Se kyllä pitää todeta, että Uxbal ei ole mikään kyyninen rikollinen, joka haluaisi hyötyä pelkästään rahallisesti laittomista maahantulijoista.
On Biutifulissa kyllä yksi henkilö, joka lievittää hiukan katsojan huonoa oloa. Hän on musta maahanmuuttajatyttö, jolla on pieni lapsi. Hänet Uxbal ottaa asuntoonsa - lapsistaan huolehtimaan ja itseään saattohoitamaan. Elokuvassa on hieno kohtaus, jossa tyttö seisoo rautatieasemalla - lähteäkö lipettiin vai palatako Uxbalin asuntoon?
Alejandro Gonzáles Iñárritu ohjaa loistavasti, sille ei voi mitään, vaikka elokuvan tunnelma ahdistaa vielä tunteja katsomiskokemuksen jälkeen. Kaupunkivälähdykset, luontokuvat ja etenkin äänimaailma ovat huipputyötä. Musiikki hakkaa ja kirvelee, mutta mukaan on valittu myös rauhoittavaa klassista materiaalia. Rivo seksiklubijakso on tehty huikean hyvin. Ja Bardem - on hänen persoonallisissa, särmikkäissä kasvoissa ja puheäänessä niin paljon ilmaisullista voimaa, että ei ole ihme, jos naiskatsojat jännittyvät vain tuijottamaan näyttelijää.

Ajankohtainen kommentti

Canal+ markkinoi joka puolella kanavaansa Pasi Rautiaisen ja Keke Armstrongin hahmoilla. Metroasemalla julisteet imaisevat mielenkiinnon. Kekestä ja Pasista on tehty julisteissa Sherlock Holmes ja gangsteripomo. Kampanja on hyvin suunniteltu, tehokas, mutta muistaako monikaan enää, että Rautiainen ja Armstrong ovat ammatiltaan jalkapallovalmentajia.
Nyt on käskyttäminen jäänyt ja raha astunut kuvaan. Pasi ja Keke vetävät lauantaisin MTV3:lla Futis+ -ohjelmaa, jossa urheiluasiat lyödään leikiksi. Canal+ -mainoskampanja osoittaa, että futis ei ole enää pääasia. Ei kannata tietenkään haikailla menneitä, mutta jollakin tavalla tulee surullinen olo, kun muistaa Keken 1990-luvun Ylen Mestareiden liigan tv-ottelukommentaattorina ja Pasin myöhemmin Nelosen loistavana jalkapalloanalysoijana.

P.S. MTV3 panostaa nyt Vappu Pimiään ja Jenni Pääskysaareen. Pimiä oli kuvassa mukana syksyn Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Jenni on juontanut ohjelmaa, jossa etsitään kadonneita henkilöitä. Nyt heille on räätälöity yhteinen talkshow Korkojen kera. Voi tietenkin sulkea silmänsä ohjelman seksistisyydeltä, mutta se ärsyttää, että haastateltavat ovat samoja tuttuja naamoja, jotka putkahtelevat esille eri tv-kanavilla, iltapäivälehtin viihdesivuilla ja naistenlehtien juoru-uutisissa. Kaavaa ei rikota, ei sitten millään. Sama julkkisralli jatkuu ja jatkuu...Voiko nyt todeta, että sivistys on pudonnut kokonaan pois nykytelevisiosta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 75

Ammatti: Reportteri (The Passenger, Italia-Ranska-Espanja 1975) ohjaus Michelangelo Antonioni, käsikirjoitus: Antonioni, Mark Peploe, Peter Wollen, kuvaus: Luciano Tovoli, musiikki: Ivan Vandor, pääosissa: Jack Nicholson (David Locke), Maria Schneider (tyttö), Jenny Runacre (Rachel Locke), Ian Hendry (Martin Knight), Steven Berkoff (Stephen), Charles Mulvehill (David Robinson). Tuotanto: Carlo Ponti/CIPI Cinematográficas, Films Concordia, Compagna Cinematografica, Champion. (Uusi versio julkaistu 2007).

Italialaisen Michelangelo Antonionin (1912-2007) elokuvissa matkustetaan paljon ja ollaan usein liikkeessä. Muistettava on Jeanne Moreaun pitkä kävely Milanossa vuoden 1961 Yössä, mutta ohjaajan nuoruuden teosten ehkä kaikkein paljastavin, karusti runollisin on Steve Cochranin esittämän Aldon vaellus tyttärensä kanssa Po-joen varrella Kaipuun punaisessa hetkessä (1957).
Monica Vitti liikkuu autolla ja lentokoneella Seikkailussa (1960). Sama Vitti vaeltaa kaupungilla pohtien avioliittoaan Punaisessa erämaassa (1964), joka oli Antonionin ensimmäinen värifilmi. Amerikkalaisessa Zabriskie Pointissa (1969) mennään Kalifornian kuuluisaan Kuoleman laaksoon. Antonionin testamentissa, Wim Wendersin avustuksella toteutetussa neljän eri tarinan Pilvien takana -moraliteetissa (1997) liikutaan Pariisissa, Aix-en-Provencessa, Ferrarassa ja Portofinossa.
Ammatti: Reportteri kulkee Pohjois-Afrikasta Välimeren yli Espanjan rannikolle. Tunnistettava kaupunki on Barcelona, jonka Flamenco-näytöksestä Plaza-Realissa on viite. Antonioni rinnastaa komplisoidussa elokuvassaan kaksi eri maanosaa, koloniasaatiosta vapautuneen Afrikan ja välimerellisen Espanjan, jonka maisemissa Luciano Tovolin kamera intoutuu pitkiin otoksiin ja hiljaisiin panorointeihin. Afrikassa käydään tarkoituksellisesti kuivassa autiomaakylässä. Eikä elokuvassa ole kysymys vain fyysisestä kulkemisesta, näkyvästä liikkumisesta, vaan myös "metaliikkeestä",
Jack Nicholson esittää läsnäolevasti englantilasta tv-toimittajaa David Lockea, joka kerää Pohjois-Afrikassa materiaalia ohjelmaansa. Hän valmistelee reportaasia kolmannen maailman todellisuudesta ja sissiliikkeiden toiminnasta. Palattuaan tutkimusmatkalta hotellihuoneeseen Locke löytää naapurihuoneen David Robinsonin kuolleena. Locke saa ajatuksen: Nyt olisi tilaisuus jättää entinen elämä ja identiteetti.
David Locke vaihtaa passinsa kuolleen miehen kanssa. Locke sukeltaa uuteen minuuteen ja matkustaa pohtimaan elämäänsä Välimeren toiselle puolelle, mutta uudesta identiteetistä aiheutuu miehelle piinaava kokemus. Kuollut mies on toiminut asekauppiaana, ja nyt Robertsonin liikekumppanit ovat Locken perässä. Lontoossakin etsitään "asekauppias" Lockea. Vaimokin on ymmällään.
=====================================================================================================

Michelangelo Antonioni

Ammatti: Reportteri on kansainvälinen elokuvatyö. Michelangelo Antonioni oli jättänyt joksikin vuosiksi Italian taakseen, mutta teemat eivät ole muuttuneet. Jos Antonioni kuvasi useissa italialaisissa elokuvissaan naisen yksinäisyyttä ja halua muuttua, niin nyt tutkimuskohteena on mies, joka itse asiassa haluaa elää kontaktiköyhässä tilassa. Tosin asekauppiaan partnereita harhauttaakseen David Locke joutuu arvoituksellisen tytön kanssa piileskelemään Etelä-Espanjassa. Naisen läsnäolo on sittenkin välttämätön Antonionille.
Maria Schneider esiintyi provosoivasti kolme vuotta aikaisemmin Marlon Brandon kanssa Bernardo Bertoluccin kohuelokuvassa Viimeinen tango Pariisissa. Brandon amerikkalaisen Paulin ja Schneiderin avoimen Jeannen välille ladattiin seksuaalista vimmaa pariisilaisessa huoneistossa. Schneideriin lyötiin leima, Brando ei ollut moksiskaan rohkeista kohtauksista.
Michelangelo Antonionin elokuvassa Schneideria ja Nicholsonia ei vedetä samanlaiseen intohimoon, vaikka seksiä ei ole suljettu pois. Schneider on oikeastaan Nicholsonin reportterin katalysaattori, jolle on varattu elokuvan ominaisuutta parhaiten ilmentämä repliikki: "Miksi pakenet?" Siihen reportteri vastaa epäsuorasti, että hän kiertelee ja katselee.
Arvoituksellisuus on elokuvan avainsana. Aikaisemmille elokuville ominaisesti Michelangelo Antonioni kuvaa jälleen ihmisen ahdistusta, olemassaolon värähdyksiä. Elokuva on odysseia ihmiseen ehkä syväluotaavammin kuin mikään muu italialaisohjaajan töistä. Arvoituksellisuutta on henkilöissä, mutta myös tarinassa, jota ei oikeastaan edes ole. Tämä on syiden ja seurausten palapeliä kutova elokuva, mutta on tämä äärimmäisen kaunis elokuva ja maisemakuviltaan räikeiden vastakohtien runoutta.
Runoilija Eeva-Liisa Manner kirjoitti Ammatti: Reportterista 1976: "Kaunis kuva on vain verho, mietiskelyn mystinen kaihdin. Sanoma on kuvan takana." Jos jotkut aikanaan odottivat, että Antonioni kehittelisi juonta, perustelisi henkilöiden liikkeitä ja tekoja, niin kaikki jää katsojan kontolle. Antonioni ei anna helppoja ratkaisuja. Hän on taiteilija, jolle näkeminen on kuvan pinnan alaisia liikahduksia.'
Tarkkasilmäinen voisi nähdä David Locken ratkaisujen syiden paljastuvan kuuluisassa, jopa seitsemän minuuttia kestävässä loppukohtauksessa. Siinä kamera siirtyy hitaasti juonikkaan ikkunan pinnalta pölyiselle maaseudulle, jonne ohjaaja on koonnut Locken elämän peliin osallistuneet henkilöt. Jakso on yhtä henkeäsalpaava kuin räjähdyksenä toteutettu kulutusyhteiskunnan perusteiden metamorfoosi Zabriskie Pointissa ja "näkymätön", mystinen murha englantilaisessa Blow-Upissa (1966).
Ammatti: Reportteriin sopii hyvin Michelangelo Antonionin lausunto Pilvien takana- elokuvastaan: "Se ikään kuin kutsuu meitä sisäiselle matkalle kohti absoluuttisen ja salaperäisen todellisuuden todenmukaisia kuvia, joita kukaan ei koskaan voi nähdä."
=====================================================================================================
Ammatti: Reportteri sai Suomen ensi-illan MGM-Fox´n maahantuomana 28.11. 1975, Kluuvikadun Maximissa. Jo silloin puhuin oikeutetusti yhdestä 1970-luvun parhaasta näkemästäni elokuvasta. Vuosien jälkeen käsitys on vain vahvistunut. Elokuvan kredittejä lukiessamme innostusta lisäsi huomio, että yksi kolmesta käsikirjoittajasta on britti Peter Wollen. Hän oli 1960-luvun ehkä arvovaltaisin semiotiikko, merkkikielen teoreetikko elokuvan tutkimuksessa. Wollen oli toimittamassa British Film Instituten laajalevikkistä elokuvakirjasarjaa Cinema Onea. Sarjassa ilmestyi yleensä elokuvaohjaajia käsitteleviä kirjoja - mm. Godard, Losey, Visconti, Pasolini, Fuller, Sirk, Truffaut - mutta myös esityksiä westernistä, Hollywoodin kameramiehistä ja dokumenttielokuvasta.
Cinema One -sarjassa julkaistiin vuonna 1969 Peter Wollenin maineikas "Signs and Meaning in Cinema". Kaksi vuotta Ammatti: Reportterin Suomen ensi-illan jälkeen Gaudeamus kustansi Tarmo Malmbergin suomentaman kirjan "Merkityksen ongelma elokuvassa", joka pohjautuu mainittuun Peter Wollenin teokseen. Malmberg oli laatinut suomentamansa teoksen alkulehdille monimerkityksellisen omistuskirjoituksen: "Mikaelille, ystävälle, merellä myrskyävällä."

EASTWOOD ELÄMÄN JA KUOLEMAN RAJAMAILLA * * * *

Pian 81 vuotta täyttävä Clint Eastwood ei hiljennä tahtia. Häneltä on tullut uusi ohjaustyö Hereafter. Mikä ohjauksen intensiteetti! Eikä siitä ole kauan kun nautimme Eastwoodin Mandela-elokuvasta Invictus. 2000-luvun lopulla valmistuivat vielä ohjaajan parhaisiin kuuluvat Changeling - Vaihdokas ja Gran Torino. Eikä ole vielä kymmentäkään vuotta kulunut, kun Eastwood ohjasi loistavan Menneisyyden otteen, tiukan Million Dollar Babyn ja loi kaksiosaisen sotadraaman Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta. Näyttelijänäkin Eastwoodia on nähty, ja etenkin itsekriittisessä ikääntymistutkielmassa Gran Torinossa Eastwood riisuu viimeisenkin sädekehän 1970-luvun väkivaltasankarilta ja oman käden oikeuden käyttäjältä.
Hereafter on yllättänyt monet kriitikot. Alkaako Eastwood vanhemmittain uskoa yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen? Ei sentään, jos halutaan katsoa tarkemmin ja syvemmin elokuvan kysymyksenasetteluja ja aihekäsittelyä. Elokuvan loogisessa rakenteessa ja perustelluissa henkilökuvioissa ei ole mitään heppoista.
Jos on sitä mieltä, että elämässä kaikki on selitettävää, niin kritiikin voi ymmärtää. Mutta kun kaikkea ei voi selittää järjellä. Mystisiä asioita tapahtuu. Mutta on turha luulla, että Eastwood olisi ryhtynyt joksikin humpuukimaakariksi.
=====================================================================================================
Matt Damon näyttelee vaikuttavasti sanfranciscolaista meediota Georgea, jolla on kyky nähdä kuoleman taakse. George haluaisi irrottautua meedion roolistaan, koska hän pitää kykyään enemmän kirouksena kuin lahjana. Se ei taida onnistua kovin helposti, sillä rahanahne veli patistaa jatkamaan, ja netistä löytyvät Georgen vanhat sivut.
Hereafter alkaa voimakkailla kuvilla Thaimaasta, jossa vuoden 2004 tsunami tekee tuhojaan. Ranskalainen tv-toimittaja Marie Lelay (Cécile de France) selviää tuosta meitä suomalaisiakin koskettaneesta luonnon myllerryksestä. Tv-toimittaja on liikkunut vedessä kuoleman rajalla, mutta selviydyttyään hän haluaa kuulla muiden saman "rajan ylityksen" kokeneiden henkilöiden kertomukset. Kuvioon liitetään vielä lontoolaispoika Marcus (Frankie McLaren), jonka kaksoisveli kuolee törmättyään autoon. Siitä syntyy vahvaa draamaa elämän ja kuoleman peruskysymyksistä.
Hereafter perustuu Peter Morganin käsikirjoitukseen. Morgan muistetaan Frost/Nixon -elokuvan kirjoittajana. Morgan kirjoitti Hereafterin monisyisen tarinan ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän halusi tarkastella omia tuntojaan: miten hän koki menetyksen, miten käsitteli surunsa ja pääsikö hän sen yli. Voi ajatella, että ahkera ja sinnikäs Clint Eastwood on ohjaajana kiinnostunut käsikirjoituksesta oman korkean ikänsä tähden. Pakostakin alkaa miettiä elämän rajallisuutta ja kuoleman jälkitiloja. Tämä on täysin ymmärrettävää.
Hereafteria katsoessaan ihailee Clint Eastwoodin kykyä henkilöohjaajana, kertojana ja kuvan käyttäjänä. Ikääntyminen on vain tehnyt hyvää Eastwoodille, sillä hän käsittelee todella kypsästi ja viisaasti Peter Morganin ilmeisen nerokasta käsikirjoitusta. Ja pitää muistaa, että Eastwood osoittaa tässä elokuvassa ahneuden sivistää itseään asioilla, joihin nuorena ei paneutunut - esimerkiksi kaunokirjallisuus.
Clint Eastwood vetää hienosti yhteen kolmen eri päähenkilön vaiheet - syyllisyyttä kantava George, aivan uuteen tilanteeseen heitetty Marie ja veljeään kaipaava Marcus-poika. Paikkakuntavaihtelu San Franciscon, Lontoon ja Pariisin välillä toimii oivallisesti. Ranskan Alpeillakin käydään. Yhteenveto tapahtuu Lontoon kirjamessuilla. Pakahduttavia ovat tunnelmat Charles Dickensin 1800-luvun museoidussa asunnossa. Georgehan kuuntelee Dickensiä äänikirjana yksinäisessä San Franciscon asunnossaan. Sitten Lontoossa George saa tavata äänikirjan lukijan, näyttelijä Derek Jacobin
=====================================================================================================
Hereafterin tunnontuskissaan kamppaileva George on menetyksen ja surun peilikuva. Uskon Eastwoodin tarkoittaneen henkilön kertomaan meille, että läheisen kuoleman jälkeen on tehtävä surutyö ja elettävä sitten eteenpäin. Etenkin kaksoisveljen Marcuksen tapauksessa viesti fokusoidaan kannustavasti: "Sinun täytyy ottaa nyt itse vastuu elämästäsi."
Elokuvan loppua on pidetty sokerisena, mutta Georgen ja Marien kädenpuristus kuvastaa symbolistisesti miehen lopullista irtautumista kurimuksestaan ja taistelun kautta saavutettua valmiutta elää kunnon arkielämää.
=====================================================================================================
Huomauttaisin vielä, että Hereafter on sisäkerrokseltaan hyvin ajankohtainen yhteisunnallinen elokuva. Sivujuonteina tarinaan tuodaan asioita ja ongelmia, jotka ovat Suomessakin tätä päivää. Globalisaation ja markkinavoimien maailmassa työpaikat vähenevät, irtisanomiset lisääntyvät ja uudelleen koulutuksen tarve on huutava. George työskentelee tehtaassa, koska halusi lopettaa vakituiset meediosessiot. Hänelle ehdotetaan irtisanomispakettia, ja hän ilmoittautuu aikuiskoulutuksen kokkikurssille.
Elokuvassa sivutaan myös tv-maailman mikrokosmoksessa nykyistä työelämän hektisyyttä ja ihmisluonnon ikuista petollisuutta. Menestyvä ja suosittu pariisilainen tv-toimittaja Marie saa kokea konkreettisesti, että ei kannata ottaa virkavapautta, vaikka pomo lupaa tärkeän juontotyön säilyvän jatkossakin. Mitä vielä, lupaukset ovat vain lupauksia, ja tv-toimittaja huomaan olevansa täysi nolla, kun kasvot ovat kadonneet ruudusta.

Ajankohtainen kommentti

Jörn Donner, suomenruotsalainen kirjailija, elokuvamies, vaikuttaja ja entinen poliitikko jättää pitkät jäähyväiset uudessa Suomen Kuvalehdessä (14.11. 2011) - siis ennen kaikkea puolueille ja politiikalle. Terävässä kirjoituksessa Donner pyytää hauskasti, että hän saisi edes kuolla ruotsiksi - viitaten meille jatkuvaan keskusteluun ruotsinkielen asemasta. Hän kuitenkin epäilee joutuvansa kuolemaan arabiaksi tai venäjäksi.
Donner on nyt nelisen vuotta Clint Eastwoodia nuorempi. Hän ei ole tehnyt mitään kovin vahvaa ohjaajan uraa elokuvassa, mutta 1960-luvun ruotsalaiset Rakastaa ja Poikkiparru lupasivat paljon. Romaanikirjailijana Donner on ollut ahkera, voittanut Finlandia-palkinnonkin. Muistetaan, että Donner oli perustamassa 1957 Suomen elokuva-arkistoa, kirjoitti elokuvaesseitä ja toimi 1960-luvun alkupuolella filmikriitikkona Dagens Nyheterissä. Niin, ja toimihan Donner 1970-luvun loppupuolella Ruotsin Filmi-institutin johtajana. Ystävyys Bergmanin kanssa antoi hänelle tilaisuuden tuottaa mestarin viimeinen teatterielokuva Fanny ja Alexander (1983), josta Donnerille siunautui tilaisuus osallistua Los Angelesin kimaltelevaan tähtigaalaan ja noutaa parhaan elokuvan Oscar.
=====================================================================================================
Jörn Donner ohjasi jokin vuosi sitten hienon dokumenttielokuvan, jossa hän kulki isänsä jäljillä Siperiassa. Parhaillaan TV1 näyttää Donnerin viisiosaista sarjaa, jolla on komea, joidenkin mielestä jopa narsistinen nimi Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana. Donner on itse nimittänyt sarjaansa tv-esseeksi. Sitä erinomainen sarja on, sillä siinä puhe ja tekijän henkilökohtaiset analyysit korostuvat.
Jörn Donner lataa valkoiseen kenraaliin ja talvisodan legendaan hyvin monipuolisen näkökulman. Donner on kriittinen, mutta myös objektiivinen kronikoitsija, jossa hän ikään kuin elää itse uudelleen itsenäisen Suomen kehitysvaiheita. Mikä innostavaa, niin Donner on avustajineen löytänyt sarjaan uskomattoman ilmaisevaa vanhaa uutis- ja dokumenttikuvaa -aineistoa. Osa on ilmeisesti aikaisemmin esittämätöntä historiallista aineistoa. Osa on kuvattu nyt niillä paikoilla muun muassa Venäjällä ja Ukrainassa, joissa Mannerheimin tiedettiin liikkuneen.
Yksi rike sarjassa on: Jörn Donnerin oma kertojan ääni ei aina toimi. Hänen puhetapansa tökkii, lauseen loppuja imaistaan. Donner ei ole harjoitellut tarpeeksi suomenkielistä puheääntään. Joka tapauksessa monipuolinen Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana on merkittävä lisä monitoimimiehen elokuvauralla.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 74

Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn´t Live Here Anymore, USA 1974) ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Robert Getchell, kuvaus: Kent Wakeford, leikkaus: Marcia Lucas, musiikki: Richard La Salle, pääosissa: Ellen Burstyn (Alice), Kris Kristofferson (David), Alfred Luther (Tommy), Diane Ladd (Flo), Jodie Foster (Audrey), Harvey Keitel (Ben). Tuotanto: David Susskind/Warner Brothers..


Kirjoitettuani tätä sarjaa huomasin, että tekstini ne syntyvät muistin kätköistä kumpuavista katsomiskokemuksista - siis hyvin kaukaisistakin. Vanhoja tekstejä en sellaisenaan tulee laittamaan tähän kokoelmaan, leikekirjan arvostelut toimivat lähteinä tai muistin virkistyksinä, jos toimivat. Ex-vaimoni aloitti arvostelujeni kokoamisen jo 1970-luvun lopussa leikekirjoihin, jotka hän myös hankki. Työtä jatkoivat poikani. Valitettavasti minulla ovat säilyneet 1985-1994 välisen ajan leikekirjat. Lähdekirjallisuutta tietenkin käytän, mutta ennen kaikkea lainauksina." Omista vanhoista arvosteluistani saatan säilyttää tekstiin lainauksia - niistä joita olen löytänyt. Valitettavasti en ole ollut arkistoinut mitenkään säännöllisesti arvosteluitani. Ehkä näin on parempi, sillä huomaan saaneeni aivan uuden otteen kirjoittamiseen, huomaan laativani uutta ja tuoretta tekstiä. Ikään kuin olisin pudonnut déjá vu -ilmiön sisälle: Aikaisemmin koetun elokuvakatsomisen tuntu on palannut uudessa tapahtumassa, istuessani kirjoittamaan tietokoneen ääreen.
Tämä sama ilmiö tapahtui rakkaan Martin Scorsese -elokuvan kohdalla. Yöllä alitajunta oli järjestänyt muiston lehdistönäytöksestä Mikonkadun koeteatterissa 28.10. 1975. Alice-elokuvan oli tuonut maahan tuotantoyhtiön Suomen-toimiston johtaja Leo Jarden, mutta jostain syystä hän oli jättänyt väliin Scorsesen ilmeisen läpimurto-ohjauksen Sudenpesän/Mean Streetin (1973). Kun Alice-elokuvasta tuli Suomessa valtava yleisömenetys, aktiivinen ja kulttuuritahtoinen Aito Mäkinen vuokrasi Sudenpesän ABC-Kinot -yhtiönsä kautta Suomeen. Tämän New Yorkin "Pikku-Italian" kaduilla räjähtelevän elokuvan ensi-ilta oli 5.3. 1976 Helsingin Bio-Biossa (ei enää toimi).
=====================================================================================================

Alice ei asu enää täällä alkaa perhetragediasta. Uudesta Meksikosta kotoisin olevan Alice Hyattin aviomies, Coca-Cola -kuljetusauton kuski kuolee liikenneonnettomuudessa. Alice selviää tapauksesta, sillä hänellä on suunnitelma. Hän ihailee 1940-luvun Betty Grable -elokuvia ja laulajatar-näyttelijätär Alice Fayeta.
Martin Scorsesen elokuvan leski Alice Hyatt haaveilee laulajattaren urasta ja lähtee matkalle esimurrosiässä olevan oikullisen Tommy-poikansa kanssa. Matka suuntautuu Arizonaan. Alice yrittää saada töitä baarien laulajattarena samaan aikaan kun poika Tommy pitkästyy motellihuoneessa. Alicen unelmilla ei ole siipiä, joten hän joutuu hankkimaan elantonsa tarjoilijattarena. Tällöin hän tutustuu ruokapaikassa luuhaavaan maalaismies Davidiin.
Martin Scorsesen elokuvan alussa Alice nähdään pikkutyttönä laulamassa kuin Ihmemaa Ozin tai Tuuleen viemää - elokuvan tyyppisissä lavasteissa. Käsikirjoittaja Getchell halusi alkuun Douglas Sirkin melodraamoja lähentelevän jakson, mutta sen jälkeen kun leski-Alice ja poika nousevat autoon, elokuvan täytyi muuttua hyvin todellisuushakuiseksi ja jopa arkiseksi matkakomediaksi. Pinnan alla täytyi risteillä elämän traagisia perussävyjä.
Alice-elokuvassa Martin Scorsese sai ensimmäisen kerran käyttöönsä studion täyden tuen ja koneiston. Kannattaa myös huomata, että jos Sudenpesä kartoittaa vimmaisesti ohjaajan omien nuoruusvuosien Elizabeth Streetin tapahtumia, niin Alice ei asu enää täällä on enemmän toisen luovan tekijän kirjoittamasta käsikirjoituksesta syntynyt ammattiohjaajan taidonnäyte. Se muistuttaa osittain Hollywoodin traditionaalisen elokuvakerronnan metodeja.
Matkakomediana Alice-elokuva on suurenmoinen. Jälleen kuullaan kuvien tueksi soveltuvaa musiikkia, jonka valinnassa Scorsese on mestari. Jälleen nähdään vahvaa draaman hallintaa ja tarinan kehräävää kulkua. Ja jälleen nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, joka niveltyvät aidosti tarinaan ja vaihtuviin kaupunkimaisemiin.
Harvey Keitelin vierailu väkivaltaisena miehenä ennakoi jo Taksikuskin iljettävän sutenöörin tuloa. Kantrilaulaja Kris Kristoffersson on mainio rauhallisena miehenä, jonka olkapäälle Alice saattaa laskea haihtuneista unelmista kipeyteneen päänsä. Kristofferssonin Davidille on varattu elokuvan oivallisin repliikki, joka kertoo kaiken miehisen miehen praktisesta suhtautumisesta elämään: "Hän sanoi lähtevänsä, ja minä pidin hänelle ovea auki." David viittaa ensimmäiseen vaimoonsa.
Manaajasta vuonna 1974 Oscar-ehdokkaaksi valittu Ellen Burstyn on Alice-elokuvan ääni ja vimma. Tiedetään, että Burstyn oli ihastunut Getchellin käsikirjoitukseen ja ryhtyi myymään sitä Warnerille. Burstynin suoritus palkittiin Oscarilla. Jälkeenpäin näyttelijätär on päässyt vastaavalle tasolle vain vuonna 2000 ilmestyneessä rankassa huumekuvauksessa - Unelmien Sielunmessu, jossa hän näytteli järisyttävästi laihdutuspillereihin sekoavaa äitiä.
Tosin Oscar-nimityksiä Burstyn hankki myöhemminkin, muun muassa 1980 Daniel Petrin elokuvasta Elämän ja kuoleman rajamailla, joka on tosin painunut unohduksiin, sekä mainitusta Unelmien sielunmessusta. Burstyn on näytellyt Broadwaylla ja oli ottamassa muutamiksi vuosiksi Actor´s Studion vetovastuuta perustaja Lee Strasbergin kuoltua vuonna 1982. Burstynilla oli 1980-luvun lopulla oma tv-show.
=====================================================================================================


Martin Scorsese

 Alice-elokuvan lehdistönäytännön jälkeen kerroin kriitikko-vaikuttaja Matti Salolle pursuavasta innostuksestani Martin Scorsesen ohjaustaiteeseen. Ja tietenkin tähän valloittavaan elokuvaan Alice ei asu enää täällä, jonka nimikin on muuan onnistuneimpia amerikkalaisen elokuvan nykyhistoriassa. Salo kehotti minua kirjoittamaan Scorsesesta, en aivan muista oliko hän silloin Filmihullun vieraileva päätoimittaja. Kun sitten Taksikuski tuli vuoden 1976 lopulla Suomeen, ryhdyin laatimaan laajaa, lähes akateemisen tason esseetä Scorsesesta ja hänen tuotannostaan.
Essee julkaistiin Filmihullussa, mutta se ei ole säilynyt arkistoissani. Valitettavasti tuota, mielestäni erinomaista esseetä, joka muuten on sukupuuttoon kuollut elokuvakirjoittelun laji Suomessa, ei ole mahdutettu Liken kustantamaan kirjaan, joka käsittää Filmihullun ensimmäiset kymmenen vuotta - 1968-1978. Ja juuri Alicen ja Taksikuskin aikoihin elokuvakerhoilta tuli paljon valituksia siitä, että Filmihullu käsittelee vain taistolaista elokuvapolitiikkaa - eikä kerro elokuvasta ja elokuvataiteesta. Ehkä Like-kokoamateoksen toimittaja Peter von Bagh on ollut kateellinen, koska SEKL:n hallitus päättii herättää noihin aikoihin henkiin kuuluisan Projektio-lehden. Se koettiin aivan turhaan Filmihullun kilpailijana.
=====================================================================================================
Mutta vielä Martin "Marty" Scorsesesta (s. 1942), johon tulen palaamaan jatkossakin. Alice ei asu enää täällä oli totaalinen yleisöfloppi USA:ssa. Eurooppa otti sen vastaan innostuneesti, etenkin Suomi. Kuultuaan elokuvan suomalaisesta menestyksestä Martyn kerrotaan kaupunkilegendan mukaan todenneen. "Tuokaa minulle karttapallo ja näyttäkää, missä on maa nimeltä Suomi.