Pian 81 vuotta täyttävä Clint Eastwood ei hiljennä tahtia. Häneltä on tullut uusi ohjaustyö Hereafter. Mikä ohjauksen intensiteetti! Eikä siitä ole kauan kun nautimme Eastwoodin Mandela-elokuvasta Invictus. 2000-luvun lopulla valmistuivat vielä ohjaajan parhaisiin kuuluvat Changeling - Vaihdokas ja Gran Torino. Eikä ole vielä kymmentäkään vuotta kulunut, kun Eastwood ohjasi loistavan Menneisyyden otteen, tiukan Million Dollar Babyn ja loi kaksiosaisen sotadraaman Isiemme liput ja Kirjeitä Iwo Jimalta. Näyttelijänäkin Eastwoodia on nähty, ja etenkin itsekriittisessä ikääntymistutkielmassa Gran Torinossa Eastwood riisuu viimeisenkin sädekehän 1970-luvun väkivaltasankarilta ja oman käden oikeuden käyttäjältä.
Hereafter on yllättänyt monet kriitikot. Alkaako Eastwood vanhemmittain uskoa yliluonnolliseen ja tuonpuoleiseen? Ei sentään, jos halutaan katsoa tarkemmin ja syvemmin elokuvan kysymyksenasetteluja ja aihekäsittelyä. Elokuvan loogisessa rakenteessa ja perustelluissa henkilökuvioissa ei ole mitään heppoista.
Jos on sitä mieltä, että elämässä kaikki on selitettävää, niin kritiikin voi ymmärtää. Mutta kun kaikkea ei voi selittää järjellä. Mystisiä asioita tapahtuu. Mutta on turha luulla, että Eastwood olisi ryhtynyt joksikin humpuukimaakariksi.
=====================================================================================================
Matt Damon näyttelee vaikuttavasti sanfranciscolaista meediota Georgea, jolla on kyky nähdä kuoleman taakse. George haluaisi irrottautua meedion roolistaan, koska hän pitää kykyään enemmän kirouksena kuin lahjana. Se ei taida onnistua kovin helposti, sillä rahanahne veli patistaa jatkamaan, ja netistä löytyvät Georgen vanhat sivut.
Hereafter alkaa voimakkailla kuvilla Thaimaasta, jossa vuoden 2004 tsunami tekee tuhojaan. Ranskalainen tv-toimittaja Marie Lelay (Cécile de France) selviää tuosta meitä suomalaisiakin koskettaneesta luonnon myllerryksestä. Tv-toimittaja on liikkunut vedessä kuoleman rajalla, mutta selviydyttyään hän haluaa kuulla muiden saman "rajan ylityksen" kokeneiden henkilöiden kertomukset. Kuvioon liitetään vielä lontoolaispoika Marcus (Frankie McLaren), jonka kaksoisveli kuolee törmättyään autoon. Siitä syntyy vahvaa draamaa elämän ja kuoleman peruskysymyksistä.
Hereafter perustuu Peter Morganin käsikirjoitukseen. Morgan muistetaan Frost/Nixon -elokuvan kirjoittajana. Morgan kirjoitti Hereafterin monisyisen tarinan ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän halusi tarkastella omia tuntojaan: miten hän koki menetyksen, miten käsitteli surunsa ja pääsikö hän sen yli. Voi ajatella, että ahkera ja sinnikäs Clint Eastwood on ohjaajana kiinnostunut käsikirjoituksesta oman korkean ikänsä tähden. Pakostakin alkaa miettiä elämän rajallisuutta ja kuoleman jälkitiloja. Tämä on täysin ymmärrettävää.
Hereafteria katsoessaan ihailee Clint Eastwoodin kykyä henkilöohjaajana, kertojana ja kuvan käyttäjänä. Ikääntyminen on vain tehnyt hyvää Eastwoodille, sillä hän käsittelee todella kypsästi ja viisaasti Peter Morganin ilmeisen nerokasta käsikirjoitusta. Ja pitää muistaa, että Eastwood osoittaa tässä elokuvassa ahneuden sivistää itseään asioilla, joihin nuorena ei paneutunut - esimerkiksi kaunokirjallisuus.
Clint Eastwood vetää hienosti yhteen kolmen eri päähenkilön vaiheet - syyllisyyttä kantava George, aivan uuteen tilanteeseen heitetty Marie ja veljeään kaipaava Marcus-poika. Paikkakuntavaihtelu San Franciscon, Lontoon ja Pariisin välillä toimii oivallisesti. Ranskan Alpeillakin käydään. Yhteenveto tapahtuu Lontoon kirjamessuilla. Pakahduttavia ovat tunnelmat Charles Dickensin 1800-luvun museoidussa asunnossa. Georgehan kuuntelee Dickensiä äänikirjana yksinäisessä San Franciscon asunnossaan. Sitten Lontoossa George saa tavata äänikirjan lukijan, näyttelijä Derek Jacobin
=====================================================================================================
Hereafterin tunnontuskissaan kamppaileva George on menetyksen ja surun peilikuva. Uskon Eastwoodin tarkoittaneen henkilön kertomaan meille, että läheisen kuoleman jälkeen on tehtävä surutyö ja elettävä sitten eteenpäin. Etenkin kaksoisveljen Marcuksen tapauksessa viesti fokusoidaan kannustavasti: "Sinun täytyy ottaa nyt itse vastuu elämästäsi."
Elokuvan loppua on pidetty sokerisena, mutta Georgen ja Marien kädenpuristus kuvastaa symbolistisesti miehen lopullista irtautumista kurimuksestaan ja taistelun kautta saavutettua valmiutta elää kunnon arkielämää.
=====================================================================================================
Huomauttaisin vielä, että Hereafter on sisäkerrokseltaan hyvin ajankohtainen yhteisunnallinen elokuva. Sivujuonteina tarinaan tuodaan asioita ja ongelmia, jotka ovat Suomessakin tätä päivää. Globalisaation ja markkinavoimien maailmassa työpaikat vähenevät, irtisanomiset lisääntyvät ja uudelleen koulutuksen tarve on huutava. George työskentelee tehtaassa, koska halusi lopettaa vakituiset meediosessiot. Hänelle ehdotetaan irtisanomispakettia, ja hän ilmoittautuu aikuiskoulutuksen kokkikurssille.
Elokuvassa sivutaan myös tv-maailman mikrokosmoksessa nykyistä työelämän hektisyyttä ja ihmisluonnon ikuista petollisuutta. Menestyvä ja suosittu pariisilainen tv-toimittaja Marie saa kokea konkreettisesti, että ei kannata ottaa virkavapautta, vaikka pomo lupaa tärkeän juontotyön säilyvän jatkossakin. Mitä vielä, lupaukset ovat vain lupauksia, ja tv-toimittaja huomaan olevansa täysi nolla, kun kasvot ovat kadonneet ruudusta.
Ajankohtainen kommentti
Jörn Donner, suomenruotsalainen kirjailija, elokuvamies, vaikuttaja ja entinen poliitikko jättää pitkät jäähyväiset uudessa Suomen Kuvalehdessä (14.11. 2011) - siis ennen kaikkea puolueille ja politiikalle. Terävässä kirjoituksessa Donner pyytää hauskasti, että hän saisi edes kuolla ruotsiksi - viitaten meille jatkuvaan keskusteluun ruotsinkielen asemasta. Hän kuitenkin epäilee joutuvansa kuolemaan arabiaksi tai venäjäksi.
Donner on nyt nelisen vuotta Clint Eastwoodia nuorempi. Hän ei ole tehnyt mitään kovin vahvaa ohjaajan uraa elokuvassa, mutta 1960-luvun ruotsalaiset Rakastaa ja Poikkiparru lupasivat paljon. Romaanikirjailijana Donner on ollut ahkera, voittanut Finlandia-palkinnonkin. Muistetaan, että Donner oli perustamassa 1957 Suomen elokuva-arkistoa, kirjoitti elokuvaesseitä ja toimi 1960-luvun alkupuolella filmikriitikkona Dagens Nyheterissä. Niin, ja toimihan Donner 1970-luvun loppupuolella Ruotsin Filmi-institutin johtajana. Ystävyys Bergmanin kanssa antoi hänelle tilaisuuden tuottaa mestarin viimeinen teatterielokuva Fanny ja Alexander (1983), josta Donnerille siunautui tilaisuus osallistua Los Angelesin kimaltelevaan tähtigaalaan ja noutaa parhaan elokuvan Oscar.
=====================================================================================================
Jörn Donner ohjasi jokin vuosi sitten hienon dokumenttielokuvan, jossa hän kulki isänsä jäljillä Siperiassa. Parhaillaan TV1 näyttää Donnerin viisiosaista sarjaa, jolla on komea, joidenkin mielestä jopa narsistinen nimi Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana. Donner on itse nimittänyt sarjaansa tv-esseeksi. Sitä erinomainen sarja on, sillä siinä puhe ja tekijän henkilökohtaiset analyysit korostuvat.
Jörn Donner lataa valkoiseen kenraaliin ja talvisodan legendaan hyvin monipuolisen näkökulman. Donner on kriittinen, mutta myös objektiivinen kronikoitsija, jossa hän ikään kuin elää itse uudelleen itsenäisen Suomen kehitysvaiheita. Mikä innostavaa, niin Donner on avustajineen löytänyt sarjaan uskomattoman ilmaisevaa vanhaa uutis- ja dokumenttikuvaa -aineistoa. Osa on ilmeisesti aikaisemmin esittämätöntä historiallista aineistoa. Osa on kuvattu nyt niillä paikoilla muun muassa Venäjällä ja Ukrainassa, joissa Mannerheimin tiedettiin liikkuneen.
Yksi rike sarjassa on: Jörn Donnerin oma kertojan ääni ei aina toimi. Hänen puhetapansa tökkii, lauseen loppuja imaistaan. Donner ei ole harjoitellut tarpeeksi suomenkielistä puheääntään. Joka tapauksessa monipuolinen Mannerheim - Jörn Donnerin kertomana on merkittävä lisä monitoimimiehen elokuvauralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti