Muistatteko elokuvan Vihreän papaijan tuoksu 1990-luvulta? Hienovaraisen vietnamilais-ranskalaisen elokuvan ohjaaja oli Tran Anh Hung. Nyt samalta ohjaajalta on tullut Suomen teattereihin vaikuttava rakkausleokuva Norwegian Wood, joka perustuu Haruki Murakamin romaaniin. Se ilmestyi vuonna 1987. Romaanissa valotetaan 1960-luvun opiskelijaelämää Japanissa.
Norwegian Wood on jälleen hyvä näyte Tran Anh Hungin visuaalisesta tyylistä, jossa herkät ja runolliset kuvat lomittuvat ristiriitaisiin otoksiin. Elokuvassa mies muistelee 1960-luvun nuoruuden aikaansa, jolloin hän rakastui parhaan ystävänsä tyttöystävään. Tuo kohtalokas rakastuminen johti erään henkilön itsemurhaan.
Vihreän papaijan tuoksua ohjatessaan Tran Anh Hung oli 31-vuotias. Elokuva oli Hungin ensimmäinen varsinainen näytelmäelokuva. Se saavutti poikkeuksellisen hyvän kansainvälisen menestyksen. Tran kertoi elävin ja koskettavin kuvakudoksin naiseudesta Vietnamissa. Elokuvan aihe kumpuaa Tra Anh Hungin lapsuudesta, jolloin hän näki naisten valmistaman ruokaa vanhoin keinoin papaijasta. Ruuan valmistus symbolisoi naisten, etenkin palvelijattarena toimivan
Múi.n, vahvuutta ja sitkeyttä. Vietnamissa syntyneen, mutta Pariisissa varttuneen Hungin elokuva palkittiin 1994 Cannesin filmijuhlilla.
=====================================================================================================
Norwegian Wood tarkoittaa The Beatles-yhtyeen lerioista, outoakin rakkauslaulua, jonka kertoja Toru Watanabe (Kenichi Matsyama) muistaa 1960-luvulta. Watanabe oli hyvä ystävä Kizukin (Kengo Kora) kanssa. Kizuki Toru rakastaa Naokoa (Rinko Kikuchi), joka ei pysty avautumaan seksuaalisesti.
Kun Kizuki tekee traagisen henkilökohtaisen valintansa, Watanabe rakastuu Naokoon, mutta tyttö kärsii mielenterveysongelmista ja hakeutuu parantolaan. Täällä Naokoa vahditaan, mutta Watanabe käy usein parantolassa ja yrittää salaa seksiä Naokon kanssa. Myöhemmin Watanabe etsiytyy toisen naisen, opiskelijatyttö Midorin (Kiko Mizuhara) läheisyyteen, mutta ei voi unohtaa Naokoa.
Tran Anh Hung kuvaa kuulaan kauniin, tunteisiin vetoavin kuvin traagisen ihmissuhde- ja rakkaustarinan. Neljän ihmisen draaman taustalla elää 1960-luvun lopun Tokion yliopistomaailma. Opiskelijaradikalismin aalto lyö Tokionkin yliopiston yli. Opiskelijat marssivat, mutta Watanabe ei osallistu kapinointiin, vaan lukee miueluimmin kirjallisuutta ja kaipaa seksiä. Kuvat opiskelijaradikalismin Tokiosta ajoittuvat elokuvan alkupuolelle.
Herkällä silmällä ohjaava Hung korostaa hienovaraisesti henkilöidensä erilaisia luonteenpiirteitä. Watanabe on hiljainen hyväntekijä, joka suostuu naisten varovaisiin ehdotuksiin. Naoko kuvataan japanilaisen naiskaudeuden perikuvaksi, joka haluasi elää ja rakastaa täysillä, mutta ei voi mitään pirstouvan mielensä kahleille. Midorissa ilmenee hetkittäin iloa ja elämänuskoa. Elokuvan kolmas naishenkilö, parantolan laulunopettaja ja Naokon "esiliina" Reiko näyttäisi olevan järkiperäinen ja humaani toimissaan.
Norwegian Woodin visuaalinen ylöspano on sanoinkuvaamattoman rikas. Tran Anh Hungin ozulaiseen henkilöohjaukseen ja sisäkuvien pakottomaan intensiteettiin hiipivät saumattomasti huikeat maisemaotokset. Tokiossa ollaan 1960-luvun sisätiloissa, hetkittäin kuljetaan kadulla, mutta parantolan kohtauksissa metsät, niityt ja kummut elävät kameran edessä kuin ohjaajasta - ja kuvaaja Mark Lee Ping Binistä - olisi tullut runollisia maisemamaalereita.
Vuodenajan vaihdokset ovat myös tärkeitä. Tuuli suhisee kesäisellä niityllä viitaten rakkauden onneen. Taas talvisessa maisemassa orastaa kuolema. Lopulta sykähdyttävimmät surun hetket koetaan meren rantakallioilla. Noihin hetkiin kiinnittyy elokuvan avainsanoma, joka kuullaan kertoja-Watanaben suusta. Jotenkin näin se menee: Ystävän, rakastetun kuoleman tuomaa surua ei koskaan pysty jättämään taakseen, mutta elämälle täytyy antaa vielä mahdollisuus."
Tran Anh Hungin mestarillisen elokuvan päähenkilöt ovat kahdenkymmenen iän pinnassa. He elävät aikaa, jolloin poliittisen tiedostamisen lisäksi myös seksuaalinen vapautuminen alkoi. Norwegian Woodissa seksiin suhtaudutaan avoimesti, jotenkin uskomattoman positiivisesti, mutta samalla Tran Anh Hung huomioi aikakauden japanilaiset tabut ja yleensäkin seksiin kohdistuneen hämmentävän kiinnostuksen. Ohjaajan hienovarainen, sivistyneen harkitseva ote ilmenee niin seksistä puhuttaessa kuin muutamissa akteissa, joissa ei ole mitään päällekäyvää.
Elokuvan musiikkitausta on fantastinen. Musiikkia käytetään taiten. Musiikkitaustan suunnittelusta vastaa Radiohead-bändistä tuttu Johnny Greenwod. Loppupuolen kumuavat ja möyryävät, ristiriitaiset soinnut melkein raastavat korvaa, mutta kertovat katsojan mielelle oleellisen nuoruuden kadotetusta rakkaudesta ja elämän karheasta tragiikasta. Ja joka on lukenut Haruki Murakamin romaanin ei liene tyytymätön Tran Anh Hungin elokuvaan. Tosin maailmalla elokuvaan on suhtauduttu hämillään, kuin hiukan naristen liiallisesta kauneudesta ja nostalgisuudesta.
Ajankohtainen kommentti
Olen arvostellut usein Yle Teemaa, joka uusii ja uusii samoja klassikkoelokuvia. Kiitostakin voi suoda viime lauantain Jättiläisen (1956) esittämisestä. George Stevensin upea, kolme tuntia ja viisitoista minuuttia kestävä eepos on parhaita esityksiä Texasin muuttumisesta karjavaltiosta öljyimperiumiksi. Muutama asia jäi mieleen lauantain esityksestä. Suurin osa elokuvan näyttelijöistä ovat vainajia, viimeksi Elizabeth Taylor, häntä ennen Dennis Hopper (viime keväänä), Rock Hudson (vuonna 1985), Sal Mineo (vuonna 1976) ja James Dean (murskautui ajamaansa Porscheen 30.9. 1955 Salinasissa, Kaliforniassa).
Viime lauantaina huomio kiinnittyi Elizabeth Taylorin marylandilaiseen Leslie-neitoon, jonka Hudsonin esittämä texasilainen ökykarjankasvattaja Bick Benedict hakee vaimokseen. Leslie edustaa uuden ajan naista, joka ei jää kutomaan hiljaa nurkkiin, vaan esittää napakasti mielipiteensä. Taylorin suuhun kirjoitettiin myös kuuluisa repliikki, jossa ihmetellään, miten miehet ovat jääneet asenteissaan luolakaudelle. Kyllä Taylorin naiskuva on aivan tätä päivää.
Kolmas asia on tietenkin viina, joka Suomessakin hiihtosankarin ennenaikaisen kuoleman tähden on ollut ajankohtainen. James Deanin esittämä "duunari" Jett Rink löytää pieneltä maatilkultaan öljyä. Hänestä tulee lopulta Texasisin mahtimies. Mutta viina vie, ja tuskin monessakaan elokuvassa alkoholismin päätepiste on esitetty samalla realistisella tavalla.
Niin, ja jos Jett Rink poistuu elokuvasta sammuneena suuren juhlasalin yksinäisyydessä, niin todellisessa elämässä Dean poistui toisiin taivaisiin tuossa Salinasin autoturmassa ennnen kuin Jättiläinen ehti edes ensi-iltaan. Ja ainakaan koulukaupungissa olimme tuskin ehtineet nähdä yhtäkään Deanin kolmesta elokuvasta.
P.S. Nyt oli hyvä, todella hyvä maanantai-illan Tv1:n keskusteluohjelma 10 kirjaa rahasta. Kirjavalinnan oli tehnyt HJK:n keskikenttäpelaaja ja Sonera Stadiumin toimistusjohtaja Aki Riihilahti, jolla on kokemusta Englannin sarjoista ja ammattilaisjalkapalloilijan arjesta. Kirja olio Tom Wolfen järkelemäinen "Turhuuksien rovio", 1980-luvun juppi- ja kasinokauden syvällinen yhteenveto, syöksy New Yorkin Wall Streetin pörssimeklareiden ahneuden maailmaan. Riihilahden analyysit olivat korkeaa luokkaa. Kirjallisuusarvostelijan paikka saattaisi olla mahdollinen jossakin lehdessä, sillä niin asiantuntevasti ja fiksusti hyväksi kirjoittajaksi tiedetty Aki eritteli Wolfen teosta. Niin, ja muisti huomauttaa, että romaanista tehtyä elokuvaa ei kannata katsoa, koska se on huono. Niin on. Vuonna 1990 valmistunut elokuva on hienon ohjaajan Brian De Palman uran suurin floppi.
Ägä oli hyvä valinta Harakalta. Toivottavasti jatkossa kameran eteen asettuu vastaavia ilonpilkkuja.
1 kommentti:
Alf Rahnkin oli hyvä valinta.
Lähetä kommentti