Pinnallinen kaupunkikomedia



Tomi (Kari-Pekka Toivonen) on tutkijana yliopistolla. Vaimo Maria (Liisa Kuoppamäki) hoitaa juristina avioerojuttuja. Perhelämä sujuu, ja kaksi alakikäistä lasta
ovat tyytyväisiä. Vaimon veljellä (Taneli Mäkelä) on myös perhe, mutta työssään menestyvä mies on tehnyt kohtalokkaan syrjähypyn.
Peter Lindholmin ohjaama Kolmistaan alkaa, jatkuu ja melkein päättyy tyypillisenä kolmiodraamana. Kaupunkitutkimusta tekevä mies saattuu työskentelemään kameroineen liikkeessä, jossa Janita (Matleena Kuusniemi) toimii myyjänä. Rakkautta on ilmassa. Kohta avioliitto on vaarassa. Mutta mies ei voi elää petoksessa, koska vaimo vaatii täydellistä rehellisyyttä.
===========================================
Peter Lindholm on kunnostautunut pitkien elokuvien ja tv-sarjojen ohjaajana. Muistettavin Lindholmin töistä on 1990-luvun alkupuolen Anita, monisyinen rikostarina, jossa Liisa Kuoppamäki (silloinen Mustonen) tulkitsi loistavasti pääosan. Myös Lindholmin tv-sarja Ilman kavaluutta (1996) kannattaa huomioida. Kjell Westö -filmatisointi Drakarna över Helsingfors (2001) jäi jotenkin puolitiehen.
Siinä pääosan esitti Kolmistaan-elokuvan sivuosassa vieraileva Marjaana Maijala.
===========================================
Kolmistaan on kepeä, improvisaatiolle perustuva, hajanainen ja impresisonistinen ja aika yhdentekevä kaupunkikomedia. Mitään uutta se ei sano siitä tavallisesta tarinasta. Sen näkökulma on perin miehinen, mutta draaman tasolla Liisa Kuoppamäen petetty aviovaimo nousee kuitenkin selvästi pääosaan. Hänessä on vahvuutta ja voimaa, kyky vaatia sitä totuutta ja rehellisyyttä, kyky löytää elämisen tasapaino.
Kari-Pekka Toivosen ja Matleena Kuusniemen roolit ja roolityö jäävät raakileiksi ja kliseiksi. Muutenkin Peter Lindholmin elokuvaa vaivaa epämääräisyys ja epäuskottavuus. Tarina ei tahdo kulkea, välikuviin sorrutaan ja jatkuva viittaus Helsingissä kulkeviin raitiovaunuihin vaikuttaa epäolennaiselta.
Helmikuun ensimmäisenä ensi-iltansa saava Kolmistaan on amerikkalaistyyppinen pintakomedia. Käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa monta kertaa uudelleen, että jokin uusi juju, jokin virkistävä elementti tai lisäarvo olisi löytynyt. Aviomiehen sairaalassa makaavan halvaantuneen ja shakkia pelaavan isän osuus vaikuttaa päälleliimatulta. Eivätkä lopun sovintopäivälliset enää pelasta elokuvaa.

Ajankohtainen kommentti

Monitoimimies, kulttuurivaikuttaja, kirjailija ja tuottaja Jörn Donner on kirjoittanut Suomen Kuvalehteen (3/2008) mielenkiintoisen artikkelin. Hän väittää otsakkeessa, että eurooppalaista elokuvaa ei enää ole. "Eurooppa on kielten ja kansallisuuksien sekamelska, jonka ainoa yhteinen elokuvallinen nimittäjä on amerikkalainen elokuva."
Hyvin sanottu.
Jörnin väitteen allekirjoittaa jokainen kinossakävijä. Tai ainakin sellainen elokuvanharrastaja, jolla on perspektiiviä vuosikymmenien taakse. Laskin vuonna 1960 ilmestyneen Elokuvan vuosikirja Studion ensi-iltatilastosta, että sinä vuonna Helsingissä sai ensi-iltansa kaikkiaan 390 elokuvaa. Eurooppalaisia oli 181, amerikkalaisia 165 ja muita 44.
No, totuuden nimessä täytyy heti todeta, että 1960 elokuvakulttuurista Suomessa vastasivat vain elokuvateatterit ja elokuvakerhot sekä elokuva-arkisto. Television elokuvatarjonta oli vielä mitätöntä. Eikä siis ollut videoita, kaapeleita tai satelliitteja.
========================================
Mikään uutinen ei ole, että Hollywood valtaa kaikkien eurooppalaisten valtioiden teatterit, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Vain Ranska näyttää olevan uskollinen tuottajana ja katsojana omalle ranskankieliselle elokuvalleen. Entä esimerkiksi Puola? Hollywood ryntäsi maahan heti, kun Neuvostoliitto romahti ja Itä-Eurooppa vapautui. Loistokas puolalainen elokuva kuoli lähes yhdessä yössä.
Vedän henkeä: Itse en voi enää sanoa, että edes tuntisin uudempaa eurooppalaista elokuvaa. En näe sitä juuri missään. En sitten kun Freddy Kamras kuoli ja hänen monisaliteatterinsa Bio City hiipui ja vihdoin lopetti Rautatientorin laidassa. Ei siitä ole monta vuotta.
=========================================
Hei, minkä uuden eurooppalaisen elokuvan olet nähnyt viime aikoina Suomen kinoissa? Vastaan itse: saksalaisen DDR-muistelon Muiden elämän, joka oli valitettavasti tylsä. Palkittu romanialainen Neljä kuukautta, kolme viikkoa, kaksi päivää on vielä näkemättä.
Jörn Donnerin mukaan Suomessa voidaan tehdä suomalaista elokuvaa, kertoa suomalaisia tarinoita. Donner vaatiikin eduskuntatasolla panostusta "suomalaiseen tarinaan, kerrottakoon se sitten vanhanaikaisen filmikameran tai videon välityksellä."
Eli: Jörn Donner tietää pitkän perspektiivinsä kautta (hän oli perustamassa elokuva-arkistoa 1950-luvulla), että pienen valtion elokuva ei menesty ilman valtion tukea.
=========================================
Yllä olen analysoinut aivan uusinta suomalaista ensi-iltaelokuvaa. Jatkossa käsittelen edellisiä, joulun ja uudenvuoden jälkeen ensi-iltaan tulleita kotimaisia.
Kertovatko ne suomalaisia tarinoita? Vai matkivatko ulkolaisia? Jää nähtäväksi.