ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 74

Alice ei asu enää täällä (Alice Doesn´t Live Here Anymore, USA 1974) ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Robert Getchell, kuvaus: Kent Wakeford, leikkaus: Marcia Lucas, musiikki: Richard La Salle, pääosissa: Ellen Burstyn (Alice), Kris Kristofferson (David), Alfred Luther (Tommy), Diane Ladd (Flo), Jodie Foster (Audrey), Harvey Keitel (Ben). Tuotanto: David Susskind/Warner Brothers..


Kirjoitettuani tätä sarjaa huomasin, että tekstini ne syntyvät muistin kätköistä kumpuavista katsomiskokemuksista - siis hyvin kaukaisistakin. Vanhoja tekstejä en sellaisenaan tulee laittamaan tähän kokoelmaan, leikekirjan arvostelut toimivat lähteinä tai muistin virkistyksinä, jos toimivat. Ex-vaimoni aloitti arvostelujeni kokoamisen jo 1970-luvun lopussa leikekirjoihin, jotka hän myös hankki. Työtä jatkoivat poikani. Valitettavasti minulla ovat säilyneet 1985-1994 välisen ajan leikekirjat. Lähdekirjallisuutta tietenkin käytän, mutta ennen kaikkea lainauksina." Omista vanhoista arvosteluistani saatan säilyttää tekstiin lainauksia - niistä joita olen löytänyt. Valitettavasti en ole ollut arkistoinut mitenkään säännöllisesti arvosteluitani. Ehkä näin on parempi, sillä huomaan saaneeni aivan uuden otteen kirjoittamiseen, huomaan laativani uutta ja tuoretta tekstiä. Ikään kuin olisin pudonnut déjá vu -ilmiön sisälle: Aikaisemmin koetun elokuvakatsomisen tuntu on palannut uudessa tapahtumassa, istuessani kirjoittamaan tietokoneen ääreen.
Tämä sama ilmiö tapahtui rakkaan Martin Scorsese -elokuvan kohdalla. Yöllä alitajunta oli järjestänyt muiston lehdistönäytöksestä Mikonkadun koeteatterissa 28.10. 1975. Alice-elokuvan oli tuonut maahan tuotantoyhtiön Suomen-toimiston johtaja Leo Jarden, mutta jostain syystä hän oli jättänyt väliin Scorsesen ilmeisen läpimurto-ohjauksen Sudenpesän/Mean Streetin (1973). Kun Alice-elokuvasta tuli Suomessa valtava yleisömenetys, aktiivinen ja kulttuuritahtoinen Aito Mäkinen vuokrasi Sudenpesän ABC-Kinot -yhtiönsä kautta Suomeen. Tämän New Yorkin "Pikku-Italian" kaduilla räjähtelevän elokuvan ensi-ilta oli 5.3. 1976 Helsingin Bio-Biossa (ei enää toimi).
=====================================================================================================

Alice ei asu enää täällä alkaa perhetragediasta. Uudesta Meksikosta kotoisin olevan Alice Hyattin aviomies, Coca-Cola -kuljetusauton kuski kuolee liikenneonnettomuudessa. Alice selviää tapauksesta, sillä hänellä on suunnitelma. Hän ihailee 1940-luvun Betty Grable -elokuvia ja laulajatar-näyttelijätär Alice Fayeta.
Martin Scorsesen elokuvan leski Alice Hyatt haaveilee laulajattaren urasta ja lähtee matkalle esimurrosiässä olevan oikullisen Tommy-poikansa kanssa. Matka suuntautuu Arizonaan. Alice yrittää saada töitä baarien laulajattarena samaan aikaan kun poika Tommy pitkästyy motellihuoneessa. Alicen unelmilla ei ole siipiä, joten hän joutuu hankkimaan elantonsa tarjoilijattarena. Tällöin hän tutustuu ruokapaikassa luuhaavaan maalaismies Davidiin.
Martin Scorsesen elokuvan alussa Alice nähdään pikkutyttönä laulamassa kuin Ihmemaa Ozin tai Tuuleen viemää - elokuvan tyyppisissä lavasteissa. Käsikirjoittaja Getchell halusi alkuun Douglas Sirkin melodraamoja lähentelevän jakson, mutta sen jälkeen kun leski-Alice ja poika nousevat autoon, elokuvan täytyi muuttua hyvin todellisuushakuiseksi ja jopa arkiseksi matkakomediaksi. Pinnan alla täytyi risteillä elämän traagisia perussävyjä.
Alice-elokuvassa Martin Scorsese sai ensimmäisen kerran käyttöönsä studion täyden tuen ja koneiston. Kannattaa myös huomata, että jos Sudenpesä kartoittaa vimmaisesti ohjaajan omien nuoruusvuosien Elizabeth Streetin tapahtumia, niin Alice ei asu enää täällä on enemmän toisen luovan tekijän kirjoittamasta käsikirjoituksesta syntynyt ammattiohjaajan taidonnäyte. Se muistuttaa osittain Hollywoodin traditionaalisen elokuvakerronnan metodeja.
Matkakomediana Alice-elokuva on suurenmoinen. Jälleen kuullaan kuvien tueksi soveltuvaa musiikkia, jonka valinnassa Scorsese on mestari. Jälleen nähdään vahvaa draaman hallintaa ja tarinan kehräävää kulkua. Ja jälleen nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, joka niveltyvät aidosti tarinaan ja vaihtuviin kaupunkimaisemiin.
Harvey Keitelin vierailu väkivaltaisena miehenä ennakoi jo Taksikuskin iljettävän sutenöörin tuloa. Kantrilaulaja Kris Kristoffersson on mainio rauhallisena miehenä, jonka olkapäälle Alice saattaa laskea haihtuneista unelmista kipeyteneen päänsä. Kristofferssonin Davidille on varattu elokuvan oivallisin repliikki, joka kertoo kaiken miehisen miehen praktisesta suhtautumisesta elämään: "Hän sanoi lähtevänsä, ja minä pidin hänelle ovea auki." David viittaa ensimmäiseen vaimoonsa.
Manaajasta vuonna 1974 Oscar-ehdokkaaksi valittu Ellen Burstyn on Alice-elokuvan ääni ja vimma. Tiedetään, että Burstyn oli ihastunut Getchellin käsikirjoitukseen ja ryhtyi myymään sitä Warnerille. Burstynin suoritus palkittiin Oscarilla. Jälkeenpäin näyttelijätär on päässyt vastaavalle tasolle vain vuonna 2000 ilmestyneessä rankassa huumekuvauksessa - Unelmien Sielunmessu, jossa hän näytteli järisyttävästi laihdutuspillereihin sekoavaa äitiä.
Tosin Oscar-nimityksiä Burstyn hankki myöhemminkin, muun muassa 1980 Daniel Petrin elokuvasta Elämän ja kuoleman rajamailla, joka on tosin painunut unohduksiin, sekä mainitusta Unelmien sielunmessusta. Burstyn on näytellyt Broadwaylla ja oli ottamassa muutamiksi vuosiksi Actor´s Studion vetovastuuta perustaja Lee Strasbergin kuoltua vuonna 1982. Burstynilla oli 1980-luvun lopulla oma tv-show.
=====================================================================================================


Martin Scorsese

 Alice-elokuvan lehdistönäytännön jälkeen kerroin kriitikko-vaikuttaja Matti Salolle pursuavasta innostuksestani Martin Scorsesen ohjaustaiteeseen. Ja tietenkin tähän valloittavaan elokuvaan Alice ei asu enää täällä, jonka nimikin on muuan onnistuneimpia amerikkalaisen elokuvan nykyhistoriassa. Salo kehotti minua kirjoittamaan Scorsesesta, en aivan muista oliko hän silloin Filmihullun vieraileva päätoimittaja. Kun sitten Taksikuski tuli vuoden 1976 lopulla Suomeen, ryhdyin laatimaan laajaa, lähes akateemisen tason esseetä Scorsesesta ja hänen tuotannostaan.
Essee julkaistiin Filmihullussa, mutta se ei ole säilynyt arkistoissani. Valitettavasti tuota, mielestäni erinomaista esseetä, joka muuten on sukupuuttoon kuollut elokuvakirjoittelun laji Suomessa, ei ole mahdutettu Liken kustantamaan kirjaan, joka käsittää Filmihullun ensimmäiset kymmenen vuotta - 1968-1978. Ja juuri Alicen ja Taksikuskin aikoihin elokuvakerhoilta tuli paljon valituksia siitä, että Filmihullu käsittelee vain taistolaista elokuvapolitiikkaa - eikä kerro elokuvasta ja elokuvataiteesta. Ehkä Like-kokoamateoksen toimittaja Peter von Bagh on ollut kateellinen, koska SEKL:n hallitus päättii herättää noihin aikoihin henkiin kuuluisan Projektio-lehden. Se koettiin aivan turhaan Filmihullun kilpailijana.
=====================================================================================================
Mutta vielä Martin "Marty" Scorsesesta (s. 1942), johon tulen palaamaan jatkossakin. Alice ei asu enää täällä oli totaalinen yleisöfloppi USA:ssa. Eurooppa otti sen vastaan innostuneesti, etenkin Suomi. Kuultuaan elokuvan suomalaisesta menestyksestä Martyn kerrotaan kaupunkilegendan mukaan todenneen. "Tuokaa minulle karttapallo ja näyttäkää, missä on maa nimeltä Suomi.

JOSSAKIN TÄÄLLÄ, ELÄMÄSSÄ KUITENKIN * * * *

Francis Ford Coppolan lahjakas tytär Sofia on antanut kyytiä kaikille, jotka häntä ilkkuivat. Parikymmentä vuotta sitten Sofia näytteli isänsä Kummisetä-elokuvan kolmannessa osassa, koska Winona Ryder ei jaksanut henkisesti asettautua rooliin. Sofia haukuttiin amerikkalaislehdistöässä. Haukuttiin myös "Isin tytön" kirjoittama käsikirjoitus, jonka Francis ohjasi loistavaan episodielokuvaan New York Stories. Ei kuulemma olisi saanut käsitellä rikkaan, suojellun ja viattoman tytön elämää New Yorkissa.
Niin vain kävi, että Sofia Coppola kypsytti itsestään ohjaajan. The Virgin Suicides (1999) oli huomattava esikoiselokuva, tragikomedia michiganilaisen perheen salatusta elämästä ja tytön vieraantumisesta. Lost in Translation (2003) oli muuan viime vuosien parhaita amerikkalaisia teoksia. Siinäkin näkyy Sofian persoonallinen tapa kuunnella elämän hiljaisia ääniä ja nähdä kommunikaatiovaikeuksien arkoja värähdyksiä. Eikä huono ollut 2006 valmistunut moderni historiallinen draama Marie Antoinette, jonka tuotantoon myös japanilaiset osallistuivat.
Samaa voi sanoa Sofia Coppolan uudesta ohjaustyöstä Somewherestä. Siinäkin Sofia kuvaa ja analysoi omalla herkällä naisen vaistollaan elämää. Lost in Translation -elokuvassa Bill Murray ja Scarlett Johansson olivat matkalla Tokiossa, uudessa elokuvassa ollaan matkalla jossakin. Ehkä liikutaan autiomaassa - jossakin siellä, josta Wim Wenders haki vaikutteet elokuvaansa Paris, Texas tai jonne Michelangelo Antonioni päätti 1960-luvun amerikkalaisen "vierailuelokuvansa" Zabriskie Pointin.
Stephen Dorff esittää Somewheressä näyttelijää, joka ei enää tiedä, missä mennään. Tai ehkä hän oppii tietämään, sillä äidin lähdettyä jonnekin, tytär Chloe (Ellen Fanning) joutuu isänsä huostaan. Siinä sitten yhdessä isä ja tytär etsivät elämän merkitystä - jos näin mahtipontisesti asian voi ilmaista.
Somewhere on jotakin poikkeuksellista uudessa amerikkalaisessa elokuvassa. Sofia Coppolalla on tarkka vainu kuvata elämän arkisia polkuja. Tietenkin hän ujuttaa elokuvaansa osuvia huomioita elokuvabisneksestä, varmasti myös isästään ja Hollywood-tähteydestä. Ja kuten ranskalaisen Marcel Proustin romaaneissa myös Sofia Coppola saa vähäiset ja kuluneetkin hetket elämään. Kaikki näyttää päältä kovin merkityksettömältä, mutta pinnan alta paljastuu ihmisen ainutkertaisen elämän suuri tarina lukuisine arvoituksineen ja yllätyksineen.

Ajankohtainen kommentti

En saa millään luettua loppuun turkulaisen Reijo Mäen dekkareita. Ne alkavat aivan kivasti, mutta viidenkymmenen sivun jälkeen juttu alkaa puuroutua ja teksti jankata. Kaikki on sovinnaista ja kliseistä. Mäen dekkareista tehdyt elokuvat eivät vakuuta, sille ei voi mitään. Uusimman Vares-dekkarin filmatisointiin on kutsuttu ohjaaja Ruotsista. Vareksen esittäjä on vaihdettu - Antti Reini sai Juha Veijosen roolin.
Ei silti onnistu. Vares -pahan suudelma on kuin mikä tahansa keskinkertainen tv-sarja. Seksistisen Mäen naiset ovat jälleen tyrkyllä ja olutkin maistuu turkulaiskapakoissa. Antti Reinin yksityisetsivä on niin tavanomainen kuin osata saattaa. Eikö olisi aika murtaa sovinnaiset rajat. Tuotantoyhtiö on ilmoittanut tekevänsä kuusi uutta Vares-elokuvaa. Niistä kaksi tuotetaan valkokankaalle. Muut televisioon. Onnea vain. Toivottavasti jossakin näistä tuotoksista tavoitetaan edes jotakin siitä moniulotteisuudesta ja ihmiskuvauksen raadollisesta huminasta, jotka ovat ominaisia esimerkikisi ruotsalaisille Beck-teoksille. 

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 73

Hetki naisen elämässä (Le mileu du monde, Sveitsi 1974), ohjaus: Alain Tanner, käsikirjoitus: Tanner, John Berger, kuvaus: Renato Berta, pääosissa: Olimpia Arlisi, Philippe Leotard, Juliet Berto, tuotanto: Citel Films, Action Films.







Se oli lokakuun loppupuoli vuonna 1975. Orionissa sai ensi-iltansa meille aika tuntemattoman elokuvamaan
Sveitsin kohutuimman ohjaajan Alain Tannerin elokuva Hetki naisen elämässä. Kauniaisissa asunut merkittävä maahantuoja Leo Karni oli ostanut elokuvan Magna-Filminsä laskuun. Tannerin elokuvan ensi-ilta oli pökerryttävä kokemus.
Kirjoitin elokuvasta sekä Suomen Sosiaalidemokraattiin että SEKL:n Kerhofilmiluetteloon. Saanen lainata jälkimmäistä: "Erinomainen näyttö uudesta sveitsiläisestä elokuvasta. Tannerin elokuvassa vaaleihin valmistuva pikkukaupungin ehdokas tutustuu italialaisena siirtotyöläisenä työhön tulevaan tyttöön. Heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Mies alistaa, nainen haluaa antaa kaiken. Lähtökohdat viittaavat suhteen epäonnistumiseen. Oheen peilautuu kuva siirtotyöläisen asemasta EEC-Euroopassa."
Hei, sanoja siirtotyöläinen ja EEC ei enää käytetä. Vähän aikaisemmin olin allekirjoittanut kymmenien muiden merkkihenkilöiden kanssa julkilausuman EEC:tä vastaan. Se julkaistiin muun muassa Helsingin Sanomissa.
Muistan hyvin, miten me SEKL:ssä inhosimme EEC-asiaa. "Ei EEC:lle!" kuului sanomamme. Uskomaton oli muuan Alain Tannerin elokuvan Suomen ensi-illan jälkeinen päivä, kun SEKL:n toimistoon, Eteläranta neljään, saapui kokoomuslaisen elokuvakerhon puheenjohtaja. Hän teki filmitilauksen. Hänen attaseasalkussa luki tarra: "Kyllä EEC:lle!" Kyllä sitä tarraa paheksuttiin, mutta filmit tietenkin välitettiin.
=====================================================================================================

Alain Tanner

Hetki naisen elämässä oli eräs uuden sveitsiläisen elokuvan merkkiteoksia. Alain Tanner kuului uuden aallon sveitsiläisiin pioneereihin Claude Gorttan ja Daniel Schmidin ohella. Goretta jätti jälkensä uuteen eurooppalaiseen elokuvaan 1973 Kutsuilla ja Schmid 1976 teoksellaan Schatten der Engel. Itse asiassa Sveitsin uuden elokuvan kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1978 Cannesin filmijuhlilla.
Silloisen 6,4 miljoonan asukkaan Sveitsin elokuvatuotanto oli pysytellyt lukumääräisesti aina vaatimattomalla tasolla, usein alle kymmenessä. Vuosi 1974 oli vedenjakaja. Ja tuo vuosi oli Alain Tannerin ja Hetki naisen elämässä -elokuvan vuosi. Saksalaisen Sveitsin elokuva kohosi hetkessä ranskankielisen tuotannon rinnalle. Maassa tuotettiin tuolloin 18 sveitsiläistä kokoillanelokuvaa. Luku oli iso, kun ajattelee, että Sveitsin kinot täyttyivät tuolloin ulkomaisista menestyselokuvista á la James Bond -filmit.
Sveitsin elokuvan uudesta aallosta käytettiin nimitystä "Junge Film in der Schwitz". Käännekohta oli hullu vuosi 1968, jolloin uusi sveitsiläinen elokuva mursi kapalonsa. Maan elokuvan tuntevat ovat tosin huomauttaneet, että uuden aallon juuret ovat vielä aikaisemmassa ajankohdassa, etenkin englantilaisessa Free Cinema -liikkeessä.
Alain Tanner ja Claude Goretta olivat tutustumassa 1950-luvun lopulla Free Cinema -liikkeeseen Englannissa. He saivat ohjata lyhytfilmin Nice Time. He oppivat fiktioelokuvankin tarvitsevan arkisen kosketuksen, mutta he tajusivat, että elokuva tarvitsee jonkin maagisen bonuksen, jotta se erottuisi valtavirrasta. Tanner löysi tuon kosketuksen Hetki naisen elämässä -elokuvaa ohjatessaan. Claude Goretta jopa aiheutti ison kansainvälisen arvostuksen aallon 1977 Pitsinnyplääjä- elokuvallaan, joka kohotti ranskalaisen Isabelle Huppertin maailmanmaineeseen.
Hetki naisen elämässä on kuin tuulahdus 1960-luvun Ranskan uuden aallon ja tshekkiläisen 1960-luvun uuden elokuvan vuosilta. Se tuli siis vuosikymmenen, pari myöhässä, mutta se vaikutti uuden sveitsiläisen elokuvan nousuun niin suuresti, että saimme nauttia Tannerin ja kumppanien teoksista aina 1980-luvulle. Että nyt ei enää puhuta sveitsiläisestä elokuvasta on mysteeri. Mutta kaiketi elokuvien uudet aallot mernevät ja tulevat. Jos 1970-luvulla kohuttiin Sveitsisitä, niin 2000-luvulla ihaillaan syystä uutta tanskalaista elokuvaa. Ehkä Suomikin tulee joskus mukaan kuvaan.
=====================================================================================================

Hetki naisen elämässä on kiihottava rakkaustarina, täysin moderni kuvaus yhtyvästä Euroopasta, jossa Sveitsin kaltainenkaan puolueeton maa ei voi sulkea rajojaan. Elokuva on miehen tarina, analyysi miehen viettimaailmasta. Vaikka yhteiskunnallinen asema ja pyrkyryys politiikassa nostavat miehen lentoon, niin jossain vaiheessa eteen ilmestyy nainen, jota ei voi vastustaa.
Alain Tanner näyttää mestarillisesti, miten vietit johtavat miestä, sokeuttavat miehen mielen. Hetki miehen elämässä on myös hetki naisen elämässä. Hetket yhtyvät, miehestä ja naisesta tulee yhtä, ja siinä tunteiden polttopisteessä ulkoinen maailma saattaa menettää merkityksensä. Niin myös sosiaaliset suhteet, politiikkakin.
Geneveläisen, kirjailija-maalari -isän ja näyttelijätäräidin pojan Alain Tannerin (s. 1929) tuotannossa Hetki naisen elämässä ei ollut ainoa täydellinen onnistuminen. Sitä oli 1971 julkaistu Salamanteri, jossa Tanner näkökulmia kiehtovasti vaihdellen kuvaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle inhonsa esittävää tyttöä.
Tannerin tuotannon helmiä on myös Joonas täyttää 25 vuotta vuonna 2000 (1976). Tanner analysoi siinä 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun henkistä ja poliittista ilmapiiriä. Mihin aatteellisuus katosi ja miksi? Tannerin elokuvallisen ajattelun ja filosofisen pohdinnan päätepisteenä voi pitää 1983 ilmestynyttä elokuvaa Matka maailman ääriin, joka johtaa Irlannin tiettömille taipaleille.
=====================================================================================================
Hetki naisen elämässä -elokuvan toinen käsikirjoittaja John Berger (s. 1926) on britti. Hän on kirjailija, kriitikko ja kuvataiteilija. Tannerin kanssa Berger laati myös Salamanterin ja Joonaksen käsikirjoitukset. Berger voitti eriskummallisella romaanillaan "G" 1972 Englannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Brookerin. Bergerin kirjoja saatiin suomeksikin, esimerkiksi 1985 "Picasson nousu ja tuho", mutta todellisen kiinnostuksen häneen herätti 1991 tullut "Näkemisen tavat". Hankin sen alkuperäisenä kirjana jo 1970-luvulla, Alain Tannerin elokuvien innoittamana. Nimellä "Ways of Seeing" ilmestyneen, eri kirjoittajien esseistä koostuvan kirjan hämmästyttävä voima liittyy Bergerin kykyyn avata kuvan näkemisen estetiikkaan. Kirjan aiheita ovat muun muassa naiset mainoksissa ja kriittinen näkemys populaarikulttuurista sekä länsimaisen kulttuurin piilomerkityksistä. BBC tuotti kirjasta 1972 neliosaisen tv-sarjan.

STANLEY KUBRICK ARKISTOSSA

Suomen kansallinen audiovisuaalinan arkisto Kava kunnioittaa kevätsarjassa amerikkalaista ohjaajapersoona Stanley Kubrickia (s. 1928), jonka kuolemasta on kulunut kohta tusina vuosia. Kubrick-sarja alkaa pyöriä 12.1. Aloitusfilminä on ohjaajan testamentti, uskomattoman ilmava, tilavaikutelmiltaan hohdokas ja aistillinen Eeys Wide Shut, jossa näytteli silloinen avioari Nicole Kidman ja Tom Cruise. Elokuva todisti, että Kubrick hallitsi monikerroksisen ja ovelasti tarinaa sekoittavan kerronnan kuolemaansa saakka.
Stanley Kubrickin 1950-luvun alkupuolella alkanut tuotanto käydään arkistossa kokonaisuudessaan läpi. Kaikki Kubrickin elokuvat ovat maineikkaita, mutta omia suosikkejani ovat Peli on menetetty, Kunnian polut, Spartacus, Tri. Outolempi, Lolita ja Barry Lyndon - ja tietenkin tuo testamentttielokuva.
Kauhufilmigenren mestariteoksia on Kubrickin Hohto, jonka kuuluisa esitys 1980 Helsingin Bristolissa on jäänyt mieleen. Kubrickin avustajahan kävi tarkistamassa Bristolin laitteet, jotta ne tyydyttäisivät perfektionisti-ohjaajaa. Nyt Bristol on kuopattu elokuvateatterina. Kulttuuriskandaali on valmis, mutta aikammehan kuuluu markkinavoimille.
=====================================================================================================
Poimin Kubrick-sarjasta esittelyyn Kunnian polut. Se on kaikkein tärkein sodanvastainen kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta. Se on analyyttinen, melkein kylmä sota-analyysi. Se valmistui vuonna 1958. Katsoin elokuvan jokin vuosi sitten. Sen vaikutus ei ollut laantunut. Kunnian polut on edelleen 1950-luvun tärkein pasifistinen elokuva Nicholas Rayn samana vuonna julkaistun Katkeran voiton ohella. Ja muistettakoon, että Kubrickin elokuvia arvostettiin laajasti jo 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa.
Kubrick laati Kunnian polkujen käsikirjoituksen Humphrey Cobbin romaanin pohjalta. Kubrick heittäytyi ensimmäisen maailmansodan piinaan ilman mitään teeskentelyä ja sentimentaalisuutta, ilman yksiulotteista käsitystä kunnian kenttien tuhoavaisuudesta ja järjettömyydestä, ilman harhakäsityksiä armeijan julmasta hierarkiasta ja sairaista valtasuhteista tai sodan sisäisistä mekanismeista. Voisiko sanoa, että ohjaaja perkasi sodan katvealueita, joissa yksilöjen tapa toimia nousee etualalle.
Kysymys on Ranskan armeijan kenraali Broulardin (Adolphe Menjou) määrittelemästä komennuksesta, joka ei voi onnistua. Miesten palattua rintamalta valtapelin ja hämäyksen taidon omaava, "machiavellistinen" kenraali määrää kolme sotilasta teloitettavaksi. Elokuvan vastavoima on Kirk Douglasin esittämä eversti Dax, joka ei hylkää sotilaitaan, vaan uskaltaa protestoida teloitukset määrännyttä kenraalia vastaan.
Kubrickin elokuva oli ensimmäisen maailmansodan tapahtuma-ajasta huolimatta melkein lopullinen ja äärimmäisen tarkka analyysi sodan sisäisistä laista ja johtajien kyvyistä tai kyvyttömyydestä tehdä ihmisarvon säilyttäviä päätöksiä. Elokuvan nimi "Kunnian polut" onkin ironinen heitto.
=====================================================================================================
Stanley Kubrickin ohella arkiston kevätkauden toinen ohjaajapersoona on ranskalainen Alain Resnaisi, Hiroshiman ja Marienbadin luoja. Resnaisin tuotanto esitellään laajasti, mutta kevään todellinen yllätys on 2009 valmistunut Les herbes folles. Elokuvan arvioissa on puhuttu leikkimielisyydestä ja rohkeasta otteesta. Resnais ohjasi sen 87-vuoden iässä. Uskomattoman vireänä Ranskan 1960-luvun uuden elokuvan kehittäjä on pysynyt. Les herbes folles on Suomen ensi-ilta. Esityspäivä on 14.1.
Arkiston tammikuulta huhtikuulle kestävä kevät pyörii tutusssa Eerikinkadun Orionissa.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman ohjelmistopolitiikka alkaa huolestuttaa. Vanhemmat ja ns. klassikkoelokuvat ovat uusintojen uusintojen uusintoja. Joulun ja uudenvuoden väliviikon Lahjapaketti oli ilmeisesti koottu pölyttyneiltä hyllyiltä. Eikö esimerkiksi Hollywoodin kulta-ajan musikaalituotannosta löydetä muita kuin puhki kulutettuja Fred Astaire & Ginger Rogers -elokuvia.
Samalla tavalla puhki katsottu oli uuden vuodenaaton Western-paketti, joka sisälsi John Fordin sinänsä loistavia 1940-luvun ja 1950-luvun alun lännen filmejä. Miksi muuta ei esitetä? Ehkä tässäkin on kysymys Ylen säästölinjasta, sillä niin Astaire & Rogers -musikaalit kuin Ford-westernit olivat RKO-yhtiön tuotantoa. RKO-yhtiötä ei enää ole, ja lukuisat tv-talot ostivat useita vuosia sitten sen varaston. Niin Ylekin, joten käsittääkseni RKO-elokuvia voi laittaa uusintoina ilmaiseksi ruutuun mielin määrin. Niin myös ikuisesti Teemalta tulevan Citizen Kanen, jonka Orson Welles ohjasi Mercury-tuotantona RKO:lle kesällä ja alkusyksyllä 1940.
Säästölinjako puree niin rautaisesti Yle Teemaan, että sen ohjelmatarjonta ei kohta kiinnosta. Tosin Ylessä voidaan perustella uusintoja sillä, että huolehditaan uusista katsojapolvista. Tilastot kyllä näyttävät, että nuoret eivät katso Teemaa eivät kaiketi kanavan klassikkoelokuvia. Osuus kaikesta television vuorokausikatselusta on Teemalla vain 1,4 %, kun esimerkiksi MTV3 saa 21,8 % ja Sub 15,4 %. Taas musiikkikanava The Voice saa kokonaispelissä vain 4,8 %:n osuuden. Muuten: Yle Teeman vuorokausikatsojamäärä on hiukan noussut, nyt osuus kokokatselusta on 2,6 %.
=====================================================================================================
Mikael Jungerin aikana Yle alkoi näyttää vinhasti "mainospaloja" tulevista tai ohjelmistossa esitettävistä ohjelmista. Viime aikoina mainospalojen näyttäminen on sen kuin kiihtynyt. Samaa ohjelmaa saatetaan jauhaa illasta iltaan. Niin ärsyttävän paljon, että ohjelmaa ei enää halua katsoa. Se ikään kuin mainostetaan jo ennalta puhki. Sama ilmiö näkyy valkokankaalla: Trailereissa käydään elokuva niin laittamattomasti läpi, että kiinnostus ostaa lippu ja katsoa koko teos herpaantuu.
Jungnerin aikana lisääntyivät myös kuuluttajien ohjelmaselostukset. Etenkin TV1:n naiskuuluttajat kertovat alkavan ohjelman juonen niin monisanaisesti, että viitsiikö ohjelmaa enää katsoa. Eikä kuuluttajien asia ole kehua ohjelmaa "loistavaksi". Sama meno on pesiintynyt myös Yle Radio 1: n puolelle. Onko tässäkin kyse säästölinjasta: Jotta itse ohjelmista voitaisiin tehdä lyhyempiä? Onneksi Yle Teeman ja TV2:n kuulutukset ovat vielä lyhyitä ja napakoita.

P.S. Jotakin todella hyvää löytyi Ylen välipäivien tarjonnasta. Aivan upeaa katsottavaa oli ohjelma kirjailija Christer Kihlmanista, jonka vaiheita seurattiin niin Argentiinassa kuin Suomen Porvoossa. 1960-luvun valioromaanin Sinisen äidin kirjoittaja ihastui 1970-luvulla argentiinalaiseen poikaan ja kirjoitti kohtaamisesta kirjankin. Nyt hän palasi muistojensa maahan ja etsi käsiinsä saman henkilön. Poika oli varttunut tietenkin keski-ikäiseksi, on naimisissa ja isä, mutta niinhän elämä menee. Ei rakkauden hetkien aina tarvitse keskittyä vain miehen ja naisen väliseen suhteeseen.
Kihlman-dokumentin huippuhetkiä oli jakso argentiinalaisessa kirkossa, jossa ikääntynyt kirjailija löysi - voisiko sanoa suoraan -Jumalan . "Uskonnollisuus kuuluu ihmisluontoon", sanoi Kihlman, mutta hän myös korosti, että ei tarvitse kokea mitään uskoon tuloa tai Jeesuksen löytämistä, vaan ihmisen sisäisen maailman liikahdukset ja viestit saattavat avata tien hengelliseen kokemukseen.
Kihlman-dokumentti esitettiin FST5-kanavalla. Onko käymässä niin, että vain ruotsinkielisellä puolella Yle rohkenee näyttää asiapitoisia ja henkeviä, sivistyneitä ja ajatuksia herättäviä tv-ohjelmia?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 72

Panssarilaiva Potemkin (Pronenonets Potemkin, NL 1926) ohjaus ja käsikirjoitus: Sergei Eisenstein., kuvaus: Eduard Tissé, W. Popov, musiikki: Edmund Melsel, pääosissa: Aleksander Antonov, Wladimir Barski, Grigorij Aleksandrow.





Vedin 1975 Oriveden Kesässä kurssia, jonka nimi oli "Elokuva ja kritiikki". Osanottajia riitti, koska Suomessa vallitsi vakava kiinnostus elokuvataiteeseen. Ehkäpä moni nuori filmientusiasti halusi päästä kirjoittamaan elokuvasta. Kurssilla tapasin jyväskyläläisen nuorukaisen Jarmo Valkolan, joka perusti myöhemmin elokuvakerhon ja ryhtyi kirjoittamaan elokuvasta. Valkola kirjoitti 1980-luvulla elokuvakirjoja. Hän väitteli Jyväskylän yliopistossa tohtoriksi, opponoijanaan britti Raymond Durgnat, joka muistetaan arvostetusta Buñuel-kirjasta. Valkola kirjoittaa edelleen elokuvasta ja julkaisee systemaattisia elokuvatutkimuksia. Valitettavasti Valkolan tapainen elokuvatutkija ei saa Suomessa laajempaa huomiota, koska kaikki arvostus jakautuu Filmihullu-lehden päätoimittajalle.
Luennoitsijoina kesän 1975 kurssilla toimivat muun muassa tuleva Vaasan yliopiston professori Tarmo Malmberg ja elokuvakoulun käynyt Tapio Suominen. Hän on Kajaanin elokuvakerhon Kate-Kinon kasvatteja. Suominen ohjasi viisi vuotta myöhemmin hienon nuorisoelokuvan Täältä tullaan, elämä!, joka saavutti valkokankaalla lähes puoli miljoonaa katsojaa. Kirjoitin siitä haltioituneen ensi-ilta-arvion.
Tapio Suomisen luennon aiheena oli Sergei Eisenstein ja Panssarilaiva Potemkin. SEKL oli julkaissut muutama vuosi aikaisemmin Malmbergin uraauurtavan elokuvavihkosen "Vertov ja Eisenstein". Suominen ei käyttänyt sitä luentonsa pohjana, vaan hän oli laatinut intomielisen, loistokkaan esitelmän Eisensteinista. Julkaisin kurssin annista paksun monisteen "Elokuva ja kritiikki", mutta valitettavasti en ole löytänyt sitä enää mistään. Sen voin tässä sanoa, että Tapio Suomisen luento oli jo puhetaidon oppituntina aivan uskomaton. En ole kuullut vastaava kuulijat lähes hypnoottisesti valtaansa ottavaa esitystä myöhemmin, en edes Mikko Niskaselta.
=====================================================================================================

Miksi Panssarilaiva Potemkin?
Miksi elokuva, joka kuuluu epäonnistuneen sosialistisen valtiokokeilun Neuvostoliiton historiaan?
Siksi, että Eisensteinin elokuva on elokuvallisen ilmaisun taidonnäyte. Mykkäfilminä se osoitti mestarillisesti sen, mihin luova ohjaaja pystyy ja tulee pystymään. Toisaalta kannattaa muistaa, että Potemkin on valittu monena vuosikymmenenä Sight and Soundin äänestyksessä maailman 10 parhaan elokuvan listalle. Siellä se on jököttänyt siinä kuin amerikkalainen Citizen Kane, ranskalainen Pelin säännöt, italialainen Yö tai ruotsalainen Mansikkapaikka. Ja mykän elokuvan "maailmaan parhaiden" äänestyksissä Potemkin on kilpaillut aina Chaplinin Kultakuumeen ja von Stroheimin Greedin kanssa (Kultakuumeesta on saatu vastikään levikkiin entisöity, uskomattoman hienoksi sanottu lopullinen, Chaplinin alkuperäiset aivoitukset ja tavoitteet lunastava versio).
=====================================================================================================

Panssarilaiva Potemkin saattaa olla kaikkien aikojen tutkituimpia elokuvia. Sergei Eisensteinkin analysoi paljon elokuvaansa, avasi montaasin teoriaa ja leikkauksen merkitystä, selvitti Potemkinin jaksotuksia. Jos Lenin sanoi aikanaan, että elokuva on taiteista merkittävin, niin Panssarilaiva Potemkin merkitsi jotakin ainutlaatuista henkistä innoitusta 1920-luvulla nuorelle valtiolle. Eikä maailmalla Eisensteinin elokuvaan suhtauduttu minään sosialismin sankarityönä, vaan sitä on aina katsottu, tutkittu ja arvostettu silloin vielä niin nuoren elokuvataiteen kielellisenä riemuvoittona.
Elokuvan tapahtumakuvio sijoittuu vuoden 1905 Odessaan. Kysymys on historiallisesta tilanteesta. Tsaarinarmeija on kokenut tappion sodassa Japania vastaan. Vallanpitäjien merkitys on heikentynyt. Odessassa vallitsee rauhattomuus. Samaan aikaan kuuluisa panssarilaiva Potemkin uinuu satamassa. Laivan matruusi kysyy oireellisesti: "Onko Venäjä vielä olemassa, olemmeko viimeisiä." On aamu, 14.6. 1905. Näyttää siltä, että laivan miehistö ei saa jokapäiväistä leipäänsä.
Laivalta siirrytään rauhalliseen satamaan. Mutta sitten Wakulintschuk (Aleksander Antonov) ammutaan. Hänen ruumiinsa kannetaan satamaan. Vähitellen rauhattomuus leviää, vallankumouksellinen toiminta herää. Kansan joukossa syntyy solidaarisuus. Sitten sotilaat saapuvat ja alkavat ampua väkijoukkoa. Paniikki on kauhistuttava. Lapsi saa surmansa. Äiti nostaa hänet käsivarsilleen. Potemkinilla mietitään, pitäisikö miehistön nousta maihin.
Sergei Eisenstein totesi, että Panssarilaiva Potemkin näyttää tapahtumien kronikoinnilta, mutta se toimii draaman tavoin. Eisenstein kuvasi Potemkinin ja sen ympärille muodotuneet tapahtumat "miltein alastomina faktoina". Hän muistutti myöhemmin, että matruusien, panssarilaivan ja meren elimillistä yhteyttä ei tavoitettu trikin, kaksoisvaloituksen tai mekaanisen leikkauksen avulla. Kaiken a ja o oli rakenteen sommittelu.
Tapahtumat jakaantuvat elokuvassa viideksi tragediaksi. Kysymys oli viiden näytöksen pukeminen vallankumoukselliseksi veljeyden teemaksi. Nuo viisi näytöstä ovat Eisensteinin mukaan seuraavat: Purjekangaskohtaus= laivan kehnot olosuheet, kieltäydytään syömästä matoista keittoa, kapina; Wakulintshukin sureminen= suuttumusta kuohuva kokous; lyyrinen veljeys= ampuminen; Odessan portaat, muun muassa teurastus portailla, panssarilaiva tulittaa; eskaaderin levoton odottaminen= riemuvoitto.
Panssarilaiva Potemkinin kuuluisin jakso, johon aina viitataan, tapahtuu Odessan portailla. Väkijoukko pakenee ampuvaa sotajoukkoa alas portaita, ja Eisenstein kuvaa intensiivisen jakson kokokuvien ja yksityiskohtia napsivien lähikuvien kavalkadina (irtoavat lastenvaunut, silmälasit jne.). Odessa sijaitsee Ukrainassa Mustanmeren luoteisrannalla. Kaupunki oli 1905 vallankumousliikkeen keskus.
=====================================================================================================

Sergei Eisenstein

Alussa totesin Sergei Eisensteinin (1898-1948) saavuttaneen suuren arvostuksen maailmalla. Usein on mainittu, että Eisensteinin merkitys elokuvataiteen kehitykselle oli yhtä merkittävä kuin amerikkalaisen David W. Griffithin. Potemkinin lisäksi Eisensteinin suppeaan tuotantoon kuuluivat sellaiset elokuvat kuin Lokakuu (1927), ensimmäinen julkaistu äänielokuva Aleksanteri Nevski (1938) ja Iivana Julma I-II (1944-46). (Teokseen kuvattiin myös väriversio).
Tiedämme, että Sergei Eisenstein vieraili 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Kaikki romanttisen ja sosiaalisen Paikka auringossa -tragedian (1952) nähneet muistavat, että elokuva perustuu Theodore Dreiserin yhteiskunnalliseen romaaniin "An American Tragedy". Paramount tarjosi 1930-luvun alussa romaanin elokuvaversion ohjaustyötä Eisensteinille. Yhtiön tavoitteiden ja Eisensteinin pyrkimysten välille kasvoi ratkaisematon ristiriita. Venäläinen ohjaaja luopui projektista (version toteutti Josef von Sternberg). Eisenstein matkusti Meksikoon ja ohjasi siellä torsoksi jääneen elokuvan Que Viva Mexico!
Sergei Eisenstein lähti lännen toivioretkelle 1929. Matka länteen ei ollut vain matka Hollywoodiin, vaan Eisenstein kohtasi toivioretkellään monta ajan taiteilijaa. Merkittävin lienee irlantilaiskirjailija James Joycen kohtaaminen. Joyce esitti, että "Odysseuksen" elokuvaversion ainoa mahdollinen toteuttaja olisi Sergei Eisenstein. Niin ei käynyt, vaan Eisenstein palasi nopeasti Neuvostoliittoon. Hän sai ohjata vielä Aleksanteri Nevski -eepoksen ja Iivana Julman kaksi osaa. Venäjällä puhalsivat 1930-luvun alussa uudet tuulet, joten vallankumousohjaaja ja elokuvataiteen luova kehittäjä joutui vähitellen paitsioon.
Symbolistinen, spektaakkelimainen ja näyttäviä lavastusratkaisuja tulviva Iivana Julma I-II oli Sergei Eisensteinin viimeinen ohjausyö. Eisenstein latasi teokseen yleistä ja henkilökohtaista. Loistokkaan historiallisen draaman ytimessä verrataan tsaarinajan Venäjän ja sosialistisen Neuvostoliiton voittoja ja ongelmia. Mestari suunnitteli vielä kolmattakin osaa. Se ei toteutunut, sillä Eisensteinin sydän petti 11.2. 1948.
=====================================================================================================
Kirjoitin helmikuussa 1989 televisiossa esitetystä Gian-Carlo Bertellin kiinnostavasta dokumentista Lähikuvassa Sergei Eisenstein, miten neuvostoelokuvan mestarin pyrkimykset olivat usein suurempia kuin saavutukset. Tarkoitin tällä sitä, että Eisenstein (kuten varmasti myöhemmin Andrei Tarkovski) olisi ohjannut vielä monta mestariteosta, jos neuvostojärjestelmään iskostunut stalinismi ja sensuuri eivät olisi kohdelleet häntä kaltoin. Dokumentin iso ansio oli huomio, että vaikeuksista ja Stalinin terrorista huolimatta Sergei Eisenstein oli aikalaistensa yläpuolella ja hänellä on meille edelleen paljon annettavaa. Siksi Panssarilaiva Potemkin kuuluu maailman elokuvakouluissa opiskelijoiden "ehdottomasti katsottavien ja analysoitavien" elokuvien joukkoon.