tiistaina, syyskuuta 24, 2013

Teemu Selänteen tarina * * *

Teemu Selänne ja JP Siili, (c)Yellow Film / Perttu Saksa

















Viime syksynä saimme teattereihin loistavan dokumenttielokuvan kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta jalkalloilijasta Jari Litmasesta. Kuningas Litmanen oli niin onnistunut elokuva, että se pani ainakin futiksen ystävän haukkomaan henkeään. Nyt ohjelmistoon on tullut JP Siilin ohjaama dokumentti Sel8nne, jota on mainostettu elokuvana kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta jääkiekkoilijasta. Teemu Selänne on päättänyt pelata 43- vuotiaana vielä yhden vuoden Anaheimissa, Kaliforniassa, mutta voi tietysti kysyä, eikö Jari Kurri myös kilpaile tästä ”kaikkien aikojen parhaan” suomalaisen kiekkoilijan tittelistä.
Oli miten oli. Teemu Selänteestä tiedetään kiekkosuoritusten lisäksi rakkaus autoihin ja vesipeleihin. Hyvin vähän Teemu on väläyttänyt perhe-elämänsä arkea. Tosin Teemun isä on puhunut pojastaan, jopa kirjoittanut kirjan Teemusta. JP Siilin dokumentttielokuvassa Teemu Selänne paljastaa persoonastaan ja yksityisyydestään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siili kuvaa Teemun lapsuusvuodet, kehityksen urheilijana ja lopulta uskomattoman kiekkouran Pohjois-Amerikan NHL:ssa.
Sel8nne on poikkeuksellisen suomalaisen urheilijan sankaritarina. Anaheim Ducksin numero 8 elää toki luksuselämää, elämää johon monellakaan suomalaisella ei ole mahdollisuuksia. Nykyisistä suomalaisista huippu-urheilijoista kaiketi vain Kimi Räikkönen saavuttaa taloudellisesti samanlaisen tason, ehkä menee Teemunkin ohi. Tiedä häntä.
Sel8nne-dokumentti on läpikohtaisesti Teemu Selänteen näköinen ja kokoinen. Ystävät ja läheiset kertovat, mutta samalla itse kiekkosankari intoutuu paljastamaan sisimpiä tunteitaan. JP Siili on puhunut ”ihon alle” menemisestä. Hiukan ohjaajan kommentti vaikuttaa liioitellulta. Jos puhutaan poikkeusyksilöstä, niin dokumenttiin olisi kaivannut enemmän valtavan harjoittelun ja työnteon korostamisesta. Tietysti Teemukin on lapsesta saakka ollut lahjakkuus, mutta kuten Kuningas Litmanen -dokumentti osoitti, niin sen päälle tarvitaan rankkaa omakohtaista harjoittelua ja tiettyjen pelikeinojen jatkuvaa toistamista seuran yleisten treenien lisäksi.
Sel8nne on joka tapauksessa JP Siilin tuotannossa iloinen onnistuma. Ei suuri dokumenttielokuva, mutta kelvollinen kuitenkin.
(Ensi-ilta 27.9.)




Atlantic Film
Hyvä elokuva yksinhuoltajaäidin tuskasta * * *

Silmäterä on kotimainen esikoiselokuva. Ohjaaja on käsikirjoittajana toiminut ja lyhytfilmeillä sekä dokumenteilla harjoitellut Jan Forsström. Hän kirjoitti käsikirjoituksen Zaida Bergrothin muutaman vuoden takaiseen, erinomaiseen perhedraamaan Skavabölen pojat. Forsströn oli myös laatimassa tarinaa saman ohjaajan Hyvään poikaan.
Kokkolasta tullut Jan Forsström (s. 1975) on valmistunut 2006 Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalta. Hänellä on myös hum.kand. -tutkinto Helsingin yliopistosta. Forsström on toiminut sekä dramaturgina että käsikirjoittajana dokumenttielokuvissa (mm. Laskettu aika, Kukkulan kuningas). Omia töitä ovat olleet muun muassa Råtta Booris, Vakmästaren ja Väärät juuret. Ne valmistuivat 2000-luvun alussa.
Silmäterässä ei nähdä hyviä poikia, vaan urhoollinen yksinhuoltaja-äiti Marja (Emmi Parviainen). Marjalla on Julia-niminen, juuri kouluikään ehtinyt tytär (Luna Leinonen Botero). Marja ja tytär elävät tiukasti taloudellisesti. Äiti hankkii vaatimattoman elannon lehdenjakajana. Niukkuudesta ja köyhyydestäkin huolimatta Marja pyrkii antamaan tyttärelleen kaiken hellyyden ja tuen.
Silmäterässä yksinhuoltaja-äiti Marja ei ole tyytyväinen elämäänsä. Hän on masentunut ja sosiaalisesti kykenemätön rakentamaan ihmissuhteita kodin ulkopuolelle. Mutta Marjan sielussa lepattaa kaunis äidinrakkaus. Tämä kuvio ei varmastikaan riittäisi kokoillanelokuvaan, joten Jan Forsström nostaa vähitellen esille uhkatilanteita ja rankkaakin draamaa. Jälleen kerran lapsi joutuu seuraamaan piilosta tapahtumia, jotka saattavat jättää häneen trauman.
Jan Forsströmin ”paha poika” on odotetusti Marjan entinen poikaystävä Kamara (Mazdak Nassir). Kamara näkee Marjan sattumalta kadulla. Ilmeisesti Kamara on unohtanut jo Marjan, mutta Julia-tytön näkeminen herättää entisessä poikaystävässä kysymyksiä. Näitä eritellessään ja Marjan ahdistuneisuutta kuvatessaan Forsström alkaa horjahdella johtopäätöksissään, vaikka ei se tietenkään ole kaukaa haettua, jos Marjan tapainen yksinhuoltajaäiti ja lapsensa suojelija muuttuu ulkomaailman uhkia pelkääväksi vainoharhaiseksi ihmiseksi. Ehkä väkivalta syntyy tällaisessa elämäntilanteessa, mutta Forsström ei pysty motivoimaan aivan uskottavasti elokuvansa toisen puoliskon tapahtumia.
Tv-sarjassa esiintynyt ja Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta ajankohtainen Emmi Parviainen on todella hyvä isossa, vaativassa pääroolissa. Vaikutteitakin voi etsiä, sieltä 1960-luvun lopulta, Mia Farrowin hahmosta puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Rosemaryn Babyssa. Silmäterän musiikkitausta toimii, samoin kuvaus. Päivi Kettusen kamera tallentaa erinomaisesti niin sisätilojen tihkuvan dramatiikan kuin lähiön ominaispiirteet. Yökuvissa on uhkaa.
(Ohjelmistossa)


Ajankohtainen kommentti

Ylen tv-uutisten ja ajankohtaisohjelmien tarjonta supistuu liikaa. Olen tavannut ihmisiä, joita ärsyttää uutisankkurien vetoomukset Yle Areenaan ja nettisivuille. ”Enemmän uutisesta Ylen nettisivuilla...” Tälläkö tavalla palvellaan sitä suurta katsojajoukkoa, joka ei mene heti nettiin hakemaan uutisista lisätietoja.
Yhtä Ylen ajankohtaisohjelmaa voi ylistää. Se on Yle Radio 1:n Ajankohtainen ykkönen, jota vetää pitkänlinjan yleisradiolainen Heikki Peltonen. Viikon ajankohtaisia poliittisia yms. tapahtumia pyritään avaamaan tuoreesta, osin poikkeavasta näkökulmasta.
Peltonen keskustelee studioon kutsumiensa asiantuntijoiden kanssa vilkkaasti. Peltosesta tulee keskustelun aikana kolmas tekijä. Hän ei siis suostu mielistelemään asiantuntijoita, vaan esittää rohkeasti omat kantansa. Ei tällaista enää kohtaa oikein missään nykymediassa.

P.S. 1 Katselin eräänä sunnuntaina Neloselta Liigan (ei enää SM-liiga) lätkäottelua Jokerit-HIFK. Katselin, koska se näytettiin ikään kuin maistiaisina vapaalla kanavalla. Kiekko-ottelu oli pirstaloitu mainosten keskelle. Ennen ohjelmat olivat pääasia kaupallisellakin kanavalla ja mainokset esitettiin tietyn säännöstellyn ajan puitteissa. Nykyään on toisin: Urheilusta on tullut mainoksien vanki. Jokerit-HIFK -ottelusta ei saanut oikein mitään selvää, koska mainoskatkoja tuli loputtomiin. Onko niin, että maailmasta on tullut kylmien rahamiesten ja mainostoimistojen temmellyskenttä?

P.S. 2 Helsingin Sanomat teki lauantaina kulttuuriosastoon ison avausjutun Chaplin-kirjan kirjoittajasta, joka valitsi myös viisi mielestään aliarvostettua elokuvaa. Yksi aliarvostettu oli Hongkongin kreivitär. Kirjan tekijä lausui elokuvasta mm.: ”Vain jokunen ranskalainen elokuvafanaatikko jakaa kanssani tämän rakkauden.” Pieni korjaus, saanko luvan. Kirjoitin elokuvasta innostuneen ja myönteisen kritiikin 1967 Uuteen Suomeen, siis siihen printtilehteen, jota ei enää ole.
Charles Chaplinin viimeinen elokuva Hongkongin kreivitär sai Suomen ensi-illan 24.3. 1967 Kaisaniemenkadun silloisessa Bostonissa.


Ei kommentteja: