Edmonton, Kanada, toukokuu 1990. Osallistun toimittajana kansainväliseen julkisen palvelun tv-alan Input-konferenssiin. Sitä on järjestetty keväällä joka vuosi, vaihdellen Pohjois-Amerikan ja Euroopan välillä. Konferenssi on tarkoitettu eurooppalaisten ja amerikkalaisten laatutv-ohjelmien katseluun ja keskusteluihin. Suomesta konferenssiin osallistuu lukuisia Ylen ihmisiä. Tv-ohjaaja Kari Franck vietti päivien aikana 50-vuotisjuhliaan. Ylen RTV-instituutin Sakke Salko katsoi materiaalia ja vinkkejä Ylen:n koulutustapahtumia varten. Tv-ohjaaja ja näyttelijä Jukka Sipilä seurasi silmä tarkkana ulkomaista tarjontaa.
Eräänä iltana Sipilä ja kumppanit menivät paikalliseen Colosseum-jäähalliin, jossa Edmonton Oilers varmistelee sen kauden NHL-mestaruutta. Jalkapallomiehenä en lähde mukaan, mutta ymmärsin muiden suomalaisten kiinnostuksen, koska Oilersissa pelasi isossa roolissa legendaarinen hyökkäysketju Jari Kurri, Wayne Gretzky ja Esa Tikkanen.
Miten Sam Peckinpahin, viimeisen suuren westernohjaajan, kuuluisin ja väkivaltaisin elokuva Hurja joukko liittyi toukokuun 1990 Edmontoniin?
Syy on yksinkertaisen selvä. Elokuva lähehettiin kanadalaiselta tv-kanavalta iltapäivällä. Katsoimme sen yhdessä Sakke Salkon kanssa. On menossa konferenssin päättäjäispäivä. Hurjan joukon 143 minuutin tv-katselu on intensiivinen. Toki olen arvostanut elokuvaa aina sen Suomen ensi-illasta, joka tapahtui Helsingin Kaisaniemenkadun silloisessa Bostonissa (nyk. Kino-Palatsi) 3.10. 1969. Olen kirjoittanut elokuvasta innostuneen, ylistävän arvostelun Suomen Sosiaalidemokraattiin.
Muistan Edmontonin katselun aikana, että sain arvostelustani kipakkaa palautetta, sillä moni katsoja on vihannut Hurjaa joukkoa, koska on uskonut Peckinpahin ruokkivan väkivaltaista käyttäytymistä. Muistan puolustaneeni tätä westerniä, koska Peckinpah vetää sen yhteyksiinsä, niin historiallisiin, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin. Elokuva kuvastaa myös Peckinpahin läheistä suhdetta Meksikoon. Elokuvan julkaisemisen aikoihin Vietnamin sota eskaloitui voimakkaasti, ja ei ollut vaikea nähdä ohjaajan rakentamia paralleelaja Meksikon ja Pohjois-Vietnamin välillä.
=====================================================================================================
Hurja joukko alkaa vuonna 1913 Texasissa. Epäonnistuneen pankkiryöstön jälkeen kuusi lainsuojatonta siirtyy Meksikon puolelle. "Hurjan joukon" muodostavat porukan johtaja Pike, uskollinen Dutch, jatkuvasti valittavat Gorchin veljekset, nuori itsenäinen meksikolaismies Angel ja ex-pyssysankari Sykes. Voidakseen siirtyä viettämään eläkepäiviä joukko suostuu tekemään vielä yhden ison keikan: On ryöstettävä kiväärejä ja ammuksia kuljettava amerikkalainen juna. Lasti aiotaan myydä häikäilemättömälle sissijohtaja Mapachelle, jota esittää Emilio Fernandez. Hurjaan joukkoon aikaisemmin kuulunut Thornton toimii nyt murhanhimoisena päänahanmetsästäjänä, joka kohtaa entiset toverinsa jossakin vaiheessa väkivaltaisessa yhteenotossa.
Hurja joukko on Sam Peckinpahin (1925-1984) westerntuotannon yhteenveto. Peckinpah opiskeli näyttämötaidetta Kalifornian yliopistossa. Hän siirtyi sitten työskentelemään televisioon. Nuori Peckinpah kirjoitti ja ohjasi Gunsmoke ja The Westerner -sarjojen jaksoja. Nämä opinnäytteet johdattivat Peckinpahin elokuvatuotantoon.
Sam Peckinpahin ensimmäiset elokuvansa, erikoislaatuiset westernit, Viheltävät luodit ja Preerian laki valmistuivat vuonna 1962. Näissä elokuvissa Peckinpah tarkasteli uuden ajan tuloa länteen. Länsi murtuu, sen mukana katoavat myös entiset kunnialliset miehet ja heidän arvonsa.
Vuonna 1964 Sam Peckinpah ryhtyi ohjaamaan kunnianhimoisinta westerniään Majuri Dundee. Charlton Hestonin, Richard Harrisin, Senta Bergerin ja James Coburnin näyttelemä western sijoittui sisällissodan Amerikkaan. Draama kasvaa unionin sotilaiden, confederaatin vankien ja apassien välille. Apassit kidnappaavat valkoihoisia lapsia. Tämä kärjistää ristiriitoja. Elokuva on velkaa John Fordin 1950-luvun alkupuoleen suurenmoiselle Etsijöille, mutta jokainen Peckinpahin westernin kuva hehkuu energiaa ja visuaalista kuulautta.
Majuri Dundee aloitti Sam Peckinpahin vaikeudet tuottajien ja rahoittajien kanssa. Tuottaja Jerry Bresler oli antanut Peckinpahille melkein vapaat kädet käyttää rahaa Meksikossa, jossa western kuvattiin. Jälkituotannon aikana Columbian johto suuttui ja leikkautti elokuvan tavalla, joka ei vastannut ohjaajan taiteellisia tarkoitusperiä. Elokuvasta tuli hajanainen ja epätasainen westernmelodraama. Alkuperäisen elokuvan nähneet ovat puhuneet mestariteoksesta.
Majuri Dundeen jälkeen Sam Peckinopah koettiin Hollywoodissa häirikkönä, joka tappelee koko ajan tuottajien kanssa. Peckinpah alkoholisoitui, koska ei saanut toteuttaa itseään nerokkaanaa auteurohjaajana. Pelihimon kuvaus Täyskäsi Kid (1965) jäi Peckinpahilta kesken, ja elokuvan ohjaajaksi on nimetty Norman Jewison. Itse asiassa elokuvasta piti tulla mustavalkoinen, mutta Jewison toi mukaan värit. Ennen Hurjaa joukkoa Peckinpah osallistui Arnold Lavenin Kunniakkaiden kaverusten (1965) ja Buzz Kulikin Pancho Villa ratsastaa jälleen (1968) käsikirjoitustyöhön. Elokuvat eivät ole mitenkään laadukkaita, eivät todellakaan.
Hurja joukko sisltää melkein baletinomaisesti muotoiltuja taistelukohtauksia, uskomattoman efektiivisesti toteutetun ryöstöjakson ja monia runollisia, jopa tunteellisia kohtauksia meksikolaisessa residenssissä. Niissä Sam Peckinpah paljasti romanttisen puolensa. Hieno tunnelmien sävyjen vaihtelu on elokuvan iso ansio.
Peckinpahin alkuperäinen elokuva kesti 152 minuuttia. Nyt en ole varma, näimmekö Edmontonin hoteliihuoneen tv-esityksessä myyttiseksi kutsuttuja takautumia, jotka taustaavat etenkin William Holdenin ja Robert Ryanin henkilöiden luonnetta ja toimintatapaa. Ajatelkaa, miten Peckinpah sai elokuvaansa uksomattoman suurenmoisen näyttelijäryhmän.
Peckinpahin elokuvaa arvosteltiin juuri henkilökuvista, jotka eivät kuulemma sisäistyneet tarvittavalla tavalla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että persoonalliset näyttelijävalinnat ovat kaiken lähtökohta ja lopputulos. Tuskin monessakaan modernin ajan westenrissä on vastaavaa castia. Sitä paitsi monet näyttelijöistä olivat jo uransa ehtoopuolella. Holden näytteli vielä 1980-luvulla, mutta 1940-luvun loppupuolen klasisisen nyrkkeilyelokuvan Vimeisen iskun Robert Ryan oli tehnyt jo parhaat roolinsa. Hän kuoli viisi vuotta Peckinpahin elokuvan jälkeen.
Hurjan joukon ryhmädynamiikkaa, ryhmän toiminnan virilisyyttä korostaa myös Lucien Ballardin hieno, deltaljirikas kuvaustyö, jossa peckinpahilaiset maisemaotokset välkehtivät ja henkilöiden olemuksen jokainen piirre on vangittu kankaalle. Henkilökuvauksen "luonnostelumaisuus" on sittenkin elokuvan etu, sillä se antoi näytteijöille vapauden improvisoida, luoda hahmoja oman perusidentiteetin pohjalta. Siksi Holden, O´Brien, Borgnine, Oates, Ryan, Johnson ja kumppanit ovat niin suurenmoisia kameran edessä. Ja jos noista Peckinpahin elokuvien leikkauksista ja ohjaajan kapinoinista tuottajien kanssa tuli Hollywood-legenda, niin on syytä onnitella Warner Bros. -yhtiötä, että se palkkasi Sam Peckinpahin kirjoittajaksi ja ohjaajaksi projektiin, jota aikaisemmin olivat kehittäneet näyttelijä Lee Marwin ja käsikirjoittaja Walon Green.
Hurjan joukon jälkeen Sam Peckinpahin ohjasi lyyrisen westernin Balladi Cable Hoguesta (1970), jossa Jason Robards Jr.:n esittämä lännen mies hakeutuu erämaan rauhaan etsimään itseään ja olemassaolon oikeutusta. Sen jälkeen Peckinpah ohjasi Englannissa Dustin Hoffmanin satuttavasti näyttelemän Olikoirat (1971), hurjan vision yksityisyyden loukkaamisesta. Westernejä olivat taas kaihoisa Nuori Bonner (1972) ja omaleimainen Pat Garrett ja Billy The Kid (1973). Ärhäkkä pakotarina The Getaway (1972) ja viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt The Osterman Weekend (1983) edustivat Peckinpahin käsitystä nykyajan amerikkalaisen yhteiskunnan kipu- ja räjähdyspisteistä. Ehkä lataavimpia Sam Peckinpahin 1970-luvun elokuvia oli morbidi, lähes nihilistinen "road movie" Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa sähäkkä roistoroolien esittäjä Warren Oates on pääosassa.
Kirjan "Hollywood - From Vietnam to Reagan" (1986) kirjoittanut Robin Wood on todennut, että Nuoren Bonnerin jälkeen painettujen ja sivullisten osaan yhteiskunnassa perehtynyt Sam Peckinpah osoitti kasvavaa epätoivoa, välinpitämättömyyttä ja itseparodiaa. Ohjauksen taide - mise-en-scene - alkoi murtua 1970-luvun Hollywoodissa, joten sellaiset persoonalliset tekijät kuin Robert Altman (1925-2004?), Stanley Kubrick (1928-1999) ja Sam Peckinpah joutuivat koko ajan kamppailemaan tuotannon uusia, tekijyyttä rajoittavia voimia vastaan.
Robert Altmanin hieno "viisikko" Pitkät jäähyväiset, Täyskäsi, Varkaita kuten me, Nashville ja Kolme naista ei saanut koskaan arvoiseensa jatkoa Hollywood-tuotannossa. Altman "tuli takaisin" oikeastaan vasta 1990-luvun vaihteessa Euroopassa tuotetulla Vincentillä ja Theolla. Kubrickin pelasti muutto Englantiin ja itsenäisyyden takaava sopimus Warnerin kanssa.
Sam Peckinpah kuoli pettyneenä ja väsyneenä sydänkohtaukseen Los Angelesissa, mutta onneksi kolme vuotta aikaisemmin Hurjasta joukosta otettiin USA:ssa levikkiin restauroitu kopio, jonka pituus on 142 minuuttia.
=====================================================================================================
Siirryin Hurjan joukon edmontonilaisen tv-esityksen jälkeen taksilla lentoasemalle. Palasin Lontoon kautta kotiin Helsinkiin. Salko vietti vielä yhden vuorokauden Edmontonissa, preerioiden kaupungissa, ja lensi sitten New Yorkiin, jossa hän tapasi ystävämme, professori ja mediatutkija Tarmo Malmbergin. He menivät maanantaina klubille, jossa Woody Allen soitti klarinettia. Allenin sessiot olivat tuohon aikaan käsite. Allen (s. 1935) oli saanut ensi-iltaan elokuvan Rikoksia ja rikkomuksia (tarkista), joka on muuan ohjaajan laajan, vieläkin jatkuvan tuotannon päätöitä.
2 kommenttia:
Tämä on kiistatta mestariteos!
Näin Hurjan joukon noin 10 vuoden ikäisenä kun se esitettiin Suomen televisiossa, MTV:llä joskus 80-luvun puolessa välissä. Isäni nauhoitti sen VHS-kasetille. En nähnyt sitä "suorana" tv-lähetyksenä, mutta katsoin sen salaa kasetilta, koska isäni varoitti sen väkivaltaisuudesta. Siitähän tietenkin minä ja kaverit puolestaan vaan innostuttiin!! Pidin sitä todella kovana ja hyvänä elokuvana, mutta ei se yöunia menettänyt. Arvostan elokuvaa edelleen ja aina. Olin siihen asti nähnyt vain TV2:n Kuukauden Western -sarjassa vanhempia, yleensä John Waynen länkkäreitä, mutta Hurja joukko oli ihan muuta nuorelle pojalle. Se kyseinen 80-luvun puolenvälin tv-esitys (mahtoiko olla ensilähetys Suomen tv:ssä?) paljastui sittemmin leikatuksi versioksi - josta oli poistettu - kuten Mikael Fränti tuossa eri versioista kertoi, ne yhteiset takautumat Robert Ryanin ja William Holdenin kesken.
Lähetä kommentti