Roman Polanski on joutunut elämään rajatuissa olosuhteissa kaukaisen raiskaustapauksen tähden, joten hän ei ole voinut matkustaa Yhdysvaltoihin ohjaamaan uutta elokuvaansa Carnagea. Se tapahtuu New Yorkin Brooklynissä. Toisaalta uuden elokuvan kuvauksia ei ole tarvinnutkaan tehdä Brooklynissä, sillä elokuva on keskitetty yhteen huoneeseen. Ikkunasta avautuu näköala puistoon, josta tapahtumat lähtevät liikkelle. Polanski on ohjannut uuden elokuvansa Pariisissa. Ranskalaisen kirjailijan Yasmina Rezan näytelmään perustuvan kamarielokuvan tuotantoon ovat osallistuneet Ranskan lisäksi Saksa, Espanja ja Puola.
Carnage tarkoittaa verilöylyä, mutta sellaiseksi ongelmat eivät sentään kehity yhdessä huoneessa. Tunnelmat kyllä jännittyvät. Lähtökohtana on puistossa tapahtunut kinastelu, jossa nuorukainen on iskenyt kaverinsa hampaat sisään ja vahingoittanut samalla kasvojen hermoratoja. Vahingontekijän vanhemmat Alan (Christoph Waltz) ja Nancy (Kate Winslet) saapuvat selvittelemään tapausta loukkaantuneen pojan kotiin. Alan ja Nancy tapaavat pojan vanhemmat Penelope ja Michael Longstreetit, joita näyttelevät Jodie Foster ja John C. Reilly. Alussa näyttää, että ongelmat ratkeavat ja vahingontekijä selviää anteeksipyynnöllä, mutta se onkin toiveajattelua.
Roman Polanskin elokuvassa neljä hyvintoimeentulevaa ja sivistynyttä ihmistä, neljä vanhemmuuttaan puolustavaa aikuista alkaa sättiä toisiaan ja korottaa ääntään. Vähitellen yhdessä huoneessa toimitaan ylikierroksilla, ja kun Nancyn vatsa alkaa reistailla ja Michael avaa kalliin mallasvisikipullon, tunteiden padot murtuvat. Polanski näyttää, miten julma sanallinen peli syvenee koko ajan ja miten ihmisen sisältä alkaa paljastua sellaista käyttäytymisen alatyyliä, jonka sivistyksen pintakuori on peittänyt aikaisemmin.
Carnage muistuttaa osittain 1960-luvun kuuluisinta sivistyneiden ihmisten kalabaliikkikuvausta, Mike Nicholsin hurjaa elokuvaa Kuka pelkää Wirginia Woolfia, joka perustui Edward Albeen näytelmään. Siinä Richard Burton ja Elizabeth Taylor tulkitsivat väkevästi ilkeilevää akateemista avioparia, jonka piikittely, hurja henkinen väkivalta kasvaa mittaamattomaksi nuoren parin (George Segal ja Sandy Dennis) saapuessa vierailulle. Tekstiltään, ohjaukseltaan, näyttelityöltään ja sisä- sekä -ulkokohtausten maagiselta viristykseltään Mike Nicholasin elokuva on niin vahva, niin ehdoton, että sen rinnalla Roman Polanskin uutuus vaikuttaa kepeältä mustalta komedialta. Mutta unohdetaan Nicholsin elokuva.
Joka tapauksessa yhden huoneen elokuvana
Carnage on täysosuma. En muista vastaavaa huonetilan, peilin ja esineiden vangitsevaa kuvauspoesiaa sitten Joseph Loseyn 1960-luvun mestarilllisen Palvelijan. Tämänkin elokuvan teksti ulottuu niin syvälle ihmisyyden eri sfääreihin, ilkeilyn ja alistamisen peliin, että siihen ei Polanskin elokuva pääse. Voisiko sanoa, että Yasmina Rezan näytelmä on säyseä kaikesta dramaattisesta poljennostaan huolimatta.
Ei siis enää vertailla Carnagea aikaisempiin elokuviin, vaan annetaan sen elää ja vaikuttaa omana 2010-luvun eurooppalaisena kamaerielokuvana, jonka taidokas "näyttämöllepano" ja toteutuksen visuaalinen ilmiasu ovat korkeaa luokkaa. Huomataan vielä elokuvan auditiivinen maailma, johon repliikkien lisäksi on liitetty puhelinääniä (Michaelin sairas äiti, juristi Alanin asiakas Walter ja sihteeri). Niin, kännykkä on tärkeässä osassa, samoin taidekirjat ja naisten käsilaukku. Loistavan nelikon Winsletin, Fosterin, Waltzin ja Reillyn lisäksi ihastusta herättää täydellinen äänitys ja valaistus. Pawel Edelmanin kuvaus, Milena Canoneron puvustus ja Dean Tavoularisin lavastus edustavat huipputasoa.
Tavoularis muistetaan muun muassa Kummisetä-trilogian lavastajana.
Ajankohtainen kommentti
Tv-elokuvia on sitten nähty alkuvuonna Ylen ohjelmistossa monen laihan vuoden jälkeen. Raid-sarjalla mainetta hankkineen ja 2001 Anjalankosken elokuvapalkinnon voittanut yleläinen Tapio Piirainen (s. 1954) on saanut mahdollisuudet ohjata jälleen tv-elokuvia, jotka hän tuntee omakseen. Neljä vuotta ehti vierähtää Piiraisen edellisestä Yle-tv -elokuvasta, rehevästä ja railakkaasta, todella hyvästä Suuresta performanssista. Tammikuussa Piiraiselta nähtiin tv-elokuvat Punainen nauha ja Lumihiutalemuodostelma. Ne eivät jättäneet kylmäksi. Etenkin firman koulutustilaisuuteen sijoitettu Lumihiutalemuodostelma toimi erinomaisesti. Siinäkin kuten Polanskilla raaputettiin ihmisluonnon pintakuorta ja paljastettiin meidän inhimillisiä heikkouksiamme. Ilkka Heiskanen, Taisto Reimaluoto, Maija Junno, Miitta Sorvali, Tapio Liinoja ja kumppanit olivat huippuvedossa.
Entä mitä sanotte Kari Paljakan ohjaamasta ja Raija Talvion käsikirjoittamasta kaksiosaisesta tv-elokuvasta Siinä näkijä, missä tekijä, joka perustuu Hannu Salaman 1972 ilmestyneeseen suureen romaaniin? Kuulostivatko tv-elokuvan
ensimmäisen osan neuvostovaltaa tukevat repliikit oudoilta tässä nykymaailman muuttuneissa pauhuissa? Entä miltä vaikutti elokuva, joka alkoi jatkosodan aikaisessa Pispalassa. Elokuvassa näytettiin niin työväen toimeentulotaistelu, ihmissuhteiden kirjo, seksi kuin vastarintamiesten suunnitelmat metsäisessä maastossa. Salaman romaani oli erittäin arvostettu 1970-luvulla, mutta myöhemmin sen merkitystä ei ole voitu pitää aivan samanlaisena, koska Neuvostoliitto hajosi ja kommunismi-sanaa pidetään lähes kirosanana.
Kari Paljakka (s. 1958) tunnetaan sellaisista elokuvista kuin Sadetanssi, Enkelipeli, Veturimiehet heiluttaa ja Eäville kuolleille. Kahden erilaisen kouluajan ystävän erilaisesta kohtalosta koskettavasti kertova Vetumiehet heiluttaa (1992) oli hyvää kotimaista teatterielokuvatasoa. Siinä näkijä, missä tekijä -sarjassa Paljakka on pyrkinyt siistiin, pikkutarkkaan toteutukseen. Ajankuva vaikuttaa todentuntuiselta. Puvut ja lavastukset riittävät vakuuttamaan katsojan, mutta sittenkin tv-elokuva näyttää vain yksittäisiä katkelmia Salaman romaanista. Kokonaiskuva jää syntymättä. Silti Paljakan ja tuotantoyhtiö Production Housen yritystä voi pitää rohkeana aluevaltauksena.
P.S. Odotin paljon uudelta kotimaiselta elokuvalta Kulman pojat, koska sen sanottiin ennakkotietojen mukaan liittyvän Jari Litmasen persoonaan. Ei liittynyt. Kulman pojat on "nostalginen" elokuva itäsuomalaisen pikkukaupungin kavereista, jotka fanittavat paikkakunnan joukkuetta. Teppo Airaksinen on ohjannut Bronson Clubin tuottaman elokuvan näennäisnuorekkaalla poljennolla. Haparoivasta elokuvasta on tullut jopa ronski komedia, jossa pallo lentää ja homopitoiset herjat kiirivät. Kaverusten kannattaman alasarjan joukkueen Kulman pallon vastustaja on AC United , joka palkkaa riveihinsä maajoukkuetason vahvistuksen - Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen). Tuukkaa ihannoidaan, mutta myös vihataan. Tällä yritetään luoda draamaa ja ristiriitoja, mutta kevyeksi kaikki jää. Eikä elokuvaa jaksa katsoa edes tuota kahdeksaakymmentäviittä minuuttia.
Epätietoinen katsoja ja jalkapallohullu kyselee: Onko Tuukka Litin näköiskuva? Täytyy sanoa, että en oikein ymmärtänyt "Jari Litmasen" osuutta elokuvassa. Tosin tekijät ovat omistaneet tunnusävelmän Litmaselle. Laulu on niin hirveä, että se alkaa vaikuttaa kuninkaan herjaamiselta. Niin se vain on, että ohjaaja tajuaa kyllä sovinistista huumoria, "isojen poikien pieniä pelejä" ja kliseille rakennettuja romanttisia maalaiskuvioita, mutta ei riittävästi jalkapalloa.
==========================================================================================
Entä Oscarit? Komediallinen mustavalkoinen mykkäelokuva The Artist voitti viisi palkintoa. Ohjaaja palkittiin, ja ranskalainen elokuva arvioitiin vuoden parhaaksi. Yhdysvaltain elokuva-akatemia ihastui ilmeisesti elokuvan amerikkalaiseen perintöön. Elokuvassa kuvataan äänielokuvan tuloa Hollywoodiin. Samalla elokuva koskettaa tanssin, musiikin ja varieteetaiteen kautta amerikkalaisia, jotka ovat rakastaneet vuosikymmenestä toiseen musikaalia. Muuten elokuva on erikoistapaus. Se tuskin saa jatkoa.
Martin Scorsesen sadunomainen Hugo kunnioittaa taas ranskalaista elokuvaperintöä, elokuvataiteen pioneereja, etenkin Georges Me´lie`stä, joka nähdään Scorsesella puodinpitäjänä 1920-luvun pariisilaisella rautatieasemalla. Tätä elokuvaa akatemian jäsenet eivät palkinneet vuodenparhaana - näin kuvittelen hiukan vainoharhaisesti - koska kunnia olisi mennyt ranskalaiselle elokuvatraditiolle. En tiedä, mutta ehkä ensi vuonna on taas aika palkita täysin amerikkalainen elokuva. Jospa se olisi joku riippumaton tuotanto, sillä Oscareissa liikutaan yleensä isojen tuotantojen perässä.
The Artist tulee perjantaina Helsingissä ensi-iltaan. Olen koko alkuvuoden katsonut helsinkiläiissiä teattereissa elokuvan traileria. Se on niin pitkä ja seikkaperäinen, että voisi sanoa nähneensä koko elokuvan, tai ainakin on perillä elokuvan tyylistä, olemuksesta ja näyttelijätyöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti