Kiinnostus energiseen ja poikkeuksellisen persoonalliseen, ristiriitojakin herättäneeseen Samuel Fulleriin syntyi 1960-luvun vaihteessa koulukaupungissa Kajaanissa. Fullerin päätöihin kuulunut Tokion alamaailma oli tullut uusintaensi-iltaan kaupunkiin. Sen varsinainen Suomen ensi-ilta tapahtui 27.4. 1956 Helsingin Kino-Palatsissa ja Kalevassa. Tokioon sijoitettu väkivallan ja miehisen kulttuurin analyysi jäi kummittelemaan vuosiksi mieleeni.
Kun näin elokuvan seuraavan kerran televisiossa 15.10. 1989, tunsin olevani jälleen myyty - vaikka Fullerin maine oli laskenut selvästi, etenkin militaristisen sotafilmin Hyökkäys Burmassa johdosta. Tuo elokuva näytettiin niihin aikoihin myös televisiossa, ja muistan elävästi miten arvostamani tv-elokuvien ohjaaja ja Veijo Meren aiheiden elokuvallistaja Veli-Matti Saikkonen soitti esityksen jälkeen minulle kotiin ja haukkui minut kirjoittamastani arvostelusta. Nyt voin todeta, että Saikkonen oli oikeassa, mutta jälleen täytyy muistuttaa, että kaikesta epätasaisuudestaan huolimatta Samuel Fuller on sodanjälkeisen amerikkalaisen elokuvan pikkujättiläisiä.
Vähäeleinen mutta sisäisesti voimakastahtoinen näyttelijä Robert Ryan (Viimeinen isku, Syntynyt pahaksi, Purkaus yössä, Teräskannus) tulkitsee Tokion alamaailmassa monikasvoista Sandy Dawsonia. Douglas Sirkin kuuluisasta 1950-luvun lopun Tuuleen kirjoitettu -melodraamasta ja tv-sarja Lahjomattomista tunnettu Robert Stack on Eddie Spainierin roolissa. Hänessäkin vaikuttavat erilaiset identiteetit. Hän on syntiensä alla kituva gangsteri, joka etsii sovitusta Tokiossa.
Sandy Dawson ryhmineen kamppailee rikollisuutta vastaan ja käyttää hyväkseen armeijan aseita, kieltä ja tapoja. Dawson on taitava vaihtamaan roolejaan. Elokuvan japanilainen nainen on nimeltään Mariko. Naimisissa olevasta Marikosta tulee Eddien tyttöystävä, mutta suhde ei ole yksinkertainen, sillä siihen kytkeytyy aviomiehen kuoleman selvittäminen ja koston ajatus.
=====================================================================================================
 |
| Samuel Fuller |
Muistamme myös Fullerin legendaarisen näyttäytymisen Jean-Luc Godardin 1960-luvun puolivälin anarkistisessa odysseiassa Hullussa Pierrotissa. Fuller pannaan määrittelemään seitsemännen taiteen idea ja tarkoitus mottolausunnolla: "Elokuva on kuin taistelukenttä. Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa... Sanalla sanoen: emootiota."
Fuller merkitsi 1960-luvun Godardille hyvin paljon. Fuller-kirjan (Cinema One 1971) tekijä Nicholas Garnham muistuttaa, että esimerkiksi 1950-luvun ja 1960-luvun alun ranskalaisten b-elokuvien kovaksi keitetty ja viskiä siemaileva yksityisetsivä Eddie Constantine on kuin uudestisyntynyt luomus Tokion alamaailman Robert Stackista. Constantinehan näytteli pääosan Godardin huimassa "tieteiselokuvassa" Alphavillessä (1965), joka sai meillä nimen Lemmy Caution - piru mieheksi. Garnhamin mukaan vieraantunut ja ulkopuolinen Godard-sankari on kuin älyllinen versio Fullerin henkilöistä.
Worcesterissa, Massachusettsissa varttunut Samuel Fuller toimi ensin rikosreportterina newyorkilaisessa sanomalehdessä. Hänen sanottiin olleen seitsentoistavuotiaana Amerikan nuorin rikostoimittaja. Fuller sanoo ryhtyneensä 1940-luvun lopulla elokuvaohjaajaksi, koska kyllästyi toimittajan työhönsä kuuluneiden pelkkien tosiasioiden kirjaamiseen.
Fuller osallistui myös toiseen maialmansotaan ja taisteli Euroopassa Yhdysvaltain maineikkaan ensimmäisen jalkaväkidivisioonan riveissä. Voittamaton ykkönen kuvaa aivan kuin omaelämäkerrallisesti tätä sotavaihetta.
Samuel Fullerin esikoisohjaus Yksinäinen seikkailija (1948) oli Jesse Jamesin myyttiä tarkasteleva western. Lajityyppi oli Fullerille rakas, samoin kuin sitten rikoselokuva ja sotafilmi. Hän ohjasi kolmisenkymmentä elokuvaa yli neljänkymmenen vuoden uran aikana. Elokuvista merkittäviä ovat aikaisemmin mainittujen lisäksi Teräskypärä, Taskuvaras, Viimeinen laukaus, Kiellettyä!, Alamaailma, Shock Corridor ja Voittamaton ykkönen. Fullerin viimeinen elokuvatyö, suttuisa ja ristiriitainen Street of No Return valmistui 1980-luvun lopulla Ranskassa.
Samuel Fullerille elokuva oli tarinaa ja tunnetta, mutta myös yhteiskunnallinen ase, jolla voi kamppailla pelkoja ja peikkoja vastaan. Fuller on joissakin haastatteluissa todennut, että peikoista suurin on rasismi. Hän onkin käsitellyt sitä monissa elokuvissaan.
Eräässä tv-haastattelussa Fuller vertaili säveltäjäsuosikkejaan Beethowenia ja Wagneria. Hiukan pinnallisesti ja osittain väärin premissein amerikkalaisohjaaja piti Richard Wagneria rasistina. Muistettakoon, että Fuller käytti molempien säveltäjien musiikkia Eurooppaan sijoitetussa vuoden elokuvassa Kiellettyä! (1958), jossa vertaillaan amerikkalaisuuden olemusta saksalaisuuteen armeijaolosuhteissa. Fuller suuntasi elokuvansa totalitarismia ja kommunismia vastaan.
Shokkikäytävässä (1963) kommunismi nähdään painajaisena ja Taskuvarkaassa (1952) kamppaillaan samaa ideologiaa vastaan. Toisaalta Teräskypärässä (1950) esitellään pohjoiskorealainen majuri totalitarismin ruumiillistumana. Tokion alamaailman Sandy Dawsonin inhimillinen heikkous ja voima asetetaan vaakakuppiin. Sandy harhailee valinnoissaan, mutta pelastaa sitten Eddien ajautumisesta totalitarismiin.
Paljon on puhuttu Fullerin elokuvien "orvoista" ja "isättömistä". Fuller on kuvannut heidät melkein ainoiksi ihmisiksi, jotka selviävät esimerkiksi sodan paineista. Isättömyyden "analyytikkona" Samuel Fuller oli aikaansa edellä.
=====================================================================================================
Tokion alamaailma on kovaotteinen, visuaalisesti rikas ja yhteiskuntakriittisesti painottuva elokuvatyö. Elokuvassa amerikkalaiset ja japanilaiset kamppailevat rikollisuutta vastaan Tokion kaduilla. Fuller rikkoo kulttuurien, mutta myös laillisuuden ja laittomuuden rajat. Tarina monimutkaistuu ja syvenee, koska yksi henkilöistä uskoo toisen valheet, toinen pelastaa kolmannen, vaikka tämä on petturi, ja yksi voi tappaa ystävänsä, koska hänet on johdettu väärille raiteille. Fullerin elokuvassa todellisuus kiehuu ja sekoittuu.
Fuller käyttää tehokeinona muun muassa peilejä. Elokuva on kuuluisa japanilaisesta esine- ja tilamaailmasta. Ja elokuva on täynnä kuvallisia huippuhetkiä. Niistä huikein on lopun ratkaiseva ampumiskohtaus, jonka lapsiakin paljon kuvannut Samuel Fuller sijoitti leikkikentälle. Ja juuri tuo leikkikentän liukumäki on jäänyt mieleeni varhaisesta Kajaanin katsomiskokemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti