Me ollaan parhaita! ajoittuu 1980-luvun alun Tukholmaan. Elokuva perustuu Lukas Moodyssonin vaimon Cocon kokemuksiin. Tai itse asiassa Cocon sarjakuvakirjoihin. Rankkojakin aiheita käsitellyt Lukas Moodysson on muuttanut linjaansa: Nyt ollaan iloisesti kepeitä. Draamakomedian muotoon puettu elokuva ylistää nuoria vapautuneella tavalla. Silti Moodysson ei ole hylännyt tapaansa ”kuvata yhteiskunnallisesti” ihmiselämää ja sen ongelmia.
Me ollaan parhaita! -elokuva esittelee kolme aktiiivista tyttöä, jotka ihannoivat musiikkia. Jos Fuckin Åmål kartoitti suurin piirtein saman ajankohdan poikien elämää, niin nyt Moodyssonin uutuudessa tytöt saavat sananvallan. Lukas on itsekin kertonut kiinnostuneensa elokuvan tapahtuma-ajankohtana, eli 12-13 – vuotiaana punkulttuurista. Sitten hän on todennut, että se ei ollut kuitenkaan hänen juttunsa.
===============================================================================
Elokuvan kaksi 13-vuotiasta ystävystä, Bobo (Mira Barkhammar) ja Klara (Mira Gripsin), vetelehtivät nuorisotalossa. Sitten he saavat idean perustaa punkbändin. He tosin taitavat olla poikien mielestä myöhässä, sillä kaikki toitottavat punkin jo kuolleen. Niin, ja Bobo ja Klara eivät osaa soittaa. Jotenkin heidän täytyy näyttää pojille, joten he houkuttelevat soittotaitoisen Hedvigin (Liv LeMoyne) bändiin. Upeasti soittava Hedvig on uskonnollinen tyttö, joten henkilökohtaisista ongelmista ja tunnontuskista ei vältytä.
Lukas Moodysson ohjaa vapautuneesti. Hän on löytänyt oivallisesti tytöt pääosiin. Elokuvan voisi katsoa jo heidän fantastisten suoritusten tähden. Ajankuvan saavuttamiseksi on tehty töitä. Elokuvan iloinen tunnelma jopa yllättää katsojan, joka on ihaillut Moodyssonia ihmiskauppa-aiheisesta Lilja 4- Everistä tai väkevästä Mammutista. Niissä soivat ihmiselämän tummat soinnut.
Me ollaan parhaita! on rehellisesti ja aidosti komediallinen, iloinen elokuvatyö. Sitä tehdessään Lukas Moodysson lienee vapautunut Mammutin jälkeen tunteneesta ahdistuksesta ja voimattomuudesta.
Ajankohtainen
kommentti
Veikko Aaltosen 1990-luvun
alun hienon Tuhlaajapojan käsikirjottaja Iiro Küttner
valittiin professoriksi Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitokselle.
Hänen vastuualueensa on elokuva- ja tv -käsikirjoituksen
professuuri. Helsingin Sanomat oli haastatellut käsikirjoituksilla
elävää Küttneriä. Hän toi esille haastattelussa (21.12.) kaksi
mielenkiintoista ilmiötä elokuva-alalta. Ensimmäinen liittyy
elokuvien tuottajiin, jotka ovat tuoneet pelkoa alalle. Tuottajat
ovat ryhtyneet määrittelemään, mikä elokuvasuunnitelma tuo
varmasti taloudellisesti tappiota. Totta on, että nykyisin
tuottajista puhutaan oikeastaan enemmän kuin ohjaajista. Tilanne on
muuttunut selvästi esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilta.
Mielenkiintoisesti Küttner
viittaa Spede Pasaseen, Uuno Turhapuro -elokuvien tuottajaan ja
tv-alan edesmenneeseen toimijaan. Jos Küttner ei ironisoi, niin
kerrankin joku sanoo totuuden Speden elokuvatuotannoista: ”Speden
vihanpito laatua ja vaikeampaa ajattelua kohtaan kummittelee tätä
nykyään joka paikassa.” Tällainen kommentti olisi voitu esittää
vuosikymmen sitten. Ei esitetty ainakaan laajemmin. Vahinko.