Dome Karukoski skinimaailmassa *

LEIJONASYDÄN: Teppo (Peter Franzén), Salif (Jani Toivola) ja Harri (Jasper Pääkkönen). Edessä Rhamadhani eli Ramu (Yusufa Sidibeh). Kuva: Jaana Rannikko © 2012 Helsinki-filmi Oy

Käsikirjoittaja Aleksi Bardy ja ohjaaja Dome Karuskoski kuvaavat uusperhettä Leijonasydämessä. Tekijät sivuavat skinien toimintaa, mutta kuten Bardy on todennut, ytimessä on kertomus siitä, miten rakkaus voittaa vihan. Ehkäpä valkoista Suomea ajavien skinien ennakkoluulotkin karsiutuvat vähitellen.
Peter Franzén näyttelee Leijonasydämen päähenkilöä Teppoa. Franzén on kovasti esillä tänä syksynä. Uusi romaani on kaupoissa. Oma esikoisohjaus Tumman veden päällä perustuu Franzénin esikoisromaaniin. Näyttelijällä on kysyntää myös ulkomailla.
Leijonasydämen Teppo viittaa Joensuun takavuosien ikäviin tapahtumiin, joissa paikalliset skinit kävivät mustaihoisten maahanmuuttajien kimppuun. Musta ihonväri on ennakkoluuloiselle Tepolle myrkkyä. Hän pitää väkivallasta. Hän ahdistelee skinikavereidensa kanssa ihmisiä, joiden ihonväri poikkeaa suomalaisen valtaväestön ihosta.
Dome Karukosken elokuvassa Teppo kohtaa baarin tarjoilijan ja mumminsa asunnossa asuvan Sarin (Laura Birn) ja tämän mustaihoisen pojan Ramun (Yusufa Sibideh). Sari taitaa rakastua Teppoon. Joutuu kysymään, onko tässä taas esillä nainen, joka heittäytyy rentun seuraan. Ja väkivaltaisen rentun. Teppokin rakastuu Sariin, ja lapsikin on kohta tulossa. Ramu suhtautuu epäluuloisesti Teppoon. Ja väkivallan kierre tihentyy, kun intistä lipettiin löhtevä Tepon velipuoli (Jesper Pääkkönen) saapuu Tepon, Sarin ja Ramun uusperheeseen.
Leijonasydän ei täytä tekijöidensä ideaa, että rakkaus voittaa vihan ja väkivallan. Elokuva on alusta loppuun täyttä väkivaltaa. Dome Karukoski sirottelee tarinaan jatkuvasti takautumia, jossa Teppo ja Tepon skinikaverit tekevät hirvittäviä asioita - ”valkoisen Suomen puolesta”. Kaikki takautumat on tehty tarkoituksella, kaupallisista syistä, vaikka ajattelenkin, että toimintaväkivaltaelokuvia harrastavat nuoret eivät tule katsomaan Leijonasydäntä, koska siitä puuttuu kaikki rymistely ja ammuskelu.
Aleksi Bardyn käsikirjoitus taitaa olla syynä Leijonasydämen onnettomaan lopputulokseen. Inhoan tätä elokuvaa, enkä oikein jaksa innostua Peter Franzénin suorituksesta, en Jasper Pääkkösen Harrista. Dome Karukoski ohjaajana näyttää sittenkin jäävän Bardyn ja Helsinki-Filmin kaupallisten tavoitteiden uhriksi. Vaikka Ramusta kehittyy vähitellen elokuvan kiinnostavin henkilöhahmo, niin se ei pelasta lopputulosta.
Suomalaiseen elokuvaan 2000-luvun alkupuolella tullut Dome Karukoski (Tyttö sinä olet tähti, Tummien perhosten koti, Napapiirin sankarit) on tällä kertaa todellakin karauttanut mahdolliset lahjansa metsään. Eikö ole totta, että Leijonasydämen kaltainen elokuva olisi pitänyt tehdä jo 1990-luvulla, jolloin Joensuussa skiniporukka terrorisoi yhteisöä.
(Ensi-illassa perjantaina).

 

Atlantic Film

Matt Damon konsulttina farmiseudulla * * * *

Gus van Sant on ohjannut jälleen todella hyvän elokuvan. Ei hän huonoja ole tehnytkään. Van Sant kertoo nyt elokuvassa Promised Land kuihtuvasta amerikkalaisesta maaseudusta, jonka farmarit tarvitsisivat rahaa taatakseen toimeentulonsa. Hirvittävästi näyttelijän töitä tekevä Matt Damon esittää miljardiluokan maakaasuyhtiön konsulttia Steve Butleria, joka lähetetään ostamaan maita apulaisensa Suen (Frances McDormand) kanssa farmiseudulle. Seudun maaperästä on löydetty isoja ja rikkaita maakaasuesiintymiä.

Louisvilleläislähtöinen Gus van Sant (s. 1953) muutti Rhode Islandiin, New Yorkin seudulle, opiskellakseen muotoilijaksi. Elokuva vei kuitenkin van Santin mukanaan. Hän kuului niihin nuorten ohjaajien joukkoon, jotka saivat ohjaajan oppinsa Roger Cormanin tallissa. Gus van Sant herätti ainakin allekirjoittaneen huomion vuonna 1991, kun teattereihin ilmestyi hieno poikien ystävyyskuvaus My Private Idaho eli Matkalla Idahoon. Sitten tulivat Will Hunting (1997), Elämän edessä (2000), Elephant (2003) ja Milk (2008). Kiistelllyin näistä töistä on kouluampumista käsittelevä Elephant.
Teattereihin viime viikolla tullut Promised Land on vähitellen kehittyvä ja syvenevä kuvaus ajankohtaisista luonnonsuojelun ja taloudellisen hyötymisen välisestä ristiriidasta. Elokuvan omatunto on Hal Holbroookin (s. 1925) upeasti näyttelemä paikkakuntalainen Frank Yates, joka on opettanut yliopistossa ja tuntee luontoa uhkaavat vaarat. Mitä jos kaasuesiintymisten porausten jälkeen maa saastuu ja farmarien eläimet kuolevat?
Elokuvan ovelin henkilö on luonnonsuojelija ja ympäristöaktivisti Dustin (John Krasinski), joka alkaa tapella maakaasukonsultteja vastaan. Vähitellen Steve ja Dustin ovat napit vastakkain, ja molemmat yrittävät kilpailla farmarien sieluista. Steve uskoo, että raha ratkaisee niin kuin maailman sivu on käynyt, mutta asia ei ole näin yksinkertainen.
Gus van Santin elokuva perustuu Dave Eggersin käsikirjoitukseen ja tarinaan. Matt Damon on ollut myös mukana kirjoittamassa käsikirjoitusta. Van Sant ohjaa rauhallisesti, varmaotteisesti, maaseudun luontoa rakastaen ja farmariyhteisöä laajakuvana tutkien. Sieltä nousee eläkkeellä olevan yliopisto-opettajan lisäksi kylän koulun opettaja Alice (Rosemarie deWitt), jota niin Steve kuin Dustin kärkkyvät tyttöystäväkseen.
Promised Land tarjoaa erittäin kiinnostavan katsomiskokemuksen, joka ei etene yksiviivaisesti. Loppupuolelle on kehitetty todellinen yllätys. Niinhän se on, että suuryhtiöt tekevät mitä haluavat ja yhteiskunnallinen vastuu ilmastonmuutoksesta on hukassa. Arkinen, tavallinen, ”suomalainen” Matt Damon on jälleen erinomainen, samoin Frances McDormand, tuo Hollywoodin tähtikultille piut paut sanonut luonnenäyttelijä.

Ajankohtainen kommentti

Helsingin syksyn toinen elokuvafestivaali Cinemaissi alkaa keskiviikkona. Argentiinalaissyntyinen Jaime Potenze on festivaalin perustajia ja taiteellinen johtaja. Festivaali on syntynyt Suomessa asuvien latinalaisamerikkalaisten maahanmuuttajien toimesta. Festivaaleilla esitetään kahdentoista latinalaisamerikkalaisen maan elokuvia, jopa kaikkiaan komekymmentä. Festivaalin esitysteattereita ovat muun muassa Andorra, Maxim ja Kino Engel.

Festivaalin kiinnostavia uutuuksia on vuonna 2011 valmistunut trilleri Juan de los muertos, jossa liikutaan Havannan kaduilla. Juan on elokuvan sankari, joka alkaa kamppailla tappajia vastaan. Puerto Ricosta tulee draamaelokuva América (2011), Sonia Fritzin kehuttu kuvaus nuorten rakastavaisten paosta trooppisesta puertoricolaisskylästä. Mielenkiintoinen on Jeanine Meerapfelin ohjaama El amigo ale´man (2012), draama saksalaisten asemasta Argentiinassa toisen maailmansodan jälkeen. Brasilian muutospaineisiin pureutuu Fábio Barreton ohjaama Lula, filho de Brasil eli Lula, Brasilian poika (2012). Taas meksikolainen El Alberque (2012) kuvaa keskiamerikkalaisten yrityksiä päästä Yhdysvaltoihin, ja samaan aiheeseen pureutuu Los Invisibles (2010).
Tässä vain muutama esimerkki festivaalin elokuvista. Yleiseksi teemaksi festivaalin tekijät ovat määritelleet muutoksen, joka on nähtävissä Latinalaisessa Amerikassa. Edistysaskeleita alkaa jo näkyä, vaikka lukuisat ja lukuisat mantereen asukkaista elävät kurjuudessa ja köyhyydessä.

P.S. Tv-kanava Nelonen yllätti minut viime torstaina. Johtuiko se siitä, etten katso juuri koskaan tätä kanavaa. Vai johtuiko se siitä, että uuden keskusteluohjelman Sarasvuo ennakko-odotukset pettivät. Helkkari, Jari Sarasvuon paluu televisioon oli loistava. Sarasvuo vetää ohjelmansa rauhallisesti, hän on kypsynyt ja syvällistänyt itsensä. Rehellisesti sanoen Sarasvuo on pitkään aikaan paras keskusteluohjelma vapailla kanavilla. Jään odottamaan jatkoa.