tiistaina, syyskuuta 24, 2013

Teemu Selänteen tarina * * *

Teemu Selänne ja JP Siili, (c)Yellow Film / Perttu Saksa

















Viime syksynä saimme teattereihin loistavan dokumenttielokuvan kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta jalkalloilijasta Jari Litmasesta. Kuningas Litmanen oli niin onnistunut elokuva, että se pani ainakin futiksen ystävän haukkomaan henkeään. Nyt ohjelmistoon on tullut JP Siilin ohjaama dokumentti Sel8nne, jota on mainostettu elokuvana kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta jääkiekkoilijasta. Teemu Selänne on päättänyt pelata 43- vuotiaana vielä yhden vuoden Anaheimissa, Kaliforniassa, mutta voi tietysti kysyä, eikö Jari Kurri myös kilpaile tästä ”kaikkien aikojen parhaan” suomalaisen kiekkoilijan tittelistä.
Oli miten oli. Teemu Selänteestä tiedetään kiekkosuoritusten lisäksi rakkaus autoihin ja vesipeleihin. Hyvin vähän Teemu on väläyttänyt perhe-elämänsä arkea. Tosin Teemun isä on puhunut pojastaan, jopa kirjoittanut kirjan Teemusta. JP Siilin dokumentttielokuvassa Teemu Selänne paljastaa persoonastaan ja yksityisyydestään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siili kuvaa Teemun lapsuusvuodet, kehityksen urheilijana ja lopulta uskomattoman kiekkouran Pohjois-Amerikan NHL:ssa.
Sel8nne on poikkeuksellisen suomalaisen urheilijan sankaritarina. Anaheim Ducksin numero 8 elää toki luksuselämää, elämää johon monellakaan suomalaisella ei ole mahdollisuuksia. Nykyisistä suomalaisista huippu-urheilijoista kaiketi vain Kimi Räikkönen saavuttaa taloudellisesti samanlaisen tason, ehkä menee Teemunkin ohi. Tiedä häntä.
Sel8nne-dokumentti on läpikohtaisesti Teemu Selänteen näköinen ja kokoinen. Ystävät ja läheiset kertovat, mutta samalla itse kiekkosankari intoutuu paljastamaan sisimpiä tunteitaan. JP Siili on puhunut ”ihon alle” menemisestä. Hiukan ohjaajan kommentti vaikuttaa liioitellulta. Jos puhutaan poikkeusyksilöstä, niin dokumenttiin olisi kaivannut enemmän valtavan harjoittelun ja työnteon korostamisesta. Tietysti Teemukin on lapsesta saakka ollut lahjakkuus, mutta kuten Kuningas Litmanen -dokumentti osoitti, niin sen päälle tarvitaan rankkaa omakohtaista harjoittelua ja tiettyjen pelikeinojen jatkuvaa toistamista seuran yleisten treenien lisäksi.
Sel8nne on joka tapauksessa JP Siilin tuotannossa iloinen onnistuma. Ei suuri dokumenttielokuva, mutta kelvollinen kuitenkin.
(Ensi-ilta 27.9.)




Atlantic Film
Hyvä elokuva yksinhuoltajaäidin tuskasta * * *

Silmäterä on kotimainen esikoiselokuva. Ohjaaja on käsikirjoittajana toiminut ja lyhytfilmeillä sekä dokumenteilla harjoitellut Jan Forsström. Hän kirjoitti käsikirjoituksen Zaida Bergrothin muutaman vuoden takaiseen, erinomaiseen perhedraamaan Skavabölen pojat. Forsströn oli myös laatimassa tarinaa saman ohjaajan Hyvään poikaan.
Kokkolasta tullut Jan Forsström (s. 1975) on valmistunut 2006 Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalta. Hänellä on myös hum.kand. -tutkinto Helsingin yliopistosta. Forsström on toiminut sekä dramaturgina että käsikirjoittajana dokumenttielokuvissa (mm. Laskettu aika, Kukkulan kuningas). Omia töitä ovat olleet muun muassa Råtta Booris, Vakmästaren ja Väärät juuret. Ne valmistuivat 2000-luvun alussa.
Silmäterässä ei nähdä hyviä poikia, vaan urhoollinen yksinhuoltaja-äiti Marja (Emmi Parviainen). Marjalla on Julia-niminen, juuri kouluikään ehtinyt tytär (Luna Leinonen Botero). Marja ja tytär elävät tiukasti taloudellisesti. Äiti hankkii vaatimattoman elannon lehdenjakajana. Niukkuudesta ja köyhyydestäkin huolimatta Marja pyrkii antamaan tyttärelleen kaiken hellyyden ja tuen.
Silmäterässä yksinhuoltaja-äiti Marja ei ole tyytyväinen elämäänsä. Hän on masentunut ja sosiaalisesti kykenemätön rakentamaan ihmissuhteita kodin ulkopuolelle. Mutta Marjan sielussa lepattaa kaunis äidinrakkaus. Tämä kuvio ei varmastikaan riittäisi kokoillanelokuvaan, joten Jan Forsström nostaa vähitellen esille uhkatilanteita ja rankkaakin draamaa. Jälleen kerran lapsi joutuu seuraamaan piilosta tapahtumia, jotka saattavat jättää häneen trauman.
Jan Forsströmin ”paha poika” on odotetusti Marjan entinen poikaystävä Kamara (Mazdak Nassir). Kamara näkee Marjan sattumalta kadulla. Ilmeisesti Kamara on unohtanut jo Marjan, mutta Julia-tytön näkeminen herättää entisessä poikaystävässä kysymyksiä. Näitä eritellessään ja Marjan ahdistuneisuutta kuvatessaan Forsström alkaa horjahdella johtopäätöksissään, vaikka ei se tietenkään ole kaukaa haettua, jos Marjan tapainen yksinhuoltajaäiti ja lapsensa suojelija muuttuu ulkomaailman uhkia pelkääväksi vainoharhaiseksi ihmiseksi. Ehkä väkivalta syntyy tällaisessa elämäntilanteessa, mutta Forsström ei pysty motivoimaan aivan uskottavasti elokuvansa toisen puoliskon tapahtumia.
Tv-sarjassa esiintynyt ja Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta ajankohtainen Emmi Parviainen on todella hyvä isossa, vaativassa pääroolissa. Vaikutteitakin voi etsiä, sieltä 1960-luvun lopulta, Mia Farrowin hahmosta puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Rosemaryn Babyssa. Silmäterän musiikkitausta toimii, samoin kuvaus. Päivi Kettusen kamera tallentaa erinomaisesti niin sisätilojen tihkuvan dramatiikan kuin lähiön ominaispiirteet. Yökuvissa on uhkaa.
(Ohjelmistossa)


Ajankohtainen kommentti

Ylen tv-uutisten ja ajankohtaisohjelmien tarjonta supistuu liikaa. Olen tavannut ihmisiä, joita ärsyttää uutisankkurien vetoomukset Yle Areenaan ja nettisivuille. ”Enemmän uutisesta Ylen nettisivuilla...” Tälläkö tavalla palvellaan sitä suurta katsojajoukkoa, joka ei mene heti nettiin hakemaan uutisista lisätietoja.
Yhtä Ylen ajankohtaisohjelmaa voi ylistää. Se on Yle Radio 1:n Ajankohtainen ykkönen, jota vetää pitkänlinjan yleisradiolainen Heikki Peltonen. Viikon ajankohtaisia poliittisia yms. tapahtumia pyritään avaamaan tuoreesta, osin poikkeavasta näkökulmasta.
Peltonen keskustelee studioon kutsumiensa asiantuntijoiden kanssa vilkkaasti. Peltosesta tulee keskustelun aikana kolmas tekijä. Hän ei siis suostu mielistelemään asiantuntijoita, vaan esittää rohkeasti omat kantansa. Ei tällaista enää kohtaa oikein missään nykymediassa.

P.S. 1 Katselin eräänä sunnuntaina Neloselta Liigan (ei enää SM-liiga) lätkäottelua Jokerit-HIFK. Katselin, koska se näytettiin ikään kuin maistiaisina vapaalla kanavalla. Kiekko-ottelu oli pirstaloitu mainosten keskelle. Ennen ohjelmat olivat pääasia kaupallisellakin kanavalla ja mainokset esitettiin tietyn säännöstellyn ajan puitteissa. Nykyään on toisin: Urheilusta on tullut mainoksien vanki. Jokerit-HIFK -ottelusta ei saanut oikein mitään selvää, koska mainoskatkoja tuli loputtomiin. Onko niin, että maailmasta on tullut kylmien rahamiesten ja mainostoimistojen temmellyskenttä?

P.S. 2 Helsingin Sanomat teki lauantaina kulttuuriosastoon ison avausjutun Chaplin-kirjan kirjoittajasta, joka valitsi myös viisi mielestään aliarvostettua elokuvaa. Yksi aliarvostettu oli Hongkongin kreivitär. Kirjan tekijä lausui elokuvasta mm.: ”Vain jokunen ranskalainen elokuvafanaatikko jakaa kanssani tämän rakkauden.” Pieni korjaus, saanko luvan. Kirjoitin elokuvasta innostuneen ja myönteisen kritiikin 1967 Uuteen Suomeen, siis siihen printtilehteen, jota ei enää ole.
Charles Chaplinin viimeinen elokuva Hongkongin kreivitär sai Suomen ensi-illan 24.3. 1967 Kaisaniemenkadun silloisessa Bostonissa.


tiistaina, syyskuuta 17, 2013

Rakkautta ja anarkiaa pamahtaa vauhtiin

Suomen paras ja – hurjin elokuvafestivaali käynnistyy perjantaina. Rakkautta ja anarkiaa - festivaalin järjestäjät puhuvat elokuvista, joissa sydän on karrella, maailmanloppu lähellä ja kuolema kynnyksellä. Festivaalin ohjelmistoon on kerätty vaihtoehtoelokuvia maailmalta, myös Suomesta. Sanomattakin on selvää, että ilman R&A -festivaalia Suomeen ei saataisi normaaliohjelmistoon merkittäviä uutuuksia maailmalta. Osa festivaalin elokuvista nähdään sitten aikanaan suomalaisissa teattereissa.
Dome Karukosken Leijonasydän ja Pirjo Honkasalon Betoniyö kutkuttavat jo katsojan mieltä. Betoniyö perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun aikalaisromaaniin. Honkasalo on päivittänyt romaanin tähän aikaan. Kysymys on rankasta perhetarinasta, veljesten suhteista ja väkivallan kierteestä nyky-Suomessa. Leijonasydän on taas skini-ilmiöön pureutuva uusperheen aikalaiskuva. Dome Karukoski ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy pohtivat draamattisessa elokuvassa rasismin olemusta, kysyvät vielä rankoilla kuvillaan, voiko ihminen muuttua ja päästä eroon pahuudesta.
Ulkolaisesta tarjonnasta oleellisimpia lienee kevään Cannesin filmijuhlilla huomiota herättänyt Adélen elämä - osat 1 ja 2 , Abdellatif Kechichen ohjaama rakkaustarina, jolle Steven Spielbergin johtama jury antoi festivaalin pääpalkinnon. Kechiche valottaa eron jälkeistä tyhjyyttä, ihmistä tilanteessa, kun rakkaus kuolee.
Villin Pohjolan -nimikkeen alla näytetään kotimaisten uutuuksien ohella tanskalaista, norjalaista ja ruotsalaista uutuustuotantoa. Ennakkoon herättää kiinnostusta Tobias Lindholmin laivakaappausdraama A Hijacking, jossa somalimerirosvot nousevat pahoin aikein tanskalaiseen rahtilaivaan Intian valtamerellä.
Venäläisen Yuri Bykovin The Major -elokuvaa kuvataan synkäksi ja lohduttomaksi. Samaa synkkyyttä nähdään Antonio Camposin amerikkalaisessa indie-elokuvassa Simon Kellerissä. Elokuvaa on ehditty verrata Martin Scorsesen vuoden 1976 Taksikuskiin. Ranskalaisen Claire Denisin Bastards on herättänyt laajaa keskustelua,  koska se avaa täysin lohduttoman näkökulman nykyiseen vallankäytön, seksin ja rahan maailmaan.
Sydän karrella -ohjelmakokonaisuudesta kannattaa poimia nuorten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä analysoiva Love Deternal, irlantilaisen Brendan Muldowneyn romanttisen elokuvan kaavaa rikkova hyppäys mustan huumorin kiertoon. Ja älkää unohtako Michel Condryn taianomaista Päivien kuohua, jossa avataan näkökulma Boris Vianin (1920-1959) elämään. Musiikin lisäksi Vian kirjoitti aikanaan eroottisia romaaneja.
Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ohjelmistoon on koottu myös dokumenttipainotteinen Elää taidetta -sarja. Sen tärppi on kertaus amerikkalaisen näyttelijän Harry Dean Stantonin lukuisista ja lukuisista elokuvarooleista. Seitsemällä vuosikymmenellä näytelleen Stantonin rooleista ja persoonasta kertovat muun muassa ohjaajat David Lynch ja Wim Wenders sekä kirjailija-näyttelijä Sam Shepard.


Ajankohtainen kommentti

Helsingin Sanomat haastatteli lauantaina Netflixin perustajaa, bostonilaislähtöistä Reed Hastingsia (s. 1960). Netflix on nettipalvelu, josta käyttäjä voi vuokrata kuukausimaksua vastaan dvd-elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjoitin palvelusta kesällä, ja viimeksi MTV3:n eläkkeelle siirtyvä ohjelmajohtaja Jorma Sairanen esitti epäilyn, että Netflix saattaa joutua vaikeuksiin, jos Hollywoodin isot yhtiöt panevat hanat kiinni.
Reed Hastings kertoo, että Netflix tekee yhteistuotantoja paikallisten tv-tuottajien kanssa. Hän paljastaa haastattelun tehneelle Anna-Liina Kauhaselle, että palveluun halutaan ”parasta tanskalaista tuotantoa, parasta japanilaista animea ja parasta ruotsalaista komiikkaa näytettäväksi koko maailmalle.” Suomalaisesta tuotannosta Hastings ei puhu mitään. Palvelun perustaja ja toimitusohtaja uskoo, että tv-sarjoilla on tulevaisuutta 40-50 vuodeksi. Hän korostaa, että mistä ja millloin sarjoja katsotaan, muuttuu ja on muuttumassa. Televisioko häviää?
Netflixillä on Hastingsin mukaan 37 miljoonaa käyttäjää. Netflixin rinnalle kehitettiiin dvd-elokuvia vuokraava Qwister, postimyyntivuokraamo. Onko fakta, että perustajan mukaan joka kuukausi palvelusta vuokrataan yli miljardi tuntia tv-sarjoja ja elokuvia. Minkälaisia ne ovat, mikä on niiden laatu? Siitä bisnesmiehen elkein puhuva Reed Hastings ei puhu. Hän kyllä viittaa House of Cards -sarjaan, josta on tullut kuulemma menestys. Hän uskoo, että tv-sarjat häviävät pian perinteisestä televisiosta.
Optimistinen Netflixin luoja painottaa, että nuoret ovat siirtyneet ”lineaarisesta televisiosta streamingtelevisioon”. Eli: Nuoret katsovat Youtubea ja Netflixiä enemmän kuin perinteistä televisiota. Jos näin on, niin alkaa vaikuttaa virhearvioinnilta julkisen palvelun Ylen hinku kalastella nuoria tv:n pariin. Siksi kai Ylekin on pikku hiljaa siirtämässä sisältöjään verkkoon. Sieltä siis katsoja voi tihruilla mieliohjelmiaan milloin haluaa.
Tällainen perinteinen elokuvien ja tv-sarjojen katsoja luottaa vielä vahvasti valkokankaaseen ja televisioon. Ja kellonaikaan. Ja kanaviin. Kyllä esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen huippusarjan Sillan myöhäisillan katselua odotti jännittyneenä sunnuntaisin. En olisi missään nimessä katsonut sitä seuraavana päivänä netistä. Katsomiskokemuksen kollektiivinen hetki on tärkeä niin elokuvateatterissa kuin televisiossa, vaikka ruutua tuijottaisikin yksin. Nimittäin teatterissa aistii muiden katsojien tuntemuksia ja television ääressä tietää, että myös 500 000 muuta suomalaista jännittyy samalla hetkellä Sillan traagisiin rikostapahtumiin.

P.S. Pieni piiri pyörii suomalaisessa mediamaailmassa. Samalla viikolla esimerkiksi Ylen tv-ohjelmissa saatetaan haastatella monta kertaa samoja pop-tähtiä, menestyskirjailijoita ja levyn tai kirjan juuri julkaisseita tekijöitä. Uskomattomin oli Jenni Vartiaisen henkilön ja uuden levyn mainostaminen TV1:n ohjelmissa. Viime viikolla saimme nähdä loputtomiin, mitä Vartiaselle nyt kuuluu. Syksyn sunnuntaiset haastatteluohjelmat aloittanut Nyberg kutsui vielä saman pop-tähden studioon. Eikö olisi jo riittänyt.
Nyt Ylestä on tullut myös mainos-televisio, sillä ohjelman juontajat puffaavat kirjoja ja albumeja härskisti kameralle. Ei sellaista ennen suvaittu julkisen palvelun televisiossa. Oli ohjelmien koordinoitia eri kanavien kesken, ja pidettiin huolta myös sellaisten luovien tekijöiden tuomisesta julkisuuteen, jotka eivät paistatelleet aivan siellä kirja-tai levylistojen kärjessä. Minusta alkaa tuntua, että Yleen on pesiytynyt toimittajaväkeä, joka ei tiedä hönkäsen pöläystä maailman asioista tai suomalaisesta kulttuurista, koska lukaisee vain iltapäivälehtien otsikot.

torstaina, syyskuuta 12, 2013

Woody jauhaa itsestäänselvyyksiä * * *


 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
- Nyt Woody Allen pyörittää ihmissuhdekarusellia New Yorkissa ja San Franciscossa
==================
Ei voi mitään. Nyt se viimeistään selvisi. Euroopassa viime vuosina viihtynyt nerokas newyorkilainen draamakomediaohjaaja Woody Allen (s. 1935) työstää liian usein elokuvia. Uutuus Blue Jasmine ei sinänsä ole kelvoton työ, mutta se ei tuo mitään uutta elokuvakenttään. Sen tuttuus vakuuttaa, mutta myös ärsyttää. Eikä upporikkaiden luksusmaailmassa pyöriminen minusta ole ominta Allenia. Ohjaaja-näyttelijä on haksahtanut ”väärille vesille”.
Loistava mutta ärsyttäväkin Cate Blanchett esittää New Yorkin Park Avenuen hienostorouvaa Jasminea, joka nauttii koruista, merkkivaatteista ja -laukuista. Hänen aviosiippansa Hal (Alec Baldwin) on ”menestynyt” liikemies, jonka Jasmine tapasi ”Blue Moon” -kappaleen soidessa taustalla. Rouva ei ymmärrä mitään rahan ja sijoittamisen problematiikasta, joten hän on tyytynyt silloiseen pintaliitoon. Hienostokutsut ovat elämäntehtävä.
Omalla tavallaan Woody Allen on oikeassa, mutta onko tämä enää uutinen: Amerikkalainen kapitalismi suo mahdollisuuden vaurastua, mutta samalla se antaa tilaisuuden kikkailla vaikkapa verosuunnittelulla ja lopulta menestyä toisten rahoilla. Näin tekee elokuvan liikemies-aviomies Hal, joka ei vain pelaa rahalla, vaan myös naisilla. Hän pettää vaimoaan. Pettää niin kauan kun vaimo tarttuu puhelimeen ja soittaa FBI-tutkijoille.
================================================================================================
Blue Jasminissa kaikki miehet ovat joko paskoja tai luusereita. Woody Allen vie siipeensä pahasti saaneen Jasminen San Franciscoon, jossa sisar Ginger (Sally Hawksin) elää epämääräisten miesten ristipaineessa. Itse asiassa Gingerin ex-aviomies Augie (Andrew Dice Clay) on joutunut ahdinkoon Jasminen aviomiehen petollisuuden tähden. Nyt sisaren asunnossa pyörii tavallinen mutta tempperamenttinen duunarimies Chili (Bobby Carnavale), joka tykkää katsella urheilua televisiosta ja kärttää avioliittoa. Jasmine majoittuu ahdingossaan siskon luokse. Tietenkään Jasmine ei ole ottanut yhteyttä sisareensa aikaisemmin kuin satunnaisesti.
Woody Allen ei näyttele itse elokuvassaan. Päärooleissa Cate Blanchett ja Alec Baldwin ovat sinuja roolikuvilleen, mutta riittääkö se kannattelemaan elokuvaa, joka alkaa pitkästyttää puolivälin jälkeen. Baldwin ei ole viime vuosina saanut kovin kunnollisia elokuvarooleja, ja Allenilla paljastuu viimeistään, miksi 1980-luvun nouseva Hollywood-tähti on jäänyt paitsioon. Baldwinissa ei ole sitä karismaa ja sitä näyttelijäkyvykkyyttä, joka olisi pitänyt hänet huipulla vaikkapa Richard Geren tavoin.
Blue Jasminista puuttuu Woody Allenille tuttu ”intellektuaalinen poljento”. Ja uutuuselokuvaa vaivaa hengästyttävä ohjaamisen kiire. Takautumakerronta kyllä toimii, mutta kovin ennalta odotetulla tavalla. Allen ei riko elokuvansa kerronnassa ja tarinassa minkäänlaisia ”kultaisen keskitien” sääntöjä. Eikä miesten jatkuva mollaaminen sittenkään vaikuta omimmalta Allenilta. Cate Blanchetista on tehty ikään kuin ohjaaja-näyttelijän naispuolinen alter ego, Alvy Singer, joka porskuttaa eteenpäin neurooseissaan. Blanchettia katsellessaan toivoo koko ajan, että Woody Allen olisi sittenkin pitänyt alter egonsa miehisenä.
================================================================================================
Blue Jasminen sivuosat ja -roolit on miehitetty mallikkaasti. Sallly Hawksins on loistava Gingerinä, samoin Bobby Cannavale Chilinä. Ainoa poikkeus on Jasminen Friscossa sattumalta tapaama diplomaatti Dwight (Peter Sarsgaard), joka asuu Wienissä ja tähtää kalifornialaiseksi poliitikoksi. Dwightin kohdalla uskottavuus on tiessään, vaikka amerikkalaisessa elämässä ja politiikassa ”taivas on avoin” niille, joilla on sitä koulutusta ja rahaa. En pidä aivan uskottavana Cate Blanchetin Jasminen kehityskaarta: Koska miehet pettävät ja toimivat rahanteossa jopa rikollisesti, niin rouvakin alkaa käyttää miesten esimerkin mukaan valehtemisen keinoja.
Kuka tekisi elokuvan, jossa nainen olisi se pettäjä, valehtelija ja ”pahan ilman lintu”. Ei kai nykyaikana kukaan, joten jossain mielessä Blue Jasminea nyt miettiessäni tulee ikävä joitakin 1940-luvun film noir -elokuvia, joissa elämän ja ihmisluonnon monipuolinen tarkastelu kantoi hedelmää.  (Nyt ohjelmistossa).

Ajankohtainen kommentti

Ilouutinen kaikille elokuvanharrastajille, joilla on tietokone, laajakaistayhteys tai muita laitteita sekä Helmet-kirjastokortti. Kirjastot laajentavat elokuvatarjontaa. Helsingissä on avattu parempien elokuvien palvelu verkossa. Kysymys on indie-elokuvien laajasta tarjonnasta. Kirjastokortin numero ja internet-selain johtaa sinut palveluun. Mutta sitä ennen täytyy luoda kirjastokortin avulla RB Digital Gateway – tili. Elokuvat ovat joko englanninkielisiä tai englanniksi tekstitettyjä.
Kokoelmaan mahtuu hurja määrä amerikkalaisia lyhytfilmejä, filmikoulujen töitä ja tietenkin kokoillanelokuvien klassikkoja. Animaatiofilmejä on saatu kokoelmaan, jossa on tällä hetkellä 2 500 nimikettä. Merkittävän independent-elokuvien festivaalin Sundancen kokoelmat kuuluvat Helmetin IndieFlixin ohjelmistoon.

P.S. MTV3: ssa ovat alkamassa Yt-neuvottelut. Erottamiset riipaisevat ajankohtais- ja uutstoimitusta, joka on viime vuosina ollut kaupallisen pääkanavan lippulaiva. Tosin viime aikoina MTV3-uutisten taso on laskenut. Mitä kanavasta jää enää jäljelle, jos säästämisen logiikka kohdentuu vain uutistoimintaan. Ei mitään muuta kuin hiipuneita amerikkalaisia tv-sarjoja ja maksukanavien urheilutarjontaa, joka sekään ei kuulemma enää vedä entisellä tavalla. No, joka voi argumentoida vastaan: Kohta alkaa ”Tanssii tähtien kanssa” ja rinnakkaiskanavalla Subilla pyöritetään Big Brotheria. Mutta valistunut tv-katsoja voi kysyä: Miten kauan noiden panostusten hurma kestää.

sunnuntaina, syyskuuta 01, 2013

Ällöttävä Liberace valkokankaalla * * *


















Wladziu Valentino Liberace (1919-1987) oli etenkin 1950 ja 1960-luvuilla suosittu amerikkalainen pianisti-muusikkko, joka pukeutui mauttomasti ja kantoi sormissaan mitä ihmeellisimpiä koruja. Jotkut puhuivat pop-kulttuuurin ehdottomasta ikonista, jonka kappaleet olivat samettia ja ällistyttäviä lirutuksia, joista vaahtosi kerma. Tuskin kukaan puhui silloin Liberacesta homona.
Minusta Liberace oli sukupolvensa ällöttävin muusikko. Hän hakkasi pianoa ikään kuin ei osaisi soittaa ja makeileva ilme toi kappaleisiin muka kaivatun romanttisen säihkeen. Showpianisti hän oli joka suhteessa. Tuskin Liberacen kaltaista narsistia on enää tullut kevyen musiikin maailmaan. Liberace ällisytti ja hämmensi omana aikanaan. Nyt Liberace on kaivetu ylös unohduksista. Steven Soderbergh on ohjannut Liberacen näköisen elokuvan My Life with Liberace, jonka tärkeä moottori on näyttelijä Michael Douglas. Tietenkin myös Matt Damon, joka nykyään pulpahtaa esille elokuvassa kuin elokuvassa. On Damon aikamoinen näyttelijä, joka pystyy liikkumaan ihmsikuvauksen eri tasoilla. Syövän ainakin toistaiseksi selättänyt Kirk Douglasin poika tekee parhaan roolisuorituksensa sitten 1980-luvun Wall Streetin, tuon Oliver Stonen kimmokkaan analyysin amerikkalaisesta ahneudesta ja rahan vallasta. Soderberghin elokuvassa Douglas ahnehtii Liberacena pianon koskettimia. Soittotaidoton näyttelijä on saanut kovan harjoittelun tuloksena showpianon räjähtelemään ja hän liruttelee kuin oikea Liberace olisi herännyt henkiin. . Liberace-elokuvan alkuperäinen nimi on Behind the Candelabra. Tarkoittaako tämä kynttelikköä, joka seisoi usein Liberacen flyygelin päällä vai sitä vaikeampaa asiaa, josta showtähti vaikeni. Hän oli nimittäin imagonsa tarkoin varjellut? kaappihomo?, jonka rakkauden kohdetta Scott Thorsonia tulkitsee Matt Damon. On Damon hiukan liian vanha rooliinsa. Maskeerajat ovat tehneet huipputyötä, sillä Thorsonin kuin Liberacen olemus tukkamuotoilua myöten on hämmästyttävä. Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että Michael Douglas tajusi vasta myöhemmin, että showpianisti käytti peruukkia. Ulkoiset seikat koruista vaatteisiin ja noihin hiuksiin, taloihin ja autoihin ovat elokuvassa tärkeitä. On mahdollista, että itse teema säikähtäneen homon Scott Thorsonin peittelystä ja itserakkaan muusikon henkisistä ongelmista (olenko edes lahjakas muusikko?) jää kaiken krimeralluksen ja sokerisen rallatuksen alle. Mutta hyvän tarinan Soderbergh on kehittänyt. Kuva kulkee mallikkkaasti, ja Michael Douglas saa loistaa narsismin kaikissa väreissä. (Nyt ohjelmistossa).


Ajankohtainen kommentti

Elokuuta oli vielä viikko jäljellä, kun järkyttävä uutinen saapui: Elokuvakriitikkokuntamme aateliin kuulunut Antti Lindqvist, 60 v. on kuollut. Olimme läheisiä ystäviä ja kollegoita kolmisenkymmentä vuotta. Yhteydenpitomme katkesi, kun jäin 2006 eläkkelle. Muistan Antin toimineen Kansan Uutisten tv-kriitikkona 1970-luvun lopulla, kun istuimme yhdessä Pasilan katseluhuoneessa. Sitten Antti halusi laajentaa tietoisuuttaan elokuvataiteeseen. Sysäys saattoi olla Domuksen tiloissa 1980-luvun vaihteessa pidetty kokous, jossa joukko elokuvaentusiasteja suunnitteli HYY:n perusteilla olevan Illusion-elokuvateatterin ohjelmistoa. Antti oli siellä, minä olin, Ywe Jalander, Sakke
Salko ja Harri Ahokas. Me Sakke Salkon kanssa annoimme Antille  piristysruiskeen, ja muistan että Antti oli täydellinen elokuvataiteen, sen historian ja nykymenon tuntija parissa vuodessa. Ja pian myös kriitikon työn laaja-alaisempi tuntemus Urho Kekkosen kadun Ilveksessä ja Pressiklubissa siivitti aina elämänmyönteistä ja huumorintajuista Anttia kirjoittamaan paremmin ja paremmin. Kansan Uutisista Antti siirtyi Katso-lehteen, joka oli 1980-luvulla vielä varteenotettava julkaisu. Sitten murros alkoi painaa, oli mentävä kirjoittamaan Yhtyneiden Tv-maailmaan. Antin viimeisistä kirjoituspaikoista en tiedä, mutta kuulin hänen olevan valmistelemassa kirjaa Leo Jokelasta. Pari vuotta sitten kuulin, että Antti elää surun alhossa: Oliko kysymys oman elämän vaikeuksista vai helsinkiläisen elokuvakulttuurin kuolemasta. Sehän tapahtui viimeistään Kamrasin Bio Cityn lopetettua viime vuosikymmenellä.
Antti kirjoitti myös romaanin oltuaan syksyllä 1984 Madridissa. Hän rakasti naisia kuten me kaikki, ja muistiin on jäänyt muuan iltapäivä Vanhan Kellarin terassilla. Antin tuleva toinen vaimo Tarja istui alhaalla Kolmen Sepän patsaan luona ja luki Andre Bazinin Mitä elokuva on? -teosta. Antti sai Tarjassa kaipaamansa Isabella Rossellinin, ja vaikka avioliitto kariutui myöhemmin, niin emme unohda koskaan Antin kommenttia vaimostaan: Tarja, Ilomantsin ihmelapsi.
Elokuva oli Antille intohimo, ihmekin. Hän oli jokavuotinen Cannesin filmijuhlien kävijä. Luis Bunüelin Andaluusialainen koira taisi olla Antin suosikki. Se johti Antin ja Tarjan perustamaan pienkustantamoon, joka keskittyi espanjalaisen kielialueen kirjallisuuteen. Tarjasta kehittyi pian espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjä, jonka työ jatkuu. Elokuvan ohella kirjallisuus oli Antin toinen intohimo. Muistan jotkin juhlat Antin asunnossa Mäkelänkadun jollakin sivukadulla. Asunnon seinät pursusivat kirjoja. Niinpä Antti ehti kirjoittaa romaanin ja muutaman elokuvakäsikirjoituksen muun muassa Mika Kaurismäelle. Kuulin, että Antti haaveili elokuvaa Juhani Peltosen tekstistä. Antin mentyä liian aikaisin mielen on vallannut tyhjä olo. 
=====================================================================

Antin kirjoittamia oivaltavia kritiikkejä ja esseitä tarvittaisiin nyt, koska elokuvaharrastus vaikuttaa pudonneen pelkkien megaelokuvien esittelyksi ja käsitys elokuvan historiasta on ohut. Viittaan Yle Radio 1:n taannoisessa ohjelmassa kuulemiani nykypolven elokuvamiehiä, jotka esittelivät fantastista 1980-lukua pelkästään Rambojen ja Terminatorien valossa. Minne unohtuivat Stalker, Huuma, Paris, Texas, Fanny & Alexander, Nostalgia, Berliinin taivaan alla, Amerikkalaisia Pariisissa, Uhri, ...seksiä, valheita ja videonauhaa ja vaikkapa David Lynchin merkittävät ohjaustyöt.