keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010
BOSTONIN RIKOLLISRYHMÄ RÄTISTELYJÄNNÄRISSÄ * * *
Ilta-Sanomat liioittelee joka numerossa jokaisen mahdollisen asian tai uutisen. Etusivulla kaikki tv:ssä esiintyvät tai joskus esiintyneet henkilöt ovat lehden mukaan tv-tähtiä. Jokainen suomalainen iskelmälaulaja on mestari. Näyttelijä Ben Affleckin ohjaama elokuva The Town ei ole aivan huono, mutta eiköhän sovita henkilöjutun kirjoittaja Kari Salminen, että ei hän ole vielä suuren luokan ohjaaja. Salminen otsikoi (11.12.) juttunsa Affleckista seuraavasti: "Pellestä mestariksi." Jutun yhteyteen on painettu tietokulma elokuvanäyttelijöistä, joista on tullut ohjaajia. Ollaanpa tarkkoja: Charles Chaplin ja Orson Welles olivat jo uransa alusta ohjaajia ja elokuviensa näyttelijöitä. Sitä paitsi on moukkamaista asettaa Affleck heidän ja esimerkiksi Woody Allenin ja Clint Eastwoodin seuraan.
The Town kertoo Bostonissa toimivasta rikollisryhmästä. Boston on Yhdysvaltain itärannikon kuuluisia yliopistokaupunkeja, jonka väestöstä irlantilaiset maahanmuttajat ovat isossa osassa. John F. Kennedy oli bostonilainen kuten kirjailijakuuluisuus Edgar Allan Poe ja laulaja Donna Summer. Itsekin tunnettu bostonilainen Ben Affleck johdattaa katsojat Charlestownin kaupunginosaan. Se sijaitsee niemimaalla, pohjoiseen Bostonista. Siellä avautuu muun muassa kuuluisa Mary O´Malley Waterfront Park.
Ben Affleckin elokuva perustuu Chuck Hoganin kirjaan "Prince of Thieves". Hogan tuntee Charlestownin, jossa mellasti 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun irlantilaisjuurinen mafia. Hoganin 2000-luvun teoksista tunnetuin on "The Killing Moon". Kauhukirjojen hittitehtailija Stephen King muuten nosti "Prince of Thievesin" vuoden 2005 parhaaksi romaaniksi. Hogan näyttää juuttuneen muodinmukaisesti kauhuun, sillä hän on työstänyt vampyyriromaanien trilogiaa, josta kauhufantasiaan erikoistunut meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro (nyt ajankohtainen Julian silmät) toteuttaa kolme elokuvaa.
The Town etenee irlantilaiskaupunginosan kaduilla ja asunnoissa. Se ei ole kauhufilmi, vaan eräänlainen ihmissuhteita kierrättävä toimintajännäri. Realismiin pyrkiessään Ben Affleck on hakenut vaikutteita 1970-luvun Martin Scorseselta, joka kuvasi ajoittain kasvuseuduillaan New Yorkin Pikku-Italiassa. Scorsese oli jo ensimmäisissä elokuvissaan valmis tekijä, energinen ja räjähtävä kertoja, jolle elokuvan ilmaisumuodon ominaispiirteet ja ihmiskuvauksen lataukset olivat hyppysissä. Affleck on vielä tiellä elokuvaohjaajksi. Realismia ja paikallisväriä löytyy, tarinaan on saatu uskottavuutta, mutta kaikki kerrotaan puolivaloilla ja tyypillisten tuttuuksien kautta.
Ben Affleck näyttelee The Townin pääosan. Hän on irlantilaskorttelin rikolliskoplan pomo Doug McRay, joka ei luota mutkattoman väkivallan keinoihin. Doug käyttää aivojaan eikä halua, että kopla laukaisee aseen keikan aikana. Elokuva näyttäisi olevan muutostarina, sillä Affleckin pomo kohtaa ryöstökeikan aikana kauniin pankinjohtajan (Rebecca Hall). Johdattaako nainen rakastuneen konnan kääntymyksen tielle? No, kyllä siihen päin ollaan menossa, mutta niin siinä käy, että väkivallattomuutta kannattavasta McRaystä tuleekin tappaja - olosuhteiden pakosta. Näin ihminen muuttuu amerikkalaisessa toimintajännärissä.
=====================================================================================================
Ben Affleck ohjaa mukiinmenevästi, sitä ei voi kieltää, mutta liian usein sorrutaan megarymistelyyn ja oiotaan suoraksi tarinan kulmia. Kuvio on kovin tavanomainen: ryöstön suunnittelu ja toteutus, väliin sirotellaan seksiä ja pientä romantiikkaa, kuvataan jengin sisäisiä ristiriitoja, herätetään katsoja unesta pitkitetyllä kaahausrallilla kaupunginosan kaduilla. Sitten oikein paukutellaan Fenway Park -stadionin uumenissa ja ulkopuolella samaan aikaan kun legendaarinen baseballseura Red Sox pelaa kentällä.
Parasta The Townissa ovat muutamat koruttomat, jopa rosoisen elävät sivuosasuoritukset. Jeremy Renner on aito Doug-pomon oikeana kätenä. Irlantilaisista elokuvista tuttu Pete Postlethwaite on ehdoton ikääntyvänä rikollisena, joka johtaa kukkakaupastaan huumebisnestä ja kontrolloi tiukasti rikolliskumppaneita. Aivan upean sivusuorituksen tekee Blake Lively huumeita käyttävänä seksipommina ja yksinhuoltajana, joka pyrkii epätoivoisesti Doug McRayn heilaksi.
Ajankohtainen kommentti
Ruben Stillerin loistavasti vetämällä Pressiklubilla on hyvä ohjelma-aika perjantaina heti TV2:n uutisten ja sään jälkeen, jos missään ei pelata sählyä, hiiihdetä, luistella tai hypätä mäkeä. Usein niin tehdään, ja kalliimpien urheilulajien välittämisestä vähitellen luopuva Yle on yleensä paikalla. Näin on käynyt viime aikoina, esimerkiksi itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina ei odottamaamme Pressiklubia tullut, koska TV2 toi ruutuun salibandya. Vastaavia tapauksia on sattunut loppusyksyllä enemmänkin. Onneksi ohjelma tuli normaalisti joulupyhiä edeltävän viikon perjantai-iltana.
Urheilu ajaa aina muiden ohjelmien yli TV2:n puolella. Pitäisikö ehdottaa, että Pressiklubi tulisi jonain muuna päivänä. Ei se oikein toimiksi, sillä ohjelmassa keskustellaan sen viikon uutisaiheista. Eikö Yle voisi antaa Pressiklubin tulla säännöllisesti perjantaisin ja välittää urheilua samaan aikaan FST5-kanavalla.
=====================================================================================================
Taas surullinen uutinen helsinkiläisestä elokuvakulttuurista. Aikatalon iso, perinteikäs Bio Bristol sulki ovensa jouluviikon alkaessa. Mäkelöiden elokuvaperheen Kinosto-yhtymän vuonna 1961 avaama Bristol oli komea, isolla valkokankaalla ja miellyttävällä sisustuksella yleisöä vuosikymmeniä kiehtonut teatteri, jossa niin kotimaiset elokuvat kuin usein myös ison luokan amerikkalaiset hitit pääsivät oikeuksiinsa. Sitten kun Kluuvikadun Maximit sulkevat ovensa, voidaan lopullisesti todeta: elokuva siirtyi Helsingissä pelkästään kahden multiplex-popcorn -viihdekeskuksen maailmaan, joka miellyttää pintanuorisoa.
=====================================================================================================
MTV3:n ajankohtaisohjelma 45 minuuttia parani selvästi syksyn alkaessa. Esimerkiksi ohjelma Eurooppaan tulevista laittomista maahanmuuttajista oli vankkaa tekoa. Samoin syksyn reportaaseista sellaiset kuin itärekkojen nälkäpalkoilla ajoista, köyhien itsenäisyysjuhlista, kalliista kaukolämmöstä, kovista huumeista ja Pakistanin avustusjärjestöjen ahdingosta.
45 minuuttia -ohjelman taso tosin heittelee selvästi. Ennen joulua palattiin viihdejournalismiin. Antti Jokisen Hollywood-trillerin esittely oli pinnallinen. Ohjelma Ruotsin kuningattaren isän väitetyistä natsisympatioista eteni pettävällä pohjalla. Ei luulisi, että MTV3:n uutistoimitus lähtee enää tälle sensaatiolehdistön viljelemälle tielle. Nyt on niin paljon yhteiskunnallisia asioita ja ongelmia Suomessa, joten toivon 45 minuutin toimituksen tarttuvan tulevana vuonna jälleen tiukkaan ja rankkaakin tutkivaan journalismiin.
P.S. Markus Selinin Solar Filmsin tytäryhtiö Bronson Club on tuottanut viihde-elokuvan, jota ei kehtaa arvostella. Mikko Leppilammen ja Antti Luusuaniemen tähdittämä Veijarit syytää kliseisiä roiskeita kankaalle, mutta siinä ei ole mitään sisältöä. Katri Mannisen kirjoittama ja Lauri Nurksen ohjaama buddy-byddy -draamakomedia on kuin mainostoimistossa synnytetty tuote - ikään kuin 1970-luvun Uuno Turhapuro palaisi sekoilemaan 2000-luvun citynarsistien vaatteissa.
sunnuntaina, joulukuuta 12, 2010
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 71
Chinatown (Chinatown, USA 1974) ohjaus: Roman Polanski, käsikirjoitus: Robert Towne, kuvaus: John A. Alonzo, musiikki: Jerry Goldsmith, pääosissa: Jack Nicholson (J.J. "Jake" Gittes), Faye Dunaway (Evelyn Cross Mulwray), John Huston (Noah), Perry Lopez (Los Angelesin poliisivoimien LAPD luutnantti Lou Escobar), Diane Ladd (Ida Sessions), Roman Polanski (Mies veitsen kanssa), tuotanto: Robert Evans/Paramount.
Ranskalais-puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Amerikan vaiheita, iloja ja suruja sekä Sharon Tate -tragediaa kuvaava dokumenttielokuva Roman Polanski: Wanted and Desired nähtiin meilläkin valkokankaalla. Polanski (s. 1933) on ollut viime aikoina laajasti lehtien otsikoissa. Kysymys on Yhdysvalloissa 1977 tapahtuneesta pidätyksestä; ohjaajaa syytettiin alaikäisen tytön raiskauksesta.
Roman Polanski lähti vapaaehtoisesti Yhdysvalloista, asettui Pariisiin ja jatkoi uraansa Euroopassa. Koskaan ohjaaja ei päässyt 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuoliskolla valmistuneiden nuoruuden töidensä tasolle (puolalainen Veitsi vedessä, englantilainen Inho, amerikkalaiset Rosemaryn painajainen ja Chinatown). Englannissa ohjattu Tess (1979) ja Pariisissa toteutettu amerikkalainen Frantic (1988) jäivät hengettömiksi. Seksuaalisia perverssioita muun muassa laivamatkalla heijasteleva Katkera kuu (1991) on Polanskin myöhäistuotannon hätkähdyttävimpiä elokuvia. Feministit olivat innoissaan elokuvasta.
Todetaan kuitenkin suoraan, että Roman Polanski kuuluu elokuvantekijänä 1960- ja 1970-luvuille. Puolalainen Veitsi vedessä (1963) on tiheä, eroottisesti latautunut kolmen ihmisen valtakamppailu veden ja veneen ääressä. Polanski siirtyi hienon esikoisteoksensa jälkeen Ranskaan, mutta ohjasi useimmiten Englannissa ja Yhdysvalloissa. Luovimmillaan Polanski oli englantilaisessa, Catherine Deneuven persoonan ympärille kudotussa piinadraama Inhossa (1966), Mia Farrowin näyttelemässä amerikkalaisessa Rosemaryn Painajaisessa (1968), johon ohjaaja latasi traagisia tuntoja Sharon Taten kuolemasta, ja tietenkin 1970-luvun modernissa salapoliisielokuvassa Chinatownissa. Viimeksi mainittu oli Polanskin viimeinen varsinainen amerikkalainen elokuva, mutta amerikkalaiset yhtiöt eivät suinkaan unohtaneet lahjakasta elokuvantekijää, vaan rahoitusta on löytynyt kautta vuosien.
Tosin Roman Polanskin uusin ohjaustyö, englantilaisaiheinen poliittinen jännitysmysteeri The Ghost Writer tehtiin saksalais-ranskaisella rahalla. Se on ikääntyneen Polanskin viime vuosien parhaita elokuvia, ei ehkä niin monikudoksinen kuin toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan sijoittunut Pianisti (2002). Polanski osoittaa jälleen hallitsevansa taidokkaasti arvoituksellisen trillerin kerrontamuodon ja salakavalat tarinakuorrutukset. Niin kuin 1999 valmistuneessa, Johnny Deppin näyttelemässä, vanhojen kirjojen maailmaan sukeltavassa Yhdeksännessä portissa. Mutta jotain puuttuu - ehkä se nuoruuden töiden vahva persoonallisuus.
=====================================================================================================
Roman Polanski syntyi Pariisissa 18.8. 1933. Hän oli kolmevuotias, kun puolalais-juutalainen perhe palasi Krakowaan. Romanin nuoruus oli kammottava. Hänen perheensä joutui keskitysleirille pojan ollessa vasta kahdeksanvuotias. Romanin äiti kuoli leirillä. Roman pääsi pakenemaan Krakowan ghetosta juuri ennen suurta puhdistusta.
Hän vaelteli Puolan maaseudulla ja sai turvan katoliselta perheeltä. Roman todisti myös saksalaisten sotilaiden sadistisia pelejä, jotka monen muun sodanaikaisen kokemuksen jälkeen jättivät lapseen vahvat jäljet. Noita kokemuksia Polanski purki epäsuorasti elokuvissaan, sillä sodan jälkeen hän opiskeli Puolan kuuluisassa elokuvakorkeakoulussa. Lodzin opintovuodet kestivät 1954-1959. Hän näytteli ensin puolalaisissa elokuvissa ja ohjasi muutamia lyhytfilmejä, joista surrealistinen Kaksi miestä ja kaappi (1958) on huomattava. Esikoiselokuvassaan Veitsi vedessä Polanski osoitti olevansa valmis ohjaaja, vähäeleisen ja pelkistteyn tyylin taitaja.
Chinatown on jotain sellaista täyteläistä epookkidraamaa, jota ei enää tule elokuvateattereihin. Roman Polanski ohjasi sen Paramount-yhtiön viimeisen kultakauden aikana. Kausi alkoi 1960-luvun puolivälissä ja päättyi 1970-luvun puolivälissä. Karkeasti ottaen: Kultatakauden muuan keskeinen tekijä oli tuottaja Robert Evans (s. 1930), joka tuli Paramountin tuotannon varajohtajaksi 1966. Yhtiön varajohtajaksi Evans nimitettiin 1969, ja Chinatownin valmistumisen aikoihin hän perusti oman yhtiön, jolla oli sopimus Paramountin kanssa.
Robert Evansin aikana tuotetuista tai hänen tuottamistaan elokuvista maineikkaita ovat Paljain jaloin puistossa, Parittomat kaverukset, Rosemaryn painajainen, Love Story, Kummisetä I ja Kummisetä II. Evansin kaikki elokuvat eivät suinkaan onnistuneet tai menestyneet, ja sellainen oli muun muassa Francis Ford Coppolan Cotton Club (1984). Evans poistui Hollywoodin näyttämöltä ja syöksyi myöhemmin henkilökohtaisiin ongelmiin (hämäräperäiset tuttavuudet, kokaini). Hän palasi 1990-luvun vaihteessa ja oli tuottamassa muun muassa Chinatownin jatko-osaa, Jack Nicholsonin ohjaamaa ovelaa rikostrilleriä The Two Jakes. Evans kirjoitti 1994 kirjan "The Kid Stays in the Picture", jossa henkilökohtaiset elämänvaiheet ovat vahvasti esillä.
Jouduimme käymään 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla usein lehdistönäytännöissä Olli Virtamon hyvässä huolenpidossa Paramountin Suomen konttorin koeteatterissa, joka sijaitsi Korkeavuorenkadulla. Coppolan Kummisedän näytös oli tietenkin paukku, mutta sykähdyttäviin elämyksiin kuului Roman Polanskin Chinatown. Se oli yllättävää Polanskia. Ja harva meistä tajusi, että vielä voidaan tehdä 1940-luvun klassisen perinteen pohjalta salapoliisielokuva, joka on puettu uuteen, moderniin ilmiasuun. Siis neo-noiria - kuten oli tapana sanoa.
=====================================================================================================
Chinatown sai ensi-iltansa Helsingissä 9.5. 1975 Gloriassa, tuossa punaisista penkeistä kuulussa Adams-Filmin Pikku-Robertinkadun isohkossa teatterissa, jota ei enää ole olemassa. Kirjoitin elokuvasta innostuneen arvion Suomen Sosiaalidemokraattiin, johon kulttuuripäälikkö Risto Hannula oli kehittänyt Filmivihjeet-palstan. Arvio saattoi olla pitkäkin, mutta se juoksi ylhäältä alas yhdellä palstalla. Valitettavasti silloin ei ollut tullut pidettyä leikekirjaa.
Chinatown tapahtuu kesällä 1937 helteisessä Los Angelesissa. J.J. Gittesin etsivätoimistoon ilmestyy kaunis nainen, joka ilmoittaa nimekseen Evelyn Mulwray. Hän palkkaa Gittesin varjostamaan petollista aviomiestään. Gittesin Evelynista nappaamat kuvat livahtavat lehtiin, ja nyt oikea rouva Mulwray saapuu etsivätoimistoon. Hän pyytää lopettamaan vakoilun.
Väärä Evelyn on pyrkinyt vahingoittamaan perhettä. Paljastuu, että Evelynin aviomies, yli-insinööri Mulwray on saanut vihiä kaupungin vesivarastojen yöllisistä juoksutuksista. Ne hyödyttävät taloudellisesti joitakin ja tuhoavat toiset. Korruptio ulottuu virkamieskuntaan.
Chinatownissa kaikki liittyy Los Angelesin vesivarastoihin, joilla pelataan likaista peliä. Robert Townen käsikirjoitus ladattiin täyteen salaperäisiä vihjeitä ja yllätyksiä. Roman Polanskin kerronta avaa ja sulkee näitä viitteitä. Selviää joka tapauksessa, että suurmaanomistaja Noah Cross (ohjaaja John Hustonin linjakas sivuosasuoritus) on likaisen pelin käynnistäjä. Mutta liittyykö yli-insinöörin vaimo Evelyn jollain tavalla pelikuvioon?
Uransa suuruuden kautta Chinatownin aikoihin elänyt Jack Nicholson tekee tasapainoisen yksityisetsivämuotokuvan. Vaikea sanoa, oliko veitsellä uhkailu käsikirjoituksessa vai keksikö ohjaaja Polanski esittää pikkumiestä, joka teloo Gittesin naaman. Elokuva muistetaan aina tuosta veitsikohtauksesta ja Jack Nicholsonin nenän päälle vedetystä isosta laastarista. Niin, ja tietenkin odotimme aina, milloin Polanski kuittaa elokuvansa nimen, milloin hän vie meidät Los Angelesin Chinatowniin, jossa J.J. Gittes on kohdannut ammattinsa surkeimmat kokemukset.
=====================================================================================================
Chinatown on neo-noirina kuin muistuma Hollywoodin kultakauden studiotyöskentelyn energiasta ja osaamisesta. Ajankuvan leima on elokuvassa rikas ja täyteläinen. Ja aurinkoiset ulkokuvat hellivät Etelä-Kalifornian ympäristöjä. Chinatown ei ole vain ohjaajan elokuva, sillä sen mestarillisuuden takuumiehiä ovat tuottaja Evansin, käsikirjoittaja Townen ja näyttelijä Nicholsonin lisäksi texasilainen mestarikuvaaja John A. Alonzo (s. 1934). Alonzon "hoksaava silmä" taikoi Los Angelesin ja sen ympäristöjen näkymät "elämään 1930-lukua".
Eikä pidä unohtaa Jerry Goldsmithin musiikkia, joka myötäilee tenhoavasti kuvakerrontaa. Eikä missään nimessä naisellista vastavoimaa, Arthur Pennin Bonnien ja Clyden ja Pienen suuren miehen Faye Dunawayta, joka oli näinä aikoina uransa huipulla.
Ranskalais-puolalais-ranskalaisen Roman Polanskin Amerikan vaiheita, iloja ja suruja sekä Sharon Tate -tragediaa kuvaava dokumenttielokuva Roman Polanski: Wanted and Desired nähtiin meilläkin valkokankaalla. Polanski (s. 1933) on ollut viime aikoina laajasti lehtien otsikoissa. Kysymys on Yhdysvalloissa 1977 tapahtuneesta pidätyksestä; ohjaajaa syytettiin alaikäisen tytön raiskauksesta.
Roman Polanski lähti vapaaehtoisesti Yhdysvalloista, asettui Pariisiin ja jatkoi uraansa Euroopassa. Koskaan ohjaaja ei päässyt 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuoliskolla valmistuneiden nuoruuden töidensä tasolle (puolalainen Veitsi vedessä, englantilainen Inho, amerikkalaiset Rosemaryn painajainen ja Chinatown). Englannissa ohjattu Tess (1979) ja Pariisissa toteutettu amerikkalainen Frantic (1988) jäivät hengettömiksi. Seksuaalisia perverssioita muun muassa laivamatkalla heijasteleva Katkera kuu (1991) on Polanskin myöhäistuotannon hätkähdyttävimpiä elokuvia. Feministit olivat innoissaan elokuvasta.
Todetaan kuitenkin suoraan, että Roman Polanski kuuluu elokuvantekijänä 1960- ja 1970-luvuille. Puolalainen Veitsi vedessä (1963) on tiheä, eroottisesti latautunut kolmen ihmisen valtakamppailu veden ja veneen ääressä. Polanski siirtyi hienon esikoisteoksensa jälkeen Ranskaan, mutta ohjasi useimmiten Englannissa ja Yhdysvalloissa. Luovimmillaan Polanski oli englantilaisessa, Catherine Deneuven persoonan ympärille kudotussa piinadraama Inhossa (1966), Mia Farrowin näyttelemässä amerikkalaisessa Rosemaryn Painajaisessa (1968), johon ohjaaja latasi traagisia tuntoja Sharon Taten kuolemasta, ja tietenkin 1970-luvun modernissa salapoliisielokuvassa Chinatownissa. Viimeksi mainittu oli Polanskin viimeinen varsinainen amerikkalainen elokuva, mutta amerikkalaiset yhtiöt eivät suinkaan unohtaneet lahjakasta elokuvantekijää, vaan rahoitusta on löytynyt kautta vuosien.
Tosin Roman Polanskin uusin ohjaustyö, englantilaisaiheinen poliittinen jännitysmysteeri The Ghost Writer tehtiin saksalais-ranskaisella rahalla. Se on ikääntyneen Polanskin viime vuosien parhaita elokuvia, ei ehkä niin monikudoksinen kuin toisen maailmansodan juutalaisvainojen aikaan sijoittunut Pianisti (2002). Polanski osoittaa jälleen hallitsevansa taidokkaasti arvoituksellisen trillerin kerrontamuodon ja salakavalat tarinakuorrutukset. Niin kuin 1999 valmistuneessa, Johnny Deppin näyttelemässä, vanhojen kirjojen maailmaan sukeltavassa Yhdeksännessä portissa. Mutta jotain puuttuu - ehkä se nuoruuden töiden vahva persoonallisuus.
=====================================================================================================
Roman Polanski |
Hän vaelteli Puolan maaseudulla ja sai turvan katoliselta perheeltä. Roman todisti myös saksalaisten sotilaiden sadistisia pelejä, jotka monen muun sodanaikaisen kokemuksen jälkeen jättivät lapseen vahvat jäljet. Noita kokemuksia Polanski purki epäsuorasti elokuvissaan, sillä sodan jälkeen hän opiskeli Puolan kuuluisassa elokuvakorkeakoulussa. Lodzin opintovuodet kestivät 1954-1959. Hän näytteli ensin puolalaisissa elokuvissa ja ohjasi muutamia lyhytfilmejä, joista surrealistinen Kaksi miestä ja kaappi (1958) on huomattava. Esikoiselokuvassaan Veitsi vedessä Polanski osoitti olevansa valmis ohjaaja, vähäeleisen ja pelkistteyn tyylin taitaja.
Chinatown on jotain sellaista täyteläistä epookkidraamaa, jota ei enää tule elokuvateattereihin. Roman Polanski ohjasi sen Paramount-yhtiön viimeisen kultakauden aikana. Kausi alkoi 1960-luvun puolivälissä ja päättyi 1970-luvun puolivälissä. Karkeasti ottaen: Kultatakauden muuan keskeinen tekijä oli tuottaja Robert Evans (s. 1930), joka tuli Paramountin tuotannon varajohtajaksi 1966. Yhtiön varajohtajaksi Evans nimitettiin 1969, ja Chinatownin valmistumisen aikoihin hän perusti oman yhtiön, jolla oli sopimus Paramountin kanssa.
Robert Evansin aikana tuotetuista tai hänen tuottamistaan elokuvista maineikkaita ovat Paljain jaloin puistossa, Parittomat kaverukset, Rosemaryn painajainen, Love Story, Kummisetä I ja Kummisetä II. Evansin kaikki elokuvat eivät suinkaan onnistuneet tai menestyneet, ja sellainen oli muun muassa Francis Ford Coppolan Cotton Club (1984). Evans poistui Hollywoodin näyttämöltä ja syöksyi myöhemmin henkilökohtaisiin ongelmiin (hämäräperäiset tuttavuudet, kokaini). Hän palasi 1990-luvun vaihteessa ja oli tuottamassa muun muassa Chinatownin jatko-osaa, Jack Nicholsonin ohjaamaa ovelaa rikostrilleriä The Two Jakes. Evans kirjoitti 1994 kirjan "The Kid Stays in the Picture", jossa henkilökohtaiset elämänvaiheet ovat vahvasti esillä.
Jouduimme käymään 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla usein lehdistönäytännöissä Olli Virtamon hyvässä huolenpidossa Paramountin Suomen konttorin koeteatterissa, joka sijaitsi Korkeavuorenkadulla. Coppolan Kummisedän näytös oli tietenkin paukku, mutta sykähdyttäviin elämyksiin kuului Roman Polanskin Chinatown. Se oli yllättävää Polanskia. Ja harva meistä tajusi, että vielä voidaan tehdä 1940-luvun klassisen perinteen pohjalta salapoliisielokuva, joka on puettu uuteen, moderniin ilmiasuun. Siis neo-noiria - kuten oli tapana sanoa.
=====================================================================================================
Chinatown sai ensi-iltansa Helsingissä 9.5. 1975 Gloriassa, tuossa punaisista penkeistä kuulussa Adams-Filmin Pikku-Robertinkadun isohkossa teatterissa, jota ei enää ole olemassa. Kirjoitin elokuvasta innostuneen arvion Suomen Sosiaalidemokraattiin, johon kulttuuripäälikkö Risto Hannula oli kehittänyt Filmivihjeet-palstan. Arvio saattoi olla pitkäkin, mutta se juoksi ylhäältä alas yhdellä palstalla. Valitettavasti silloin ei ollut tullut pidettyä leikekirjaa.
Chinatown tapahtuu kesällä 1937 helteisessä Los Angelesissa. J.J. Gittesin etsivätoimistoon ilmestyy kaunis nainen, joka ilmoittaa nimekseen Evelyn Mulwray. Hän palkkaa Gittesin varjostamaan petollista aviomiestään. Gittesin Evelynista nappaamat kuvat livahtavat lehtiin, ja nyt oikea rouva Mulwray saapuu etsivätoimistoon. Hän pyytää lopettamaan vakoilun.
Väärä Evelyn on pyrkinyt vahingoittamaan perhettä. Paljastuu, että Evelynin aviomies, yli-insinööri Mulwray on saanut vihiä kaupungin vesivarastojen yöllisistä juoksutuksista. Ne hyödyttävät taloudellisesti joitakin ja tuhoavat toiset. Korruptio ulottuu virkamieskuntaan.
Chinatownissa kaikki liittyy Los Angelesin vesivarastoihin, joilla pelataan likaista peliä. Robert Townen käsikirjoitus ladattiin täyteen salaperäisiä vihjeitä ja yllätyksiä. Roman Polanskin kerronta avaa ja sulkee näitä viitteitä. Selviää joka tapauksessa, että suurmaanomistaja Noah Cross (ohjaaja John Hustonin linjakas sivuosasuoritus) on likaisen pelin käynnistäjä. Mutta liittyykö yli-insinöörin vaimo Evelyn jollain tavalla pelikuvioon?
Uransa suuruuden kautta Chinatownin aikoihin elänyt Jack Nicholson tekee tasapainoisen yksityisetsivämuotokuvan. Vaikea sanoa, oliko veitsellä uhkailu käsikirjoituksessa vai keksikö ohjaaja Polanski esittää pikkumiestä, joka teloo Gittesin naaman. Elokuva muistetaan aina tuosta veitsikohtauksesta ja Jack Nicholsonin nenän päälle vedetystä isosta laastarista. Niin, ja tietenkin odotimme aina, milloin Polanski kuittaa elokuvansa nimen, milloin hän vie meidät Los Angelesin Chinatowniin, jossa J.J. Gittes on kohdannut ammattinsa surkeimmat kokemukset.
=====================================================================================================
Chinatown on neo-noirina kuin muistuma Hollywoodin kultakauden studiotyöskentelyn energiasta ja osaamisesta. Ajankuvan leima on elokuvassa rikas ja täyteläinen. Ja aurinkoiset ulkokuvat hellivät Etelä-Kalifornian ympäristöjä. Chinatown ei ole vain ohjaajan elokuva, sillä sen mestarillisuuden takuumiehiä ovat tuottaja Evansin, käsikirjoittaja Townen ja näyttelijä Nicholsonin lisäksi texasilainen mestarikuvaaja John A. Alonzo (s. 1934). Alonzon "hoksaava silmä" taikoi Los Angelesin ja sen ympäristöjen näkymät "elämään 1930-lukua".
Eikä pidä unohtaa Jerry Goldsmithin musiikkia, joka myötäilee tenhoavasti kuvakerrontaa. Eikä missään nimessä naisellista vastavoimaa, Arthur Pennin Bonnien ja Clyden ja Pienen suuren miehen Faye Dunawayta, joka oli näinä aikoina uransa huipulla.
keskiviikkona, joulukuuta 08, 2010
PAHA PUKKI LAPIN MAASSA * *
Itseoppineeksi tituuleeratun elokuvantekijän Jalmari Helanderin esikoispitkäeokuva Rare Exports on jo myyty useisin maihin. Sitä tullaan esittämään tai esitetään aninakin Australiassa, Britanniassa ja Tanskassa. Myös Yhdysvaltain levitys lienee selvä. Täytyy heti todeta, että jos tiedot pitävät paikkansa, vastaavaa ei ole koettu kotimaisessa elokuvassa. Ensi-iltaviikonloppuna elokuva keräsi Suomessa ennätykselliset 47 000 katsojaa.
Rare Exports on erilainen jouluelokuva. Se murtaa kaikki perinteisten jouluelokuvien ja jouluiskelmien perinteet. Elokuvalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä joulun tai suomalaisille tärkeän Joulupukki-instituution kanssa. Tai on siinä mielessä, että Helander on tehnyt eräänlaisen jälkipunk-teknoversion suomalaisesta jouluperinteestä. Se on sinänsä ilahduttavaa ja virkistävää.
Rare Exportisissa Jorma Tommila esittää lappalaista bisnesmiestä Raunoa, joka hoitaa poroteurastamoa. Eivät oikein bisnekset kanna. Raunon kaveri Aimo (Tommi Korpela) yrittää hankkia elantoa perunabisneksellä. Että puikulaperunat voisivat myydä. Kaverusten lapsista Pietari jännittää jo joulua: Josko joulupukki tulisi. Pietarin kaveri Aimo ylvästelee minkä ehtii, sillä pojan mielestä uskominen joukupukkiin on lapsellista.
Rare Exportsin dramaattinen käännekohta tulee vaiheessa, kun Lapin miehet kohtaavat joulupukin. Maa tärisee ja lasten mieli järkkyy. Aikuiset ovat ilmeisesti keksineet jonkin jujun, jolla erilaisesta, siis todella erilaisesta, joulupukista voi saada rahaa. Vai ovatko aikuiset aivan ymmällään, kun Korvatunturin koloista löydetty pukki ilmestyy maan päälle.
Jalmari Helander on keksinyt hyvän, mainion idean, mutta sen kehittely on jäänyt puolitiehen. Yhden idean elokuva täytyisi ohjata jokaiselta kuvaltaan niin intensiiviseksi, että katsoja pysyisi mukana ryhtymättä ajattelemaan, että tämä nyt ei kehity mihinkään. Näin siinä käy. Olen edelleen sitä mieltä, että meillä ei osata kirjoittaa monikerroksisia käsikirjoituksia. Meillä osataan ohjata elokuva, koska visuaalinen näkemys kantaa ja näyttelijät ovat nykyisin todella vahvoja kameran edessä.
Mitä Rare Exportisiin olisi kaivannut vaikkapa bonukseksi? Naisrooli. Joku tundran tyttö, joka olisi liihottellut Korvatunturin arktisessa maassa ja antanut hiukan vastapainoa pahan joulupukin kieroille metkuille. Niin, mikä on se Korvatunturi? Onko se Suomen Lapissa. Ei, ei, Jalmari Helander suoritti kuvaukset Norjassa. Lapin tuntijat ovatkin ihmetelleet, miksi elokuvan tunturit ovat niin korkeita.
Ajankohtainen kommentti
Entinen, etenkin 1950-luvulla vaikuttanut elokuvaohjaaja Matti Kassila on osallistunut keskusteluun Ylen säästöohjelmasta ja erityisesti draamatuotannosta. Kassilan mukaan säästöprosessi aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa sekä vapaalle kentälle että Yleisradiolle. Kassila antaa ymmärtää, että vain Ylen ulkopuoliset tv-yhtiöt takaavat draaman laadun julkisen palvelun televisiossa. Nyt kun uusi johtaja Lauri Kivinen siirtää draamatuotannon painopistettä aivan oikein Ylen sisälle, niin Kassilan mukaan "tämä laskisi laatua ilman epäilystä, sillä Ylen organisaatio ja henki eivät ole omiaan saamaan aikaan hyvää tuotantoa" (HS 28.11. 2010).
Hyvää tuotantoa? Nyt voisi heittää kysymyksen Kassilalle: Miksi Ylen henki ja organisaatio ovat saaneet aikaan hyvää tuotantoa lähes viidenkymmenen vuoden aikana? Miksi Harri Virtasen aikana kaikki draaman rahat ovat tahtoneet mennä keveisiin päivittaisjatkosarjoihin, joiden taso ei ole päätä huimaava (jankkaava Kotikatu, Tampereen Tohlopin epäonnistunut höttöhölmöily Uusi Päivä)?. Ja miksi entiset johtajat ja päälliköt katkaisivat Ylen television loistavan draamatuotannon perinteen?
Ollaanpa tarkkoja. Yle on voinut ylpeillä vuosikymmenien aikana ainakin seuraavilla osaavilla ja hyvää draamaa aikaan saaneilla yhtiössä toimineilla ohjaajilla: Matti Tapio, Rauni Mollberg, Mirjam Himberg, Åke Lindman, Carl Mesterton, Jukka Sipilä, Veli-Matti Saikkonen, Eija-Elina Bergholm, Tuija-Maija Niskanen, Hannu Heikinheimo, Reima Kekäläinen, Timo Bergholm, Kari Franck, Jotaarkka Pennanen, Pentti Riuttu, Hannu Kahakorpi, Erkki Ilo, Eero Tuomikoski, Timo Bergholm, Tapio Piirainen, Heidi Köngäs, Matti Ijäs. Ja muistetaanpa, miten Yle palkkasi 1970-luvun lopulla muutamaksi vuodeksi Kalle Holmbergin suunnittelemaan ja ohjaamaan Rauta-aikaa. Saipa Jouko Turkkakin toteuttaa Ylessä vapaasti oman Seitsemän veljestä-teoksensa.
Edellä mainitsemistani ohjaajista kaikki ovat eläketöityneet yhtiöstä tai poistuneet kuvioista. Vain Piirainen, Köngäs ja Ijäs jatkavat. Draamatuotannon jatkuvuudesta ei ole huolehdittu. Eikä uusia ohjaajia ole palkattu. Mitähän indie-yhtiöitä Matti Kassilan mainostamat "Ylen parhaiden työntekijöiden perustamat" firmat ovat?
P.S. Avoimuus hellii nykyisin Yleisradiota. Ylen nettisivulla voivat työntekijätkin keskustella tai kirjoittaa omia blogejaan. Viimeksi on keskusteltu Kotikadusta, tuosta typistyneestä ja tylsistyneestä viikkosarjasta, jota esitetään nykyisin torstaisin ja perjantaisin. Sarjan lopettamistakin on vaadittu, jotta rahat saataisiin kunnon Yle-tuotantoihin, jopa tv-elokuviin, joiden tekeminen on hiipunut. Ylen draamaohjaaja Tapio Piirainen esitti asian osuvasti: Kotikatu olisi pitänyt lopettaa ennen kuin se edes aloitettiin.
sunnuntaina, joulukuuta 05, 2010
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 70
Ludwig II (Ludwig II, Italia- Ranska-Saksan Liittotasavalta 1973), ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Enrico Medioli, Suso Cecchi D´Amico, kuvaus: Armando Nanuzzi (Technicolor), musiikki: Richard Wagner, Robert Schumann, Jacques Offenbach, lavastus: Mario Chiari, Mario Scisci, pääosissa: Helmut Berger (Lugvig II, Romy Schneider, Trevor Howard, Silvano Mangano. Tuotanto: Moga Film/Dieter Gessler, Divina Film/Cinetel/Ugo Santalucia.
Autoilemme 1985 perheen kanssa kohti Italian lomakaupunkia Bibionea, joka sijaitsee Venetsian suistossa. Ennen Alppeja ajamme Saksan kuuluisaa, Würzburginsta alkavaan ja Füsseniin päättyvää "Romanttiseen tietä" (Romantische Strasse), jonka muuan tärkeä, jopa ainutlaatuinen pysähdyspaikka on Neuschwansteinin linna Baijerissa, Etelä-Saksassa, lähellä Itävallan rajaa ja Alppeja. Füssenin kaupunki on linnan tuntumassa. Linna on kauempaa katsottuna kuin karamelliluomus, niin romanttinen, että rinnasta kutittaa. Linna avattiin yleisölle 1886.
Käymme keskeneräiseksi jääneessä linnassa, jonka saksalainen kuningas Ludvig II rakennutti yksityisresidenssikseen. Hän ehti asua linnassaan vain puolisen vuotta. Ihastelemme upeaa musiikkihuonetta, jonka kuningas oli rakennuttanut säveltäjä Richard Wagnerille. Vierailu Neuschwansteinissa on ikimuistoinen - osittain paikan tähden, mutta osittain siksi, että olen nähnyt yksitoista vuotta aikaisemmin Luchino Viscontin elokuvan Ludvig II, joka käsittelee monisäikeisesti kuninkaan elämän poimut. Järkelämäisen elokuvan kuvauksia suoritettiin Neuschwansteinissa, jota muun muassa Walt Disney piti Prinsessa Ruususen esikuvana.
Ludwig II sai ensi-iltansa Suomessa 15.3. 1974. Ensi-iltateatteri oli Töölön maineikas Adlon, jota ei tietenkään ole ollut olemassa enää vuosiin. Suomi-Filmin maahantuoman elokuvan kesto on valtava, 264 minuuttia. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun marxilainen aristokraatti, Milanon perinteisen aatelissuvun edustaja Luchino Visconti halusi tehdä pitkän elokuvateoksen. Aina 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin kestäneen ohjaajan uran aikana valmistui lukuisia kestoltaan pitkiä "spektaakkeleja". Ja kuten Ludwig II Visconti loi usein eläviä ja kerroksisia historiallisia, oopperamaisia epookkidraamoja.
=====================================================================================================
Luchino Visconti (1906-1976) vannoi aina kolmen suuren taiteilijan nimeen: Shakespeare, Tsehov ja Verdi. Hän ihaili draaman kirjoittajia ja suurta oopperasäveltäjää. Viscontin elokuvissa näyttämöllepano on hyvin tärkeää, ei vain teatterinomainen ohjauksen taide, vaan kaikki siihen kuuluvat ominaisuudet, niin kuin näyttelijätyö, puvut, lavasteet ja musiikki.
Luchino Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Viscontin tuotanto tulvii mestariteoksia, toisaalta elokuvia, jonkalaisia ei nykyisin tuoteta. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia. Henkilöt eivät olleet patsaita, vaan hengittäviä, toimivia ja liikkuvia ihmisiä.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Säihkyvä on 1960-luvun Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja taidon työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä mainitsen seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig II). Korostan, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten filminäyttelijöiden kanssa. Heitä ovat muun muassa Anna Magnani, Alida Valli, Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Giancarlo Giannini, Silvana Mangano ja Renato Salvatori.
Kuvaajat olivat Luchino Viscontin olennaisia yhteistyökumppaneita. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin Yhdysvalloissa, De Santis kuvasi muillekin italialaisille ohjaajille, kuten Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin).
=====================================================================================================
Ludvig II on Luchino Viscontin jäähyväiselokuvia. Se on kolmanneksi viimeisin ja ehdoton suurtyö. Visconti kertoo komein kuvaotoksin - jotkut ovat pitäneet niitä maneerisina - Baijerin kuninkaasta Ludvig II:sta (1845-1886), joka oli haaveilija ja romantikko kiireestä kantapäähän. Hänet kruunattiin vuonna 1864, mutta hän oli kiinnostunut enemmän kauneudesta ja taiteesta kuin politiikasta. Ludvig syrjäytettiin lopulta valtaistuimelta, vedoten mielenvikaisuuteen. Hänet asettetiin holhoukseen. Elämä loppui hukkumiseen.
Ludvig II oli äärimmäisyyshenkilö. Hän vähät välitti Baijerista, mutta innostui naisista ja musiikista, rakennutti satulinnoja ja tuki taiteilijoita. Ludvig II:n aikana Preussin Bismarck valtasi alueita, Baijerinkin. Samaan aikaan Ludvig II nautti musiikista.
Tärkeä nainen Ludvig II:n elämässä oli Itävallan Elizabeth, jota Romy Schneider esittää ihanasti - kuin kypsyttäisi 1950-luvun Sissi-elokuvien kuningatarhahmon. Säveltäjistä keskeisin oli Trevor Howardin tulkitsema oopperamestari Richard Wagner, jolle Ludvig II syytää rahaa ja rakennuttaa linnaan musiikkihuoneen. Kuninkaan pakkomielle on Wagnerin myyttinen hahmo Siegfried. Ludvig II uskoo olevansa Siegfriedin inkarnaatio.
Tunnelmallinen, läpeensä puvustettu ja lavastetttu, joskin raikkaita ulkoilmakohtauksia sisältävä Ludvig II on rohkean melodraamattinen elokuva. Luchino Viscontin uralla Sensosta voidaan puhua samaan äänensävyyn, kun taas eeppisesti upeassa historiallisessa Tiikerikissassa tunnelmalliset hetket leikkaa ohjaajan halu käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita.
Baijerin kuninkaan tarinassa Visconti liikkuu niin romanttisen haavemaalailun kuin analyyttisen ihmiskuvauksen tasolla. Helmut Bergerin Ludvig II:sta ei anneta ihannoitua kuvaa, päinvastoin melko inhottavakin näkemys rappeutuvasta ja yksinäisestä hallitsijasta, jonka seksuaalisuudessa vaikuttaa homous. Viscontin 1970-luvun luottonäyttelijä Helmut Berger tulkitsee syvällisesti eläytyen kuningasta, niin nuoruuden kuin ikääntymisen, niin haaveilun kuin puhkeavan mielensairauden hetkinä.
Ludvig II kuuluu Luchino Viscontin Saksa-trilogiaan. Sitä edelsivät Thomas Mannin novellin perustuva runollinen Kuolema Venetsiassa ja Kadotetut, jossa Kolmannen valtakunnan rappio ja tuho rinnastuu mahtavan teollisuussuvun perverssiin elämäntyyliin. Elokuvat valmistuivat kronologisessa järjestyksessä. Ne eivät ole samanlaisia, vaan Visconti osoittaa kaikesta "maneerisuudestaan" huolimatta kykynsä vaihdella teemoja ja avata eri näkökulmia Saksaan ja saksalaiseen sieluun.
=====================================================================================================
Miksi valitsen Luchino Viscontin tuotannosta Ludvig II:n Milano-draaman Rocco ja hänen veljensä ohella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että 1970-luvun alkupuolen ylipoliittisessa ilmastossa Ludvig II edusti erilaista ja näkemyksellistä elokuvaa. Elokuvataiteilija oli uskaltanut toteuttaa oman visionsa trendeistä tai ulkopuolisista pakotteista huolimatta.
Ja vieraillessa Christian Jankin suunnittelemassa Neuschwansteinin "Uudessa joutsenlinnassa" Ludvig II:n kuvat heräsivät eloon. Ihmetteli jälleen kerran, miten menneen maailman hallitsijat saattoivat rakennuttaa meille muistomerkkejä, jotka ovat osa eurooppalaista kulttuuriperintöä.
Autoilemme 1985 perheen kanssa kohti Italian lomakaupunkia Bibionea, joka sijaitsee Venetsian suistossa. Ennen Alppeja ajamme Saksan kuuluisaa, Würzburginsta alkavaan ja Füsseniin päättyvää "Romanttiseen tietä" (Romantische Strasse), jonka muuan tärkeä, jopa ainutlaatuinen pysähdyspaikka on Neuschwansteinin linna Baijerissa, Etelä-Saksassa, lähellä Itävallan rajaa ja Alppeja. Füssenin kaupunki on linnan tuntumassa. Linna on kauempaa katsottuna kuin karamelliluomus, niin romanttinen, että rinnasta kutittaa. Linna avattiin yleisölle 1886.
Käymme keskeneräiseksi jääneessä linnassa, jonka saksalainen kuningas Ludvig II rakennutti yksityisresidenssikseen. Hän ehti asua linnassaan vain puolisen vuotta. Ihastelemme upeaa musiikkihuonetta, jonka kuningas oli rakennuttanut säveltäjä Richard Wagnerille. Vierailu Neuschwansteinissa on ikimuistoinen - osittain paikan tähden, mutta osittain siksi, että olen nähnyt yksitoista vuotta aikaisemmin Luchino Viscontin elokuvan Ludvig II, joka käsittelee monisäikeisesti kuninkaan elämän poimut. Järkelämäisen elokuvan kuvauksia suoritettiin Neuschwansteinissa, jota muun muassa Walt Disney piti Prinsessa Ruususen esikuvana.
Ludwig II sai ensi-iltansa Suomessa 15.3. 1974. Ensi-iltateatteri oli Töölön maineikas Adlon, jota ei tietenkään ole ollut olemassa enää vuosiin. Suomi-Filmin maahantuoman elokuvan kesto on valtava, 264 minuuttia. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun marxilainen aristokraatti, Milanon perinteisen aatelissuvun edustaja Luchino Visconti halusi tehdä pitkän elokuvateoksen. Aina 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin kestäneen ohjaajan uran aikana valmistui lukuisia kestoltaan pitkiä "spektaakkeleja". Ja kuten Ludwig II Visconti loi usein eläviä ja kerroksisia historiallisia, oopperamaisia epookkidraamoja.
=====================================================================================================
Luchino Visconti |
Luchino Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Viscontin tuotanto tulvii mestariteoksia, toisaalta elokuvia, jonkalaisia ei nykyisin tuoteta. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia. Henkilöt eivät olleet patsaita, vaan hengittäviä, toimivia ja liikkuvia ihmisiä.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Säihkyvä on 1960-luvun Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja taidon työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä mainitsen seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig II). Korostan, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten filminäyttelijöiden kanssa. Heitä ovat muun muassa Anna Magnani, Alida Valli, Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Giancarlo Giannini, Silvana Mangano ja Renato Salvatori.
Kuvaajat olivat Luchino Viscontin olennaisia yhteistyökumppaneita. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin Yhdysvalloissa, De Santis kuvasi muillekin italialaisille ohjaajille, kuten Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin).
=====================================================================================================
Ludvig II on Luchino Viscontin jäähyväiselokuvia. Se on kolmanneksi viimeisin ja ehdoton suurtyö. Visconti kertoo komein kuvaotoksin - jotkut ovat pitäneet niitä maneerisina - Baijerin kuninkaasta Ludvig II:sta (1845-1886), joka oli haaveilija ja romantikko kiireestä kantapäähän. Hänet kruunattiin vuonna 1864, mutta hän oli kiinnostunut enemmän kauneudesta ja taiteesta kuin politiikasta. Ludvig syrjäytettiin lopulta valtaistuimelta, vedoten mielenvikaisuuteen. Hänet asettetiin holhoukseen. Elämä loppui hukkumiseen.
Ludvig II oli äärimmäisyyshenkilö. Hän vähät välitti Baijerista, mutta innostui naisista ja musiikista, rakennutti satulinnoja ja tuki taiteilijoita. Ludvig II:n aikana Preussin Bismarck valtasi alueita, Baijerinkin. Samaan aikaan Ludvig II nautti musiikista.
Tärkeä nainen Ludvig II:n elämässä oli Itävallan Elizabeth, jota Romy Schneider esittää ihanasti - kuin kypsyttäisi 1950-luvun Sissi-elokuvien kuningatarhahmon. Säveltäjistä keskeisin oli Trevor Howardin tulkitsema oopperamestari Richard Wagner, jolle Ludvig II syytää rahaa ja rakennuttaa linnaan musiikkihuoneen. Kuninkaan pakkomielle on Wagnerin myyttinen hahmo Siegfried. Ludvig II uskoo olevansa Siegfriedin inkarnaatio.
Tunnelmallinen, läpeensä puvustettu ja lavastetttu, joskin raikkaita ulkoilmakohtauksia sisältävä Ludvig II on rohkean melodraamattinen elokuva. Luchino Viscontin uralla Sensosta voidaan puhua samaan äänensävyyn, kun taas eeppisesti upeassa historiallisessa Tiikerikissassa tunnelmalliset hetket leikkaa ohjaajan halu käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita.
Baijerin kuninkaan tarinassa Visconti liikkuu niin romanttisen haavemaalailun kuin analyyttisen ihmiskuvauksen tasolla. Helmut Bergerin Ludvig II:sta ei anneta ihannoitua kuvaa, päinvastoin melko inhottavakin näkemys rappeutuvasta ja yksinäisestä hallitsijasta, jonka seksuaalisuudessa vaikuttaa homous. Viscontin 1970-luvun luottonäyttelijä Helmut Berger tulkitsee syvällisesti eläytyen kuningasta, niin nuoruuden kuin ikääntymisen, niin haaveilun kuin puhkeavan mielensairauden hetkinä.
Ludvig II kuuluu Luchino Viscontin Saksa-trilogiaan. Sitä edelsivät Thomas Mannin novellin perustuva runollinen Kuolema Venetsiassa ja Kadotetut, jossa Kolmannen valtakunnan rappio ja tuho rinnastuu mahtavan teollisuussuvun perverssiin elämäntyyliin. Elokuvat valmistuivat kronologisessa järjestyksessä. Ne eivät ole samanlaisia, vaan Visconti osoittaa kaikesta "maneerisuudestaan" huolimatta kykynsä vaihdella teemoja ja avata eri näkökulmia Saksaan ja saksalaiseen sieluun.
=====================================================================================================
Miksi valitsen Luchino Viscontin tuotannosta Ludvig II:n Milano-draaman Rocco ja hänen veljensä ohella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että 1970-luvun alkupuolen ylipoliittisessa ilmastossa Ludvig II edusti erilaista ja näkemyksellistä elokuvaa. Elokuvataiteilija oli uskaltanut toteuttaa oman visionsa trendeistä tai ulkopuolisista pakotteista huolimatta.
Ja vieraillessa Christian Jankin suunnittelemassa Neuschwansteinin "Uudessa joutsenlinnassa" Ludvig II:n kuvat heräsivät eloon. Ihmetteli jälleen kerran, miten menneen maailman hallitsijat saattoivat rakennuttaa meille muistomerkkejä, jotka ovat osa eurooppalaista kulttuuriperintöä.
keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010
ELÄKELÄISAGENTIT RÄTISTELYPELISSÄ * *
Robert Schwentken ohjaamassa "komediallisesta" agentti-toimintaelokuvasta Redistä ei kannattaisi edes puhua, jos elokuvan näyttelijäkaarti ei olisi niin upea. En tarkoita Bruce Willisiä, joka on elokuvasta toiseen aina samanlainen, vaan Helen Mirreniä, Morgan Freemania ja John Malkovichia. Ja vielä Brian Coxia. Hän melkein varastaa kohtaukset tulkitsemalla lähtemättömästi venäläistä Ivan-agenttia, joka ikävöi aivan selvästi menneitä kylmän sodan päiviä.
Redissä ollaan fiktiivisesti Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n keskiössä. Jopa palvelun päämajassa Virginiassa käydään nappaamassa asiakirjoja. Ja CIA:n nykyiset agentit jahtaavat ikääntyneitä ja eläkkeelle lähteneitä agentteja, joilla on vaarallista tietoa 1980-luvun Guatemalan salaisesta operaatiosta. Sen julkitulo vaikeuttaisi USA:n vararapresidentin urasuunnitelmia.
Valitetavasti Red on niin väkivaltainen rätistelyelokuva, että tarinan sisään kirjoitettu sanoma kaiken maailman poliittisista salaliitoista unohtuu nopeasti. Osa nuoremmista katsojista nauttii tietenkin popcornin lomassa tällaisesta ampumisesta ja lahtaamisesta, jos nyt jaksavat vanhoja patuja katsella. Elokuvan juoni on kyllä mielikuvituksellinen, vaikkakin faktasäikeitä lienee saatu entisten CIA-agenttien viime vuosina ilmestyneistä "paljastuskirjoista".
=====================================================================================================
Redin kiinnostavin sivuhenkilö on Ivan-agentin ohella Mary-Louise Parkerin esittämä puhelinpalvelun vastaaja. Hän on romanttisia kioskikirjoja lukeva arkajalka, joka joutuu Bruce Willisin agentin pauloihin. Parkerin henkilö kasvaa tiedostamaan ympäröivää todellisuutta aivan uudella tavalla tapahtumien vyöryessä eteenpäin. Naishahmossa on hiukan samaa kuin Kathleen Turnerin kirjailijassa 1980-luvun Vihreän timantin metsästys-elokuvassa.
Sarjakuvaromaaniin perustuvan Redin näyttelijäkaarti sisältää vielä muutaman tutun filmikasvon: 1950-luvun elokuvista kuuluisa luonnenäyttelijä, nyt jo yli yhdeksänkymmpinen Ernest Borgnine ilmestyy parikin kertaa valkokankaalle CIA:n päämajan unohdettuna arkistonhoitajana, samoin vilahtaa parissa kohtauksessa pahista esittävä Richard Dreyfuss, jonka muisettavimmat roolit ajoittuivat 1970-luvulle - Steven Spielbergin Tappajahaihin ja Kolmannen asteen yhteyteen.
Ajankohtainen kommentti
Yleisradion uusi toimitusjohtaja Lauri Kivinen on pannut tuulemaan. Johtotason henkilöstössä on tapahtunut siirtoja ja täsmennystä. Jotkut ovat lähteneet, muun muassa yksinvaltainen draamapäällikkö Harri Virtanen, jonka toimintakaudella yhtiön oma tuotanto supistui ja ulkopuoliset ostot lisääntyivät. Virtanen siirtyi WSOY:n leipiin huolehtimaan kotimaisen kaunokirjallisuuden osastosta. Myös Virtasen oikea käsi Marko Rauhala on eronnut ja palannut Salattujen elämien turvallisen tylsään tv-maailmaan.
Yle karsii tv-urheilua, joka paisui Mikael Jungnerin ja urheilupäällikkö Kari Männyn kaudella. Totta on, että tv-urheilu on ollut Ylen kanavilla sitä katsotuinta ohjelmistoa, mutta se on hämärtänyt suurella volyymillään julkisen palvelun yhtiön toimintaperiaatteita. Lupamaksun maksajat haluavat muutakin ruutuun kuin urheilua.
Yle luopuu nyt MM-jääkiekosta. Sillä saadaan miljoonasäästöjä. Kiekko siirtyy yhä vahvemmin kaupalliselle MTV3-kanavalle. Siellä aiotaan välittää kiekon MM-otteluita niin ilmaiseksi pääkanavalla kuin maksukanavan puolella. Yle aikoo pitää tiukasti kiinni olympialaisten välittämisestä. Vaikeaa se voi olla, sillä kansainvälinen olympiakomitea ei suosi enää EBU: a (Euroopan yleisradioliitto), vaan on myynyt kisojen Euroopan tv-oikeudet kaupalliselle markkinointiyhtiölle.
P.S. Oli puhetta Suomi-TV:ssä alkaneista ohjelmasupistuksista ja Yt-neuvotteluista. Neuvottelut ovat päättyneet irtisanomisiin. Lähetysaikaa on supistettu kolmanneksella. Tappiota kanavan kerrotaan tehneen jo 2,4 miljoonaa euroa. Onko Suomi-TV ehtinyt toimia yhtäkään vuotta?
Nyt ilmeisen tarpeettoman uuden valtakunnallisen tv-kanavan loppu alkaa häämöttää. Ei tarvitse olla kauppatieteen maisteri, jos ymmärtää, että Ylen tv-neljän kanavan, MTV3n ja Nelosen rinnalla ei tässä pienessä maassa ole markkinarakoa uudelle tv-kanavalle. Sitä paitsi maksu-tv syö katsojia. Ja puhelinoperaattorit ovat tulleet pikku hiljaa tv-kartalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)