ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 23
Salvatore Giuliano (Salvatore Giuliano, Italia 1962) ohjaus: Francesco Rosi, käsikirjoitus: Francesco Rosi, Franco Solinas, Suso Cecchi D ´Amico, Enzo Provanazale, kuvaus: Gianni di Venanzo, musiikki: Piero Piccioni, pääosissa: Frank Wolff, Salvo Randome. Tuotanto: Franco Cristaldi.
Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1963 julkaistiin Geoffrey Nowell-Smithin (kirjoitti mm. kirjan Luchino Viscontista) innostunut ja analyyttinen arviointi Francesco Rosin läpimurtoelokuvasta. Lehden kannessa istui Orson Welles esittämässä ohjaajaa Pier Paolo Pasolinin filminovellissa Rogopag, joka kuului vuonna 1962 tuotettuun episodielokuvaan. Tuo lehden kesänumero tutustutti minut ensimmäisen kerran Francesco Rosiin.
Innostuin Rosista etenkin 1960-luvulla. Vuonna 1959 valmistuneen Rättikauppiaat, joka käsitteli italialaisten vierastyöläisten todellisuutta Länsi-Saksassa, näin uusintaesityksenä Helsingissä ja myöhemmin tv-näytäntönä. Salvatore Giulianon (tunnetaan myös nimellä Rosvopäällikkö Salvatore Giuliano) näin ensimmäisen kerran huhtikuussa 1967 Suomen elokuva-arkistossa, jossa olin töissä. Sitä ennen olin kirjoittanut Uuteen Suomeen haltioituneet arvostelut Rosin härkätaistelukuvauksesta Verta hiekassa ja grynderielokuvasta Kädet kaupungin yllä. Edellinen Espanjaan sijoitettu "yhteiskunnallinen melodraama" sai ensi-iltansa Helsingissä elo-syyskuussa 1966 Aito Mäkisen maahantuomana. Amerikkalaisen Rod Steigerin näyttelemä Kädet kaupungin yllä tuli esille Suomi-Filmin toimesta vähän ennen vuoden 1966 joulua.
===========================================================================
Francesco Rosi (s. 1922) on ollut uudemmassa italialaisessa elokuvassa neorealismin perinteen luovimpia jatkajia. Rosi käsitteli elokuvissaan köyhän Etelä-Italian ongelmia ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Rosi kohosi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla "poliittisen elokuvan" suunnannäyttäjäksi. Hän sai paljon seuraajia. Hänen tapaansa tehdä elokuvaa, hänen teknisiä ja visuaalisia ratkaisujaan ja aihekäsittelyjä tutkittiin nuorempien ohjaajien toimesta.
Napolilaissyntyinen Rosi aloitti Luchino Viscontin assistenttina elokuvissa Maa järisee, Bellissima ja Senso. Rosi kirjoitti myös käsikirjoituksia muun muassa Luciano Emmerille ja Michelangelo Antonionille. Rosin oma esikoisohjaus La sfida (1958) palasi napolilaiseen arkeen. Rosi iski lujasti kaupungin vihanneskauppiaiden harjoittamaan diktatuuriin. Salvatore Giuliano oli sitten kansainvälinen tapaus. Elokuvassa Rosi esitteli ohjelmajulistuksensa: "Ei dokumentaarinen, vaan dokumentoitu elokuvien tekemisen tapa." Rosi vaati myös katsojilta luopumista elokuvien passiivisesta seuraamisesta.
Salvatore Giuliano perustuu todellisen henkilön elämään, mutta se ei ole elämäkerta tai kronologinen tai edes historialliseen totuuteen pyrkivä elokuva. Rosi "tulkitsee tosiasioita" kertoessaan sisilialaisesta rosvopäälliköstä Salvatore Giulianosta, fragmentisesti aikakäsitystä rikkoen vuosina 1945-1960. Giuliano osallistui heti toisen maailmansodan jälkeen Sisilian itsenäisyysliikkeen toimintaan, mutta ristiriitaista Giulianoa kiehtoi myös terrorismi. Hän oli mukana vapunpäivän 1947 väkivaltaisissa tapahtumissa, joissa useita vasemmistolaisia tapettiin. Lopulta kristillisdemokraattien voitto vuoden 1948 vaaleissa pakotti mafian varjossa kasvaneen Giulianon palaamaan omalle reviirilleen - rikolliseen toimintaan.
============================================================================
Geoffrey Nowell-Smith huomautti Sight and Soundin arvostelussa, että Salvatore Giuliano oli Italian etelän moderni kansansankari, mutta ei myyttinen sellainen kuten perinteiset kansansankarit. "Hän ei ole El Cid, ei Cesare Borgia, ei edes Jesse James.". Nowell-Smithin mukaan Salvatoresta tiedettiin paljon, myös siitä maailmasta, jossa hän toimi.
Sitä ei taas tiedetty tarkkaan, miten Salvatore Giuliano kuoli. Tarinan mukaan poliisi ampui hänet itsepuolustukseksi. Myöhemmin julkisuuteen astui muuan Giulianon "luutnanteista", elokuvassakin tärkeään osaan kohoava Gaspare Pisciotta. Hän väitti tappaneensa Giulianon. Pisciotta kuoli myöhemmin kiven sisässä. Salvatore Giulianon tapauksen hämäryyttä lisäsi, että väitettiin poliisin käyttäneen mafian välikäsiä, jotta "kiusallisesta kansansankarista" päästäisiin eroon.
Salvatore Giulianoa arvostelleet ovat puhuneet "kylmästä elokuvasta". Katsoja ei saa tunnepohjaa kohdehenkilöön ja tapahtumiin. Rosia syytettiin myös "hyppelehtivästä kerronnasta", ajassa mennään taakse ja eteen, mutta tapahtumia ei sidota yhteen. Kysymys onkin emotionaalisen ja analyyttisen, kriittisen ja perinteisen juonielokuvan eroista. Nowell-Smith nimittikin sitoutuneen vasemmistolaisen Rosin teosta määrätietoisen brechtiläiseksi. Voisiko sanoa, että Rosi halusi vieraannuttaa katsojat liian tunteenomaisista reaktioista, traagisen koskettavistakin, mutta sen sijaan lähettää katsomoon erittelevää ja toisiaan kumoavaa tai kasvattavaa tutkimustietoa. Siksi elokuvan väkivaltakin on esitetty epäsuorasti.
Francesco Rosi on puhunut elokuvasta, jossa on siirrytty sodanjälkeisen neorealistisen suuntauksen todellisuuden tallentamisesta neorealismin toiseen vaiheesen. Eli: nyt tehdään eeppistä ja kriittistä realismia eikä peitellä ideologisia tarkoitusperiä.
================================================================================
Seurasin Francesco Rosin tuotantoa aina 1980-luvun puoliväliin. 1970-luvulla häneltä nähtiin muun muassa radikaali Arvokkaita ruumiita, jossa isketään systeemin mädännäisyyteen. Syyskuussa 1980 silloisen Kino-Filmin Liisankadun Aulassa sai ensi-iltansa Rosin poeettinen Kristus pysähtyi Eboliin, joka liittyy vasemmistolaisen kirjailijan Carlo Levin (Gian Maria Volonte) karkotusaikaan 1930-luvulla. Muistan elokuvan jo siitä syystä, että Kino-Filmin Aili Kannel joutui herättämään minut puhelimella, koska olin saanut väärän käsityksen elokuvan lehdistönäytännöstä. Syyskuussa 1984 Nordiaan tuli ensi-iltaan Francesco Rosin Kolme veljestä, mutta se on oman käsittelynsä väärti.
sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009
perjantaina, marraskuuta 27, 2009
Viisaita neuvoja Eric Cantonalta * * * *
Työläisperheessä kasvanut Kenneth Loach (s. 1936) opiskeli teatteria ja lakia Oxfordin yliopistossa. Hän osallistui kokeellisen teatteriryhmän toimintaan ja hakeutui 1960-luvun alussa töihin BBC-tv -yhtiöön. Täällä Loach ohjasi Tony Garrettin tuottamia tv-elokuvia. Kaksikon sarjasta "The Wednesday Play" tuli käsite. Meilläkin nähtiin 1960-luvun loppupuolella Loachin ohjaama Kati, tule kotiin. Laajempi kiinnostus Loachiin syntyi, kun Magna-Filmi toi Orioniin Loachin ravisuttavan Family Life - varttumisen tuska (1971). Loach kertoi herkästä Janice-tytöstä, joka ei kestä vanhempiensa jatkuvaa painostusta. Yhteiskuntakriittinen elokuva oli mielisairaalakuvaus ja ajankohdan edistyksellisen huippupsykiatrin R.D. Laingin ajatusten kudelma.
Kenneth Loachin elokuvatuotanto on laaja. Hänet on opittu tuntemaan englantilaisen arkirealistisen elokuvan kärkinimenä. Elokuvat kuten Kes/Poika ja haukka (1969), Musta Jack (1979), Fatherland (1986), Hidden Agenda (1990), Riff Raff (1991), Ladybird, Ladybird (1994) ja Bead and Roses (2000) ovat tärkeitä merkkkipaaluja Loachin uralla. Uusin elokuvatyö Looking for Eric Cantona on täysveristä Loachia. Jalkapalloa intohimoisesti seuraavat saavat elokuvasta lisäbonuksen.
=========================================================================
Looking for Eric Cantona kertoo keski-ikäisestä posteljoonista, joka ei saa elämäänsä hallintaan. Hänen perhe-elämänsä tökkii. Toisaalta Eric varjelee suurta salaisuutta, joka varjostaa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Eric ei ole päässyt irti nuoruutensa suuresta rakkaudesta Lilystä. Eric haluaisi kohdata Lilyn uudelleen, mutta se ei ole yksinkertaista. Ericin elämä suhahtaa syöksykierteeseen, ja hädän hetkellä hän hakee apua ranskalaiselta kaimaltaan, jalkapallotaituri Eric Cantonalta.
Eric Cantona (s.1966) varttui jalkapalloilijaksi Pariisissa. Hän halusi jo nuorena pelata englantilaisessa mahtiseurassa Manchester Unitedissa. Unelmista tuli totta, ja taitava pallonkäsittelijä Eric Cantona loisti "King Ericinä" Manun hyökkäyksessä vuosina 1992-1997. Jalkapallouran jälkeen sanavalmis ja filosofinen Cantona kokeili elokuvassa. Hän näytteli 1998 Monsieur de Foix’n roolin Shekhar Kapurin elokuvassa Elisabet. Eikä yhtään huonosti.
Sen tähden ei ole mikään yllätys, että elämän rankoista realiteeteista kertova Kenneth Loach valitsi Eric Cantonan uuteen elokuvaansa. Looking for Eric Cantona toimii erinomaisesti. Cantonoiden kaima-asetelma on oikeastaan näppärä keksintö Loachilta. Fantasia-ainestenkin käyttö viehättää, tuo hengähdystauon realismiin. Näin Loach saa kerrottua syvemmin elämästä, jota toinen hallitsee, mutta toinen on saattanut sen kaaokseen. Loach ei tarvitse nyt psykiatrisia neuvoja, vaan maalaisjärjellä ajatellut totuudet riittävät melko pitkälle.
Ajankohtainen kommentti
Olen juuttunut kuuntelemaan Ylen Radioteatterin uutta kuunnelmasarjaa Täällä pohjantähden alla. Sarja perustuu kuten tunnettua Väinö Linnan romaanisarjaan, joka kuvaa pitkäkestoisesti Koskelan perheen elämää Pentinkulmalla. Edvin Laine ohjasi 1960-luvun lopulla romaanista kaksiosaisen elokuvan: Ensimmäinen osa Täällä pohjan tähden alla toimi hyvin, mutta jatko-osa Akseli ja Elina sortui romanttiseen höttöön.
Yle Radio 1:n kuunnelmasarjalla on ollut kolme dramaturgia. Hiukan ulkokohtaisesta alkupuolesta vastasi Leena Lander, keskiosan tiukkuuden loi Juha Seppälä ja loppuosasta vastaa Hannu Raittila. Kuunnelma on parantunut selvästi kestonsa aikana. Näyttelijät ovat löytäneet ilmaisuun vahvan epiikan - etenkin Ilkka Heiskanen Akseli Koskelana. Jo äänellisesti hän tekee loistavaa työtä. Rooliin on tarttunut miehuuden koko karheus, ikävä ja alakulo, suru ja ilo.
En ole kuunnellut viime vuosina kovin montaa kuunnelmaa. Vasta tänä vuonna olen ottanut radion päiväohjelmaani. Lukekaapa Hannu Raittilan hieno omakohtainen kirja "Ulkona" (2008), jossa hän käy sähköpostikeskustelua Leena Landerin kanssa Pohjantähden dramatisoimisesta. On Raittilalla osuva kantakin kuunnelman tekoon: "Radiodraama on luonteeltaan intiimiä verrattuna elokuvaan tai suuren näyttämön teatteriproduktioon. Siksi joukkokohtauksetkin on tehtävä tätä ominaisuutta kunnioittaen. Laajoista kohtauksista on kaivettava osiin ydin ja keskitettävä dialogi vain muutaman henkilön väliseksi. Näyttämöllisesti, mikä radion tapauksessa tarkoittaa akustisesti, pelataan etualan ja taustan suhteella. On luotava kohtaukseen tihennetty etuala, kohtauksen intiimi keskiö, jonka taustalla muu toiminta kuuluu viitteellisenä kumuna."
Juuri tähän Yle Radioa 1:n Pohjantähti-sarjassa on päästy.
Työläisperheessä kasvanut Kenneth Loach (s. 1936) opiskeli teatteria ja lakia Oxfordin yliopistossa. Hän osallistui kokeellisen teatteriryhmän toimintaan ja hakeutui 1960-luvun alussa töihin BBC-tv -yhtiöön. Täällä Loach ohjasi Tony Garrettin tuottamia tv-elokuvia. Kaksikon sarjasta "The Wednesday Play" tuli käsite. Meilläkin nähtiin 1960-luvun loppupuolella Loachin ohjaama Kati, tule kotiin. Laajempi kiinnostus Loachiin syntyi, kun Magna-Filmi toi Orioniin Loachin ravisuttavan Family Life - varttumisen tuska (1971). Loach kertoi herkästä Janice-tytöstä, joka ei kestä vanhempiensa jatkuvaa painostusta. Yhteiskuntakriittinen elokuva oli mielisairaalakuvaus ja ajankohdan edistyksellisen huippupsykiatrin R.D. Laingin ajatusten kudelma.
Kenneth Loachin elokuvatuotanto on laaja. Hänet on opittu tuntemaan englantilaisen arkirealistisen elokuvan kärkinimenä. Elokuvat kuten Kes/Poika ja haukka (1969), Musta Jack (1979), Fatherland (1986), Hidden Agenda (1990), Riff Raff (1991), Ladybird, Ladybird (1994) ja Bead and Roses (2000) ovat tärkeitä merkkkipaaluja Loachin uralla. Uusin elokuvatyö Looking for Eric Cantona on täysveristä Loachia. Jalkapalloa intohimoisesti seuraavat saavat elokuvasta lisäbonuksen.
=========================================================================
Looking for Eric Cantona kertoo keski-ikäisestä posteljoonista, joka ei saa elämäänsä hallintaan. Hänen perhe-elämänsä tökkii. Toisaalta Eric varjelee suurta salaisuutta, joka varjostaa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Eric ei ole päässyt irti nuoruutensa suuresta rakkaudesta Lilystä. Eric haluaisi kohdata Lilyn uudelleen, mutta se ei ole yksinkertaista. Ericin elämä suhahtaa syöksykierteeseen, ja hädän hetkellä hän hakee apua ranskalaiselta kaimaltaan, jalkapallotaituri Eric Cantonalta.
Eric Cantona (s.1966) varttui jalkapalloilijaksi Pariisissa. Hän halusi jo nuorena pelata englantilaisessa mahtiseurassa Manchester Unitedissa. Unelmista tuli totta, ja taitava pallonkäsittelijä Eric Cantona loisti "King Ericinä" Manun hyökkäyksessä vuosina 1992-1997. Jalkapallouran jälkeen sanavalmis ja filosofinen Cantona kokeili elokuvassa. Hän näytteli 1998 Monsieur de Foix’n roolin Shekhar Kapurin elokuvassa Elisabet. Eikä yhtään huonosti.
Sen tähden ei ole mikään yllätys, että elämän rankoista realiteeteista kertova Kenneth Loach valitsi Eric Cantonan uuteen elokuvaansa. Looking for Eric Cantona toimii erinomaisesti. Cantonoiden kaima-asetelma on oikeastaan näppärä keksintö Loachilta. Fantasia-ainestenkin käyttö viehättää, tuo hengähdystauon realismiin. Näin Loach saa kerrottua syvemmin elämästä, jota toinen hallitsee, mutta toinen on saattanut sen kaaokseen. Loach ei tarvitse nyt psykiatrisia neuvoja, vaan maalaisjärjellä ajatellut totuudet riittävät melko pitkälle.
Ajankohtainen kommentti
Olen juuttunut kuuntelemaan Ylen Radioteatterin uutta kuunnelmasarjaa Täällä pohjantähden alla. Sarja perustuu kuten tunnettua Väinö Linnan romaanisarjaan, joka kuvaa pitkäkestoisesti Koskelan perheen elämää Pentinkulmalla. Edvin Laine ohjasi 1960-luvun lopulla romaanista kaksiosaisen elokuvan: Ensimmäinen osa Täällä pohjan tähden alla toimi hyvin, mutta jatko-osa Akseli ja Elina sortui romanttiseen höttöön.
Yle Radio 1:n kuunnelmasarjalla on ollut kolme dramaturgia. Hiukan ulkokohtaisesta alkupuolesta vastasi Leena Lander, keskiosan tiukkuuden loi Juha Seppälä ja loppuosasta vastaa Hannu Raittila. Kuunnelma on parantunut selvästi kestonsa aikana. Näyttelijät ovat löytäneet ilmaisuun vahvan epiikan - etenkin Ilkka Heiskanen Akseli Koskelana. Jo äänellisesti hän tekee loistavaa työtä. Rooliin on tarttunut miehuuden koko karheus, ikävä ja alakulo, suru ja ilo.
En ole kuunnellut viime vuosina kovin montaa kuunnelmaa. Vasta tänä vuonna olen ottanut radion päiväohjelmaani. Lukekaapa Hannu Raittilan hieno omakohtainen kirja "Ulkona" (2008), jossa hän käy sähköpostikeskustelua Leena Landerin kanssa Pohjantähden dramatisoimisesta. On Raittilalla osuva kantakin kuunnelman tekoon: "Radiodraama on luonteeltaan intiimiä verrattuna elokuvaan tai suuren näyttämön teatteriproduktioon. Siksi joukkokohtauksetkin on tehtävä tätä ominaisuutta kunnioittaen. Laajoista kohtauksista on kaivettava osiin ydin ja keskitettävä dialogi vain muutaman henkilön väliseksi. Näyttämöllisesti, mikä radion tapauksessa tarkoittaa akustisesti, pelataan etualan ja taustan suhteella. On luotava kohtaukseen tihennetty etuala, kohtauksen intiimi keskiö, jonka taustalla muu toiminta kuuluu viitteellisenä kumuna."
Juuri tähän Yle Radioa 1:n Pohjantähti-sarjassa on päästy.
sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 22
Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from A Unknown Woman, USA 1947) ohjaus: Max Ophüls,
käsikirjoitus: Howard Koch - Stefan Zweigin novellista (1922), kuvaus: Frank Planer, lavastus: Alexander Golitzen, pääosissa: Louis Jourdan (Stefan Brendt), Joan Fontaine (Lisa Berndle). Tuotanto: William Dozier, John Houseman/Universal.
Jälleen matkustan länsiberliiniläisellä kaupunkibussilla kohti Wilmersdorfin kaupunginosaa. Olen ottanut selvää teatterista, jossa esitetään elokuvaa nimeltä Kirje tuntemattomalta naiselta. Tiedän hämärästi, että se on valmistunut 1940-luvun lopulla, mutta sen ohjaajasta Max Ophülsista en tiedä juuri mitään. Hyppään pois oikealla pysäkillä, kiiruhdan jalkakäytävää kadun yli ja pujahdan pienen, viihtyisän teatterin hämärään. Siellä esitetään vanhoja saksalaisia tai saksalaissyntyisten ohjaajien elokuvia. On elokuun loppupuoli 1963.
Kirje tuntamattomalta naiselta haltioittaa huikeana melodraamana, puhtaana romanttisena rakkaustarina, johon liittyy traagisia ja kohtalokkaita sävyjä. Louis Jourdan esittää säveltäjää ja pianistia, jonka musiikkia hiljainen ihailija Lisa (Joan Fontaine) kuuntelee salaa. Naisella on ollut miehen kanssa aikaisemmin lyhyt romanssi. Lisa on synnyttänyt lapsen muusikolle, mutta tämä ei tiedä siitä - eikä tunnista naista myöhemmin. Elokuva tekee niin suuren vaikutuksen tunnetasolla, että se säilyy vuosia kymmenen parhaan filmin listallani.
================================================================================
Seuraavana päivänä tutkin Enno Patalasin ja Ulrich Gregorin kirjoittamaa paksua elokuvahistoriateosta "Geschichte des Films", jonka sain lahjaksi edellisenä kesänä. Siinä ei ole oikein mitään Max Ophülsista, mutta sivun 361 mustavalkoiset valokuvat ilmentävät ohjaajan kuuluisaa Cinemascope-värielokuvaa Lola Monte´s - skandaalikuningatar (1955). Myöhemmin kävelen Länsi-Berliinin hohdokkaalla pääkadulla Kurfurstendamnilla ja löydän kirjakaupan, jonka elokuvaosastossa on pari saksalaista Ophüls -kirjaa.
Max Ophüls (1902-1957) paljastuu saksalais-amerikkalaiseksi ohjaajaksi, joka aloitti elokuvassa 1931. Hän toimi ensin Anatole Litvakin apulaisohjaajana. Lähellä Ranskan rajaa kasvaneesta saarbrückeniläisestä Ophülsista kehittyi wieniläisen koulukunnan ohjaaja, jonka ensimmäinen merkkityö oli Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Liebelei (1933). Elokuva osoitti Ophülsin mestarillisuuden psykologisen rakkausaiheen käsittelijänä. Häntä kuvailtiin raffinoidun wieniläistyylin taitajaksi ja hienotunnelmaisen epookin luojaksi.
Max Ophülsin kuten niin monen muun saksalaisen tai itävaltalaisen ohjaajan - myös kuvataiteilijan, kirjailijan, säveltäjän - tien katkaisi Hitlerin valtaantulo. Ophüls siirtyi ulkomaille - ensin Italiaan, Ranskaan ja Hollantiin. Hän matkusti 1940-luvulla Yhdysvaltoihin ja ryhtyi ohjaamaan elokuvia Hollywoodissa. Kirjoista saa aavistuksen, että saksalaisohjaaja koki olevansa vain käymässä elokuvan mekassa.
=========================================================================
Kirje tuntemattomalta naiselta kuvattiin hollywoodilaisena studiotuotantona. Kun katsoo elokuvaa, tätä ei huomaa, vaan tietämätön uskoo seuraavansa viime vuosisadan alun romanttista tapahtumakudelmaa Wienissä. Stefan Zweigin hienosta novellista kasvoi välittömiä tunneväristyksiä säteilevä uljas melodraama. Ajankuva, miljööt, vaatetus ja salatun rakkauden paatos ovat täydellisesti Ophülsin hallussa. Ohjaajan muotokieli on kirkasta ja kaunista - samaahan on sanottu Lola Monte´sista, ohjaajan testamentista.
Tiedetään, että Max Ophüls ei viihtynyt Hollywoodissa, ei jäänyt sinne kuten wieniläisen koulukunnan tulokkaat Billy Wilder ja Otto Preminger. Hollywoodissa Ophüls ohjasi vielä 1949 ja 1950 hienot melodraamat Ristiaallokko ja Paljastettuja sieluja. Hän siirtyi 1950-luvun alussa Yhdysvalloista Ranskaan ja toteutti ennen Lola Monte´sia Schnitzler-aiheisen Intohimojen karusellin sekä Lemmenunelmia ja Salaperäiset korvarenkaat. Kaikki ovat parantumattoman romantikon mykistäviä lahjoja elokuvataiteelle.
Kirje tuntemattomalta naiselta oli ranskalaisnäyttelijän ja sodan aikaisen vastarintaliikkeen miehen Louis Jourdanin toinen kuuluisa elokuva. Toinen oli Alfred Hitchcockin trilleri Kaksi pisaraa viiniä (1948). Tokiossa 1917 brittiläiseen perheeseen syntynyt Joan Fontaine näytteli myös Hitchcockin elokuvissa - 1940 Rebekassa ja 1941 Vaarallisissa valheissa. Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että Hannu Leminen ohjasi 1943 samasta Zweigin tekstistä loistavan kotimaisen melodraamaan Valkoiset ruusut, jossa Helena Kara näytteli saman Joan Fontainen roolin. Tai pitäisikö tarkentaa: Fontaine tulkitsi myöhemmin saman Karan roolin.
==================================================================================
Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) taitaa olla unohdettu suuruus. Todetaan, että elokuvasta Kirje tuntemattomalta naiselta tunnettu Zweig kirjoitti Marie Antoinetten, Maria Stuartin ja Balzacin elämäkerrat. Romaani Malttamaton sydän paljastaa kirjailijan romanttisen sielun ristiaallokot.
Stefan Zweigista tuli ensimmäisen maailmansodan aikana vannoutunut pasifisti. Hitlerin valtaantulo ajoi hänet Englantiin ja lopulta New Yorkin kautta Brasiliaan, jossa kirjailija teki vaimonsa kanssa itsemurhan. Tuon jälkeen ei ole vaikea muistaa, kuinka Zweigin traagisen ratkaisun takana oli pettymys saksankieliseen Eurooppaan, joka oli vajonnut henkisen pimeyden kauteen.
Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from A Unknown Woman, USA 1947) ohjaus: Max Ophüls,
käsikirjoitus: Howard Koch - Stefan Zweigin novellista (1922), kuvaus: Frank Planer, lavastus: Alexander Golitzen, pääosissa: Louis Jourdan (Stefan Brendt), Joan Fontaine (Lisa Berndle). Tuotanto: William Dozier, John Houseman/Universal.
Jälleen matkustan länsiberliiniläisellä kaupunkibussilla kohti Wilmersdorfin kaupunginosaa. Olen ottanut selvää teatterista, jossa esitetään elokuvaa nimeltä Kirje tuntemattomalta naiselta. Tiedän hämärästi, että se on valmistunut 1940-luvun lopulla, mutta sen ohjaajasta Max Ophülsista en tiedä juuri mitään. Hyppään pois oikealla pysäkillä, kiiruhdan jalkakäytävää kadun yli ja pujahdan pienen, viihtyisän teatterin hämärään. Siellä esitetään vanhoja saksalaisia tai saksalaissyntyisten ohjaajien elokuvia. On elokuun loppupuoli 1963.
Kirje tuntamattomalta naiselta haltioittaa huikeana melodraamana, puhtaana romanttisena rakkaustarina, johon liittyy traagisia ja kohtalokkaita sävyjä. Louis Jourdan esittää säveltäjää ja pianistia, jonka musiikkia hiljainen ihailija Lisa (Joan Fontaine) kuuntelee salaa. Naisella on ollut miehen kanssa aikaisemmin lyhyt romanssi. Lisa on synnyttänyt lapsen muusikolle, mutta tämä ei tiedä siitä - eikä tunnista naista myöhemmin. Elokuva tekee niin suuren vaikutuksen tunnetasolla, että se säilyy vuosia kymmenen parhaan filmin listallani.
================================================================================
Seuraavana päivänä tutkin Enno Patalasin ja Ulrich Gregorin kirjoittamaa paksua elokuvahistoriateosta "Geschichte des Films", jonka sain lahjaksi edellisenä kesänä. Siinä ei ole oikein mitään Max Ophülsista, mutta sivun 361 mustavalkoiset valokuvat ilmentävät ohjaajan kuuluisaa Cinemascope-värielokuvaa Lola Monte´s - skandaalikuningatar (1955). Myöhemmin kävelen Länsi-Berliinin hohdokkaalla pääkadulla Kurfurstendamnilla ja löydän kirjakaupan, jonka elokuvaosastossa on pari saksalaista Ophüls -kirjaa.
Max Ophüls (1902-1957) paljastuu saksalais-amerikkalaiseksi ohjaajaksi, joka aloitti elokuvassa 1931. Hän toimi ensin Anatole Litvakin apulaisohjaajana. Lähellä Ranskan rajaa kasvaneesta saarbrückeniläisestä Ophülsista kehittyi wieniläisen koulukunnan ohjaaja, jonka ensimmäinen merkkityö oli Arthur Schnitzlerin näytelmään perustuva Liebelei (1933). Elokuva osoitti Ophülsin mestarillisuuden psykologisen rakkausaiheen käsittelijänä. Häntä kuvailtiin raffinoidun wieniläistyylin taitajaksi ja hienotunnelmaisen epookin luojaksi.
Max Ophülsin kuten niin monen muun saksalaisen tai itävaltalaisen ohjaajan - myös kuvataiteilijan, kirjailijan, säveltäjän - tien katkaisi Hitlerin valtaantulo. Ophüls siirtyi ulkomaille - ensin Italiaan, Ranskaan ja Hollantiin. Hän matkusti 1940-luvulla Yhdysvaltoihin ja ryhtyi ohjaamaan elokuvia Hollywoodissa. Kirjoista saa aavistuksen, että saksalaisohjaaja koki olevansa vain käymässä elokuvan mekassa.
=========================================================================
Kirje tuntemattomalta naiselta kuvattiin hollywoodilaisena studiotuotantona. Kun katsoo elokuvaa, tätä ei huomaa, vaan tietämätön uskoo seuraavansa viime vuosisadan alun romanttista tapahtumakudelmaa Wienissä. Stefan Zweigin hienosta novellista kasvoi välittömiä tunneväristyksiä säteilevä uljas melodraama. Ajankuva, miljööt, vaatetus ja salatun rakkauden paatos ovat täydellisesti Ophülsin hallussa. Ohjaajan muotokieli on kirkasta ja kaunista - samaahan on sanottu Lola Monte´sista, ohjaajan testamentista.
Tiedetään, että Max Ophüls ei viihtynyt Hollywoodissa, ei jäänyt sinne kuten wieniläisen koulukunnan tulokkaat Billy Wilder ja Otto Preminger. Hollywoodissa Ophüls ohjasi vielä 1949 ja 1950 hienot melodraamat Ristiaallokko ja Paljastettuja sieluja. Hän siirtyi 1950-luvun alussa Yhdysvalloista Ranskaan ja toteutti ennen Lola Monte´sia Schnitzler-aiheisen Intohimojen karusellin sekä Lemmenunelmia ja Salaperäiset korvarenkaat. Kaikki ovat parantumattoman romantikon mykistäviä lahjoja elokuvataiteelle.
Kirje tuntemattomalta naiselta oli ranskalaisnäyttelijän ja sodan aikaisen vastarintaliikkeen miehen Louis Jourdanin toinen kuuluisa elokuva. Toinen oli Alfred Hitchcockin trilleri Kaksi pisaraa viiniä (1948). Tokiossa 1917 brittiläiseen perheeseen syntynyt Joan Fontaine näytteli myös Hitchcockin elokuvissa - 1940 Rebekassa ja 1941 Vaarallisissa valheissa. Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että Hannu Leminen ohjasi 1943 samasta Zweigin tekstistä loistavan kotimaisen melodraamaan Valkoiset ruusut, jossa Helena Kara näytteli saman Joan Fontainen roolin. Tai pitäisikö tarkentaa: Fontaine tulkitsi myöhemmin saman Karan roolin.
==================================================================================
Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) taitaa olla unohdettu suuruus. Todetaan, että elokuvasta Kirje tuntemattomalta naiselta tunnettu Zweig kirjoitti Marie Antoinetten, Maria Stuartin ja Balzacin elämäkerrat. Romaani Malttamaton sydän paljastaa kirjailijan romanttisen sielun ristiaallokot.
Stefan Zweigista tuli ensimmäisen maailmansodan aikana vannoutunut pasifisti. Hitlerin valtaantulo ajoi hänet Englantiin ja lopulta New Yorkin kautta Brasiliaan, jossa kirjailija teki vaimonsa kanssa itsemurhan. Tuon jälkeen ei ole vaikea muistaa, kuinka Zweigin traagisen ratkaisun takana oli pettymys saksankieliseen Eurooppaan, joka oli vajonnut henkisen pimeyden kauteen.
perjantaina, marraskuuta 20, 2009
Woody Allen pistäytyi kotikaupungissaan * * * * *
Tuottelias ohjaaja-koomikko Woody Allen työskenteli muutaman vuoden Euroopassa - viimeksi syntyi Espanjassa mainio Vicky Cristina Barcelona. Osittain oli kysymys rahoitusongelmista Yhdysvalloissa, sillä elokuvayhtiöt eivät ole enää jaksaneet panostaa Alleniin. Toisaalta Allenia on aina arvostettu elokuvaohjaajana enemmän Eurooopassa.
Kannattaa myös muistaa, että elokuvantekijänä Allen on aina ihaillut enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia ohjaajia. Melkein pakkomielteen omaisesti Allen osoitti 1970-luvun ja 1980-luvun alun elokuvissaan kunnianosoituksia Ingmar Bergmanille - miksei joskus Federico Fellinillekin. Niin, totta vie, ehkä Allenille teki hyvää oleskella jonkin aikaa eurooppalaisessa todellisuudessa. Hetkinen! Ei Allen jäänytkään pitemmäksi aikaa New Yorkiin, vaan hän aloitti heinäkuussa Lontoossa uuden elokuvansa kuvaukset. Sen nimi on Yoy Will Meet A Tall Dark Stranger. Pääosat näyttelevät Antonio Banderas, Sir Anthony Hopkins, Josh Broilin ja Naomi Watts.
=================================================================================================
Sata vuotta täyttävässä Kluuvikadun Maximissa pyörivä Whatever Works tapahtuu kokonaisuudessaan New Yorkissa. Niin kuin kirjailija Paul Austerille myös Allenille New York, etenkin Manhattan, on ollut taiteellisen luomisen sielun maisema ja elokuvien henkilöiden kohtauspaikka. Allenin pääteoksissa Annie Hall (1977), Manhattan (1979) ja Hannah ja sisaret (1986) New York paikkoineen ja kulttuuri-ilmiöineen on tärkeässä osassa. Näkee, miten Allen on sitoutunut kotikaupunkinsa urbaaniin maisemaan. Hän suo New Yorkille jopa turistimaisia rakkaudentunnustuksia - esimerkiksi käynti katselemassa Vapauden patsasta.
Whatever Works lähenee hyvin olennaisesta näkökulmasta Paul Austerin romaaneja. Molemmat New Yorkin kuvaajat esittävät, että sattuma saattaa merkitä odotettua enemmän ihmisen elämässä. Jos onnea oikein etsii, niin tuskin se saapuu, sillä onni saapuu, jos on saapuakseen. Woody Allenin elokuvassa onni ilmestyy sattumalta - vaikkapa itsemurhaa yrittävän päähenkilö Boris Yellnikoffin (Larry David) hypätessä ikkunan läpi kadulle.
Woody Allenin alter ego Boris on Whatever Worksissa kvanttimatemaatikko, nero, joka oli vähällä voittaa Nobelin palkinnon. Hän on ollut aviossa, mutta eronnut - kukapa tavallinen ihminen neron kanssa jaksaisi elää pitempään ja päinvastoin. Ikääntynyt mies asuu yksin luukussaan, tapaa älykkäitä ystäviään kulmakapakassa ja puhuu loputtomiin elämästä. Melkein joka toinen sana ilmaisee Boriksen ärtymystä maailmasta, joka on ahne ja paha. Kyllä Boriksen kannanotot suhahtavat maaliin, vaikka katsomossa tekee joskus tiukkaa kuunnella hänen yksinpuheluaan.
Boris Yellnikoff on todella vihainen, todella äreä, eikä hän muutu kovin paljon kohdatessaan kadulla värjöttävän tytön. Hän on Mississippistä New Yorkiin karannut naivi Melodie St. Ann Celestinen (Evan Rachel Wood), jota äiti on kuskannut missikisoissa. Boris suostuu ottamaan tytön asumaan luokseen - hiukan samalla tavalla kuin Charles Chaplin yksinäisen ja asunnottoman tytön Ritari Siniparrassa (1947). Niin Chaplinilla kuin Allenilla nämä tytöt saavat tilaisuutensa menestyä elämässä.
=========================================================================
Whatever Worksissa Boris kohtaa vastustuksestaan huolimatta onnen, New Yorkiin tupsahtava Melodien äiti (Patricia Clarkson) kohtaa kaksi onnea ja lopulta Melodien isäkin (Ed Begley Jr.) löytää itsensä ja todellisen seksuaalisuutensa. Eikä Melodiekaan aikaile, kun todellinen rakkaus kurkkii kulman takana. Mutta sitä ennen tytön täytyy tehdä tilit selviksi Boriksen kanssa, sillä heidän välilleen on kasvanut luottamus ja ystävyys. Ehkä jotakin vielä paljon enemmän. Boriksen ja Melodien suhde viittaa Manhattaniin, jossa Allenin esittämä Isaac Davis ihastui huomattavasti nuorempaan Tracyyn (Mariel Hemingway).
Whatever Works on hauska, vihainen, puhelias, romanttinen ja vapauttava musta komedia. Woody Allen on ennenkin valittanut maailmanmenosta ja -tilasta. Ikäännyttyään (s. 1935) hänestä on tullut jopa ylivihainen, ylikriittinen ja ylipenseä. Se voi ärsyttää monia katsojia, mutta jos elokuvassa haluaisi nähdä jotain omakohtaista, niin samalla tavalla kuin päähenkilö Boris myös ikäpolvemme kriittiset ihmiset vihastuvat yhä herkemmin asioista, joita ympärillämme tapahtuu. Siinä mielessä Woody Allenin uusin elokuva on täydellistä intellektuaalista herkkua, mutta on se myös tavattoman upea, pulppuavalla huumorilla höystetty kuvaus nuoruudesta (Evan Rachel Wood on suloinen löytö), rakkaudesta, seksuaalisuudesta, ennakoluulottomuudesta ja kyvystä hyväksyä erilaisia elämäntapoja.
Niin, ja nyt ei haikaillla Ingmar Bergmanin perään, vaan Whatever Worksin elokuvallinen viite kohdistuu - yllätys, yllätys - Orson Wellesin Pahan kosketukseen (1958).
Ajankohtainen kommentti
Tv-kanavat hakevat säästöjä jakelumaksuista. Ranskalais-amerikkalaisella Digitalla on Suomessa monopoli tv-ohjelmien jakelussa antenniverkkoon. Digitan hintoja pidetään liian korkeina. Julkisen palvelun Yle ja kaupalliset kanavat vaativat hintoja alas. Yle tilittää tiettävästi jakelusta Digitalle vuositasolla 35 miljoonaa euroa. Ylessä sitä pidetään liian korkeana hintana. Paradoksaalisesti Digita oli aikanaan Ylen omistama jakeluyhtiö. Yle meni sitten säästösyistä myymään yhtiön ulkomaille. Ylen nykyisessä rahapulassa Digitan omistaminen olisi kuin vartioisi kruunun jalokiveä.
Ylessä puhaltaakin parhaillaan säästökuuri. Yle ei aio enää välittää suomalaiskoteihin kaikkia suuria kansainvälisiä urheilutapahtumia. Ei ilmeisesti vuoden 2012 yleisurheilun EM-kisoja, jotka pidetään Helsingissä. Tämä saattaa olla vaaarallista, jos ajatellaan Ylen hyviä katsojaosuuksia. Kuten kirjoitin alkusyksyllä, niin esimerkiksi kesäkaudella urheilutapahtumat keräsivät jopa miljoonaylesöjä Ylen kanavilla.
Toinen säästökohde olisi FST5, eli suomenruotsalaisten oma ruotsinkielinen tv-kanava, jolla tosin esitetään ohjelmat suomeksi tekstitettyinä. Ylessä on syntynyt ajatus lakkauttaa koko kanava. Tosin tämä on vielä spekulaatiota, mutta varmasti yksi mahdollisuus, koska Ylen täytyy karsia kulujaan media-maksun tullessa käyttöön vuonna 2012. Muistetaan, että aikanaan ruotsinkielinen FST esitti tuotoksensa TV1:n ja TV2:n ohjelmistoissa. Menetelmä toimi erittäin hyvin, ja suomalaisetkin saattoivat siirtyä helposti katsomaan ruotsinkielisiä ohjelmia. Digihuumassa päätettiin luopua käytännöstä ja rakentaa ruotsinkielisille oma kanava. Sitä ei katsota.
============================================================================
Millennium-hypen aikana uskottiin, että perustamalla tv-kanavan saa luvan "painaa rahaa". Uskottiin, että digiaika tuo lukuisia uusia kiinnostavia tv-kanavia yleisön ulottuville. Uskottiin useisiin kanavanippuihin, koska digitalisointi teki lähetystaivaasta lähes rajattoman. Vaikka moni (allekirjoittanutkin) varoitti 2000-luvun vaihteessa liiallisesta optimismista: Suomi on niin pieni maa, että ei tänne mahdu useita kannattavia tv-kanavia.
Yle uusii ohjelmia pääkanavillaan ja Teemalla niin paljon päivällä ja illalla, että eikö uusintamyllyä voisi hiukan höllentää. Jäisi ohjelmapaikkoja FST:n ruotsinkielisille ohjelmille - esimeriksi uutisille ja ajankohtaispaketeille. Ne ovat olleet aina hyvää laatutasoa FST:n tuotannossa. FST5:llä nykyisin esitettävät tasokkaat pohjoismaiset sarjafilmit voisi aivan hyvin lähettää Ylen pääkanavilla. Tässä muutostilanteessa FST:n suomenruotsalaiset toimittajat säilyttäisivät työpaikkansa.
P.S. Suomi saa vuodenvaihteessa jälleen uuden tv-kanavan - tai aivan uuden tv-yhtiön. Tiettävästi kanadalaisten rahoilla meillä alkaa toimia Suomi-TV, jonka ohjelmisto annettujen ennakkotietojen mukaan olisi perhekeskeistä. Ei siis väkivaltaa ja muuta vastenmielistä ohjelmaa prime timessä.
Saa sitten nähdä, karsiiko lama tv-kanavia. Sopii kysyä, miten käy MTV3:n maksullisen Maxin, jos suomalaisia formulakuskeja ei enää nähdä F1-kilpailuissa. Tuntuisi, että kukaan ei jaksa enää innostua formuloista, jos Räikkönen tai Kovalainen loistavat radoilta poissaolollaan. Entä miten käy iltapäivälehtien urheilusivujen, jonne ei saa enää sivukaupalla Räikkös-uutisia?
Tuottelias ohjaaja-koomikko Woody Allen työskenteli muutaman vuoden Euroopassa - viimeksi syntyi Espanjassa mainio Vicky Cristina Barcelona. Osittain oli kysymys rahoitusongelmista Yhdysvalloissa, sillä elokuvayhtiöt eivät ole enää jaksaneet panostaa Alleniin. Toisaalta Allenia on aina arvostettu elokuvaohjaajana enemmän Eurooopassa.
Kannattaa myös muistaa, että elokuvantekijänä Allen on aina ihaillut enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia ohjaajia. Melkein pakkomielteen omaisesti Allen osoitti 1970-luvun ja 1980-luvun alun elokuvissaan kunnianosoituksia Ingmar Bergmanille - miksei joskus Federico Fellinillekin. Niin, totta vie, ehkä Allenille teki hyvää oleskella jonkin aikaa eurooppalaisessa todellisuudessa. Hetkinen! Ei Allen jäänytkään pitemmäksi aikaa New Yorkiin, vaan hän aloitti heinäkuussa Lontoossa uuden elokuvansa kuvaukset. Sen nimi on Yoy Will Meet A Tall Dark Stranger. Pääosat näyttelevät Antonio Banderas, Sir Anthony Hopkins, Josh Broilin ja Naomi Watts.
=================================================================================================
Sata vuotta täyttävässä Kluuvikadun Maximissa pyörivä Whatever Works tapahtuu kokonaisuudessaan New Yorkissa. Niin kuin kirjailija Paul Austerille myös Allenille New York, etenkin Manhattan, on ollut taiteellisen luomisen sielun maisema ja elokuvien henkilöiden kohtauspaikka. Allenin pääteoksissa Annie Hall (1977), Manhattan (1979) ja Hannah ja sisaret (1986) New York paikkoineen ja kulttuuri-ilmiöineen on tärkeässä osassa. Näkee, miten Allen on sitoutunut kotikaupunkinsa urbaaniin maisemaan. Hän suo New Yorkille jopa turistimaisia rakkaudentunnustuksia - esimerkiksi käynti katselemassa Vapauden patsasta.
Whatever Works lähenee hyvin olennaisesta näkökulmasta Paul Austerin romaaneja. Molemmat New Yorkin kuvaajat esittävät, että sattuma saattaa merkitä odotettua enemmän ihmisen elämässä. Jos onnea oikein etsii, niin tuskin se saapuu, sillä onni saapuu, jos on saapuakseen. Woody Allenin elokuvassa onni ilmestyy sattumalta - vaikkapa itsemurhaa yrittävän päähenkilö Boris Yellnikoffin (Larry David) hypätessä ikkunan läpi kadulle.
Woody Allenin alter ego Boris on Whatever Worksissa kvanttimatemaatikko, nero, joka oli vähällä voittaa Nobelin palkinnon. Hän on ollut aviossa, mutta eronnut - kukapa tavallinen ihminen neron kanssa jaksaisi elää pitempään ja päinvastoin. Ikääntynyt mies asuu yksin luukussaan, tapaa älykkäitä ystäviään kulmakapakassa ja puhuu loputtomiin elämästä. Melkein joka toinen sana ilmaisee Boriksen ärtymystä maailmasta, joka on ahne ja paha. Kyllä Boriksen kannanotot suhahtavat maaliin, vaikka katsomossa tekee joskus tiukkaa kuunnella hänen yksinpuheluaan.
Boris Yellnikoff on todella vihainen, todella äreä, eikä hän muutu kovin paljon kohdatessaan kadulla värjöttävän tytön. Hän on Mississippistä New Yorkiin karannut naivi Melodie St. Ann Celestinen (Evan Rachel Wood), jota äiti on kuskannut missikisoissa. Boris suostuu ottamaan tytön asumaan luokseen - hiukan samalla tavalla kuin Charles Chaplin yksinäisen ja asunnottoman tytön Ritari Siniparrassa (1947). Niin Chaplinilla kuin Allenilla nämä tytöt saavat tilaisuutensa menestyä elämässä.
=========================================================================
Whatever Worksissa Boris kohtaa vastustuksestaan huolimatta onnen, New Yorkiin tupsahtava Melodien äiti (Patricia Clarkson) kohtaa kaksi onnea ja lopulta Melodien isäkin (Ed Begley Jr.) löytää itsensä ja todellisen seksuaalisuutensa. Eikä Melodiekaan aikaile, kun todellinen rakkaus kurkkii kulman takana. Mutta sitä ennen tytön täytyy tehdä tilit selviksi Boriksen kanssa, sillä heidän välilleen on kasvanut luottamus ja ystävyys. Ehkä jotakin vielä paljon enemmän. Boriksen ja Melodien suhde viittaa Manhattaniin, jossa Allenin esittämä Isaac Davis ihastui huomattavasti nuorempaan Tracyyn (Mariel Hemingway).
Whatever Works on hauska, vihainen, puhelias, romanttinen ja vapauttava musta komedia. Woody Allen on ennenkin valittanut maailmanmenosta ja -tilasta. Ikäännyttyään (s. 1935) hänestä on tullut jopa ylivihainen, ylikriittinen ja ylipenseä. Se voi ärsyttää monia katsojia, mutta jos elokuvassa haluaisi nähdä jotain omakohtaista, niin samalla tavalla kuin päähenkilö Boris myös ikäpolvemme kriittiset ihmiset vihastuvat yhä herkemmin asioista, joita ympärillämme tapahtuu. Siinä mielessä Woody Allenin uusin elokuva on täydellistä intellektuaalista herkkua, mutta on se myös tavattoman upea, pulppuavalla huumorilla höystetty kuvaus nuoruudesta (Evan Rachel Wood on suloinen löytö), rakkaudesta, seksuaalisuudesta, ennakoluulottomuudesta ja kyvystä hyväksyä erilaisia elämäntapoja.
Niin, ja nyt ei haikaillla Ingmar Bergmanin perään, vaan Whatever Worksin elokuvallinen viite kohdistuu - yllätys, yllätys - Orson Wellesin Pahan kosketukseen (1958).
Ajankohtainen kommentti
Tv-kanavat hakevat säästöjä jakelumaksuista. Ranskalais-amerikkalaisella Digitalla on Suomessa monopoli tv-ohjelmien jakelussa antenniverkkoon. Digitan hintoja pidetään liian korkeina. Julkisen palvelun Yle ja kaupalliset kanavat vaativat hintoja alas. Yle tilittää tiettävästi jakelusta Digitalle vuositasolla 35 miljoonaa euroa. Ylessä sitä pidetään liian korkeana hintana. Paradoksaalisesti Digita oli aikanaan Ylen omistama jakeluyhtiö. Yle meni sitten säästösyistä myymään yhtiön ulkomaille. Ylen nykyisessä rahapulassa Digitan omistaminen olisi kuin vartioisi kruunun jalokiveä.
Ylessä puhaltaakin parhaillaan säästökuuri. Yle ei aio enää välittää suomalaiskoteihin kaikkia suuria kansainvälisiä urheilutapahtumia. Ei ilmeisesti vuoden 2012 yleisurheilun EM-kisoja, jotka pidetään Helsingissä. Tämä saattaa olla vaaarallista, jos ajatellaan Ylen hyviä katsojaosuuksia. Kuten kirjoitin alkusyksyllä, niin esimerkiksi kesäkaudella urheilutapahtumat keräsivät jopa miljoonaylesöjä Ylen kanavilla.
Toinen säästökohde olisi FST5, eli suomenruotsalaisten oma ruotsinkielinen tv-kanava, jolla tosin esitetään ohjelmat suomeksi tekstitettyinä. Ylessä on syntynyt ajatus lakkauttaa koko kanava. Tosin tämä on vielä spekulaatiota, mutta varmasti yksi mahdollisuus, koska Ylen täytyy karsia kulujaan media-maksun tullessa käyttöön vuonna 2012. Muistetaan, että aikanaan ruotsinkielinen FST esitti tuotoksensa TV1:n ja TV2:n ohjelmistoissa. Menetelmä toimi erittäin hyvin, ja suomalaisetkin saattoivat siirtyä helposti katsomaan ruotsinkielisiä ohjelmia. Digihuumassa päätettiin luopua käytännöstä ja rakentaa ruotsinkielisille oma kanava. Sitä ei katsota.
============================================================================
Millennium-hypen aikana uskottiin, että perustamalla tv-kanavan saa luvan "painaa rahaa". Uskottiin, että digiaika tuo lukuisia uusia kiinnostavia tv-kanavia yleisön ulottuville. Uskottiin useisiin kanavanippuihin, koska digitalisointi teki lähetystaivaasta lähes rajattoman. Vaikka moni (allekirjoittanutkin) varoitti 2000-luvun vaihteessa liiallisesta optimismista: Suomi on niin pieni maa, että ei tänne mahdu useita kannattavia tv-kanavia.
Yle uusii ohjelmia pääkanavillaan ja Teemalla niin paljon päivällä ja illalla, että eikö uusintamyllyä voisi hiukan höllentää. Jäisi ohjelmapaikkoja FST:n ruotsinkielisille ohjelmille - esimeriksi uutisille ja ajankohtaispaketeille. Ne ovat olleet aina hyvää laatutasoa FST:n tuotannossa. FST5:llä nykyisin esitettävät tasokkaat pohjoismaiset sarjafilmit voisi aivan hyvin lähettää Ylen pääkanavilla. Tässä muutostilanteessa FST:n suomenruotsalaiset toimittajat säilyttäisivät työpaikkansa.
P.S. Suomi saa vuodenvaihteessa jälleen uuden tv-kanavan - tai aivan uuden tv-yhtiön. Tiettävästi kanadalaisten rahoilla meillä alkaa toimia Suomi-TV, jonka ohjelmisto annettujen ennakkotietojen mukaan olisi perhekeskeistä. Ei siis väkivaltaa ja muuta vastenmielistä ohjelmaa prime timessä.
Saa sitten nähdä, karsiiko lama tv-kanavia. Sopii kysyä, miten käy MTV3:n maksullisen Maxin, jos suomalaisia formulakuskeja ei enää nähdä F1-kilpailuissa. Tuntuisi, että kukaan ei jaksa enää innostua formuloista, jos Räikkönen tai Kovalainen loistavat radoilta poissaolollaan. Entä miten käy iltapäivälehtien urheilusivujen, jonne ei saa enää sivukaupalla Räikkös-uutisia?
sunnuntaina, marraskuuta 15, 2009
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 21
Nykyaika (Modern Times, USA 1936) ohjaus, suunnittelu ja tuotanto: Charles Chaplin, musiikki: Alfred Newman, kuvaus: Rollie Totheroth ja Ira Morgan, pääosissa: Charles Chaplin, Paulette Goddard, Henry Bergman. Tuotanto: United Artists.
Mikä tahansa Charles Chaplinin (1889-1977) komedia ansaitsee mestariteoksen arvonimen - niin Easy Streetistä Kultakuumeeseen, Chaplinin pojasta Sirkukseen ja Kaupungin valoihin sekä 1940-luvun äänielokuvista Diktaattorista Monsieur Verdouxiin, 1950-luvun Parrasvaloihin ja Kuningas New Yorkissa -jäähyväistyöhön.
Charles Chaplin ohjasi vielä 1960-luvulla Marlon Brandon ja Sophia Lorenin näyttelemän Hongkongin kreivittären, mutta ei se enää kestänyt, kun näin sen uudelleen jokin vuosi sitten. Valitsen kuitenkin pitkän harkinnan jälkeen sarjani Chaplin-elokuvaksi Nykyajan, koska se on profetaalinen, melkein sosiologinen näkemys työn historiasta ja palkkatyöläisen arjesta. Sen sanoma yksilön, pienen ihmisen asemasta automatisoituvasta ja mekanisoituvasta yhteiskunnasta pätee vieläkin. Niin, ja se on lämmin, inhimillinen, katharsiksen tunteen tuottava komedia.
Ehkä Chaplin joutui juuri tämän elokuvan tähden Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa poliittisen ajojahdin kohteeksi. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainot olivat menossa. Chaplinkin vedettiin antiamerikkalaista toimintaa tutkivan senaatin komitean silmätikuksi väitetyistä kommunistisista yhteyksistään. Mutta Lontoon katujen poikaviikari ja kansan rakastama kulkuri ei antanut periksi, vaan tykitti takaisin kuuluisalla puheenvuorollaan: "En ole kommunisti, en ole koskaan liittynyt mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minä olen kuten te voisitte sanoa rauhanlietsoja."
Vuonna 1952 vuosisadan ensimmäisen puoliskon tunnetuin ihminen Charles Chaplin oli vaimonsa Oonan kanssa matkalla laivalla Lontooseen, tunteellisen klovnimuotokuvan Parrasvalojen ensi-iltaan. Keskellä Atlantia hänelle kerrottiin, että USA:n maahanmuuttovirasto on evännyt paluuviisumin Yhdysvaltoihin. Syyksi määriteltiin Chaplinin moraali. Koomikko vannoi, että ei astu enää jalallaan Yhdysvaltain kamaralle.
Päätös piti aina vuoteen 1972, kun Amerikan elokuva-akatemia halusi ojentaa Sveitsiin asettuneelle Chaplinille Oscarin työstään ja vaikutuksestaan elokuvataiteessa. Iloinen ja tyytyväinen Chaplin nähtiin Oscar-tilaisuudessa. Myöhemmin hänen kerrottiin säteilleen New York´s Philharmonic -hallin juhlissa: "Tämä on renessanssini. Olen syntynyt uudelleen." Nykyajan kuuluisa loppu, jossa byrokratiasta ja koneiden painosta vapautuneet kulkuri ja tyttö kävelevät maantiellä kohti avaraa taivaanrantaa, välähteli kenties vanhan Chaplinin mielessä.
Näin Nykyajan ensimmäisen kerran kesällä 1963 Länsi-Berliinissä. Jossakin Kreuzbergin - kaupunginosa alkoi tulla täyteen turkkilaisista vierastyöläisistä - pienesssä teatterissa muurin varjossa. Teatterissa oli menossa Chaplin-viikko, johon kuuluivat kaikki mestarin pitkät elokuvat - Diktaattoria lukuun ottamatta (Hitler ja Kolmas valtakunta olivat vielä liian arka aihe saksalaisille).
Samat Chaplinin kokoillan elokuvat saapuivat Suomeenkin 1960-luvun kuluessa. Erilaisissa mykän komedian kokoamaohjelmissa nähtiin Chaplinia, mutta myös mykänkomedian Buster Keatonia, Laurel & Hardya ja Harold Lloydia. Elokuva-arkisto tutustutti meidät nuoret filmihullut 1960-luvun lopulla Marx-veljesten komedioihin. Niin, ja Ylen Koulu-tv tilasi minulta 1968 esittelyvihkosen elokuvakomedian kultakaudesta.
=================================================================================
Nykyaika sähköistää aina. Komedian liukuhihnajakso on käsite, ei vain Charles Chaplinin akrobaatttisen taituruuden johdosta, vaan myös nerokkaana kärjistyksenä automatisoituvan teollisuustyön arjesta. Chaplinin näkemys työn ja pääoman, työnantajien ja työntekijöiden ristiriidasta oli marxilainen. Tähän viittasi komedialle alkuvaiheessa suunniteltu nimi Joukot (The Masses).
Nykyaika tuotettiin ajankohtana, jolloin äänielokuva oli ollut todellisuutta kuusi-seitsemän vuotta (Chaplinin komedian kuvaukset alkoivat jo vuonna 1934). Chaplin pysyi uskollisena mykän elokuvan ominaispiirteille. Vasta elokuvan lopussa kuullaan Chaplinin laulu ja äänitehosteita. Vasta vuoden 1940 huippuajankohtaisessa antifasistisessa Diktaattorissa Chaplin rohkeni ottaa äänen mukaan.
Nykyajan alkuteksteissä Chaplin selvittää: "Nykyaika on kertomus teollisuudesta, yksityisestä yritteliäisyydestä, ihmiskunnasta metsästämässä onnea." Elokuvan kuluessa Chaplin käsittelee työttömyyden ongelmia, uudenaikaisen teollisuustuotannon päämääriä ja ennen kaikkea - ihmisen ja koneen ristiriitaa. Tuskin missään elokuvassa on pureuduttu koneiden valtaan samalla intensiteetillä.
Monesti on väitetty, että Chaplin oli ajastaan jäljessä ohjatessaan Nykyaikaa. Kritiikeissä huomautettiin, että Chaplin ei ole seurannut elokuvallisen ilmaisun kehitystä. Jotkut kriitikot olivat sitä mieltä, että elokuva toistaa mestarin aikaisempia metkuja. Elokuvan vastaanottoon sekoittui myös poliittisia ja ideologisia kannanottoja.
On totta, että Nykyajassa sosiaalinen satiiri muuttuu vähitellen pelkäksi Chaplin-komediaksi, mutta on syytä muistaa, miten tuoreesti Chaplin sittenkin uudistui koomikkona. Hän riisui yltään aikaisemman sentimentaalisen kulkurin paatoksen. Häntä kiinnostivat nyt enemmän maailman asiat ja yhteiskunnallinen kehitys lamakauden Amerikassa. Elokuvallisen ilmaisun muutokset eräällä tavalla uhrattiin yhteiskunnalliselle vastuulle.
Pahat kieletkin vaikuttivat aikanaan Nykyajan negatiivisiin arviointeihin. Chaplinia pidettiin salonkisosialistina, joka luo kankaalle luokkataistelun dramaattisen panoraamaan. Vuosikymmenien jälkeen on helppo todeta, että Nykyaika on ajaton ja yleisinhimillinen komedia, satiiri kapitalismista ja työväenluokan asemasta tuotantojärjestelmässä. Mitään sosialistista propagandaa elokuvasta ei löydy. Komedia huvittaa, naurattaa meitä kaikkineen, naurattaa ennen kaikkea joukkokokemuksena elokuvateatterissa, mutta mestariteoksen arvon mukaisesti se jättää meidät pohtimaan ihmisen asemaa ja osaa koskevia asioita.
=================================================================================
Jos naurusta kirjoittanut ranskalainen filosofi Henri Bergson (1859-1941) olisi katsonut elokuvia, katsonut Charles Chaplinin komedioita, niin aivan varmasti hän olisi muuttanut käsityksiään komiikasta. Hän kirjoitti muun muassa: "Nauru ei tekisi tehtäväänsä, jos se tarjoaisi myötätuntoa ja hyvyyttä." Kaikkineen Chaplinin elokuvataide tarjosi juuri tätä naurun lomassa. Ja tarjoaa edelleen. Vaikka Chaplinin elokuvien uusinnoissa on parhaillaan menossa hiljainen vaihe, niin tulee aika, jolloin uudet sukupolvet saavat nauttia niistä ja nauraa hersyvästi kulkurille, josta kehittyi ehjä elokuvaohjaaja.
Charles Chaplinia on kehuttu aina ylisanoinkin ("suurin taiteilija, joka koskaan on elänyt", "ainoa nero, joka kehitti elokuvataidetta"), mutta itse haluaisin säilyttää muistissani Diktaattorin loppupuheen huipennuksen: "Taistelkaamme uuden maailman puolesta - paremman maailman puolesta, joka antaa ihmiselle työtä, nuoruudelle tulevaisuuden ja vanhuksille turvan ... Astumme uuteen maailmaan - vapaampaan, inhimillisempään, missä ei ole ahneutta, vihaa ja raakuutta. Ihmisen sielu on saanut siivet ja vihdoin se on vapa lentämään..
Nykyaika (Modern Times, USA 1936) ohjaus, suunnittelu ja tuotanto: Charles Chaplin, musiikki: Alfred Newman, kuvaus: Rollie Totheroth ja Ira Morgan, pääosissa: Charles Chaplin, Paulette Goddard, Henry Bergman. Tuotanto: United Artists.
Mikä tahansa Charles Chaplinin (1889-1977) komedia ansaitsee mestariteoksen arvonimen - niin Easy Streetistä Kultakuumeeseen, Chaplinin pojasta Sirkukseen ja Kaupungin valoihin sekä 1940-luvun äänielokuvista Diktaattorista Monsieur Verdouxiin, 1950-luvun Parrasvaloihin ja Kuningas New Yorkissa -jäähyväistyöhön.
Charles Chaplin ohjasi vielä 1960-luvulla Marlon Brandon ja Sophia Lorenin näyttelemän Hongkongin kreivittären, mutta ei se enää kestänyt, kun näin sen uudelleen jokin vuosi sitten. Valitsen kuitenkin pitkän harkinnan jälkeen sarjani Chaplin-elokuvaksi Nykyajan, koska se on profetaalinen, melkein sosiologinen näkemys työn historiasta ja palkkatyöläisen arjesta. Sen sanoma yksilön, pienen ihmisen asemasta automatisoituvasta ja mekanisoituvasta yhteiskunnasta pätee vieläkin. Niin, ja se on lämmin, inhimillinen, katharsiksen tunteen tuottava komedia.
Ehkä Chaplin joutui juuri tämän elokuvan tähden Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa poliittisen ajojahdin kohteeksi. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainot olivat menossa. Chaplinkin vedettiin antiamerikkalaista toimintaa tutkivan senaatin komitean silmätikuksi väitetyistä kommunistisista yhteyksistään. Mutta Lontoon katujen poikaviikari ja kansan rakastama kulkuri ei antanut periksi, vaan tykitti takaisin kuuluisalla puheenvuorollaan: "En ole kommunisti, en ole koskaan liittynyt mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minä olen kuten te voisitte sanoa rauhanlietsoja."
Vuonna 1952 vuosisadan ensimmäisen puoliskon tunnetuin ihminen Charles Chaplin oli vaimonsa Oonan kanssa matkalla laivalla Lontooseen, tunteellisen klovnimuotokuvan Parrasvalojen ensi-iltaan. Keskellä Atlantia hänelle kerrottiin, että USA:n maahanmuuttovirasto on evännyt paluuviisumin Yhdysvaltoihin. Syyksi määriteltiin Chaplinin moraali. Koomikko vannoi, että ei astu enää jalallaan Yhdysvaltain kamaralle.
Päätös piti aina vuoteen 1972, kun Amerikan elokuva-akatemia halusi ojentaa Sveitsiin asettuneelle Chaplinille Oscarin työstään ja vaikutuksestaan elokuvataiteessa. Iloinen ja tyytyväinen Chaplin nähtiin Oscar-tilaisuudessa. Myöhemmin hänen kerrottiin säteilleen New York´s Philharmonic -hallin juhlissa: "Tämä on renessanssini. Olen syntynyt uudelleen." Nykyajan kuuluisa loppu, jossa byrokratiasta ja koneiden painosta vapautuneet kulkuri ja tyttö kävelevät maantiellä kohti avaraa taivaanrantaa, välähteli kenties vanhan Chaplinin mielessä.
Näin Nykyajan ensimmäisen kerran kesällä 1963 Länsi-Berliinissä. Jossakin Kreuzbergin - kaupunginosa alkoi tulla täyteen turkkilaisista vierastyöläisistä - pienesssä teatterissa muurin varjossa. Teatterissa oli menossa Chaplin-viikko, johon kuuluivat kaikki mestarin pitkät elokuvat - Diktaattoria lukuun ottamatta (Hitler ja Kolmas valtakunta olivat vielä liian arka aihe saksalaisille).
Samat Chaplinin kokoillan elokuvat saapuivat Suomeenkin 1960-luvun kuluessa. Erilaisissa mykän komedian kokoamaohjelmissa nähtiin Chaplinia, mutta myös mykänkomedian Buster Keatonia, Laurel & Hardya ja Harold Lloydia. Elokuva-arkisto tutustutti meidät nuoret filmihullut 1960-luvun lopulla Marx-veljesten komedioihin. Niin, ja Ylen Koulu-tv tilasi minulta 1968 esittelyvihkosen elokuvakomedian kultakaudesta.
=================================================================================
Nykyaika sähköistää aina. Komedian liukuhihnajakso on käsite, ei vain Charles Chaplinin akrobaatttisen taituruuden johdosta, vaan myös nerokkaana kärjistyksenä automatisoituvan teollisuustyön arjesta. Chaplinin näkemys työn ja pääoman, työnantajien ja työntekijöiden ristiriidasta oli marxilainen. Tähän viittasi komedialle alkuvaiheessa suunniteltu nimi Joukot (The Masses).
Nykyaika tuotettiin ajankohtana, jolloin äänielokuva oli ollut todellisuutta kuusi-seitsemän vuotta (Chaplinin komedian kuvaukset alkoivat jo vuonna 1934). Chaplin pysyi uskollisena mykän elokuvan ominaispiirteille. Vasta elokuvan lopussa kuullaan Chaplinin laulu ja äänitehosteita. Vasta vuoden 1940 huippuajankohtaisessa antifasistisessa Diktaattorissa Chaplin rohkeni ottaa äänen mukaan.
Nykyajan alkuteksteissä Chaplin selvittää: "Nykyaika on kertomus teollisuudesta, yksityisestä yritteliäisyydestä, ihmiskunnasta metsästämässä onnea." Elokuvan kuluessa Chaplin käsittelee työttömyyden ongelmia, uudenaikaisen teollisuustuotannon päämääriä ja ennen kaikkea - ihmisen ja koneen ristiriitaa. Tuskin missään elokuvassa on pureuduttu koneiden valtaan samalla intensiteetillä.
Monesti on väitetty, että Chaplin oli ajastaan jäljessä ohjatessaan Nykyaikaa. Kritiikeissä huomautettiin, että Chaplin ei ole seurannut elokuvallisen ilmaisun kehitystä. Jotkut kriitikot olivat sitä mieltä, että elokuva toistaa mestarin aikaisempia metkuja. Elokuvan vastaanottoon sekoittui myös poliittisia ja ideologisia kannanottoja.
On totta, että Nykyajassa sosiaalinen satiiri muuttuu vähitellen pelkäksi Chaplin-komediaksi, mutta on syytä muistaa, miten tuoreesti Chaplin sittenkin uudistui koomikkona. Hän riisui yltään aikaisemman sentimentaalisen kulkurin paatoksen. Häntä kiinnostivat nyt enemmän maailman asiat ja yhteiskunnallinen kehitys lamakauden Amerikassa. Elokuvallisen ilmaisun muutokset eräällä tavalla uhrattiin yhteiskunnalliselle vastuulle.
Pahat kieletkin vaikuttivat aikanaan Nykyajan negatiivisiin arviointeihin. Chaplinia pidettiin salonkisosialistina, joka luo kankaalle luokkataistelun dramaattisen panoraamaan. Vuosikymmenien jälkeen on helppo todeta, että Nykyaika on ajaton ja yleisinhimillinen komedia, satiiri kapitalismista ja työväenluokan asemasta tuotantojärjestelmässä. Mitään sosialistista propagandaa elokuvasta ei löydy. Komedia huvittaa, naurattaa meitä kaikkineen, naurattaa ennen kaikkea joukkokokemuksena elokuvateatterissa, mutta mestariteoksen arvon mukaisesti se jättää meidät pohtimaan ihmisen asemaa ja osaa koskevia asioita.
=================================================================================
Jos naurusta kirjoittanut ranskalainen filosofi Henri Bergson (1859-1941) olisi katsonut elokuvia, katsonut Charles Chaplinin komedioita, niin aivan varmasti hän olisi muuttanut käsityksiään komiikasta. Hän kirjoitti muun muassa: "Nauru ei tekisi tehtäväänsä, jos se tarjoaisi myötätuntoa ja hyvyyttä." Kaikkineen Chaplinin elokuvataide tarjosi juuri tätä naurun lomassa. Ja tarjoaa edelleen. Vaikka Chaplinin elokuvien uusinnoissa on parhaillaan menossa hiljainen vaihe, niin tulee aika, jolloin uudet sukupolvet saavat nauttia niistä ja nauraa hersyvästi kulkurille, josta kehittyi ehjä elokuvaohjaaja.
Charles Chaplinia on kehuttu aina ylisanoinkin ("suurin taiteilija, joka koskaan on elänyt", "ainoa nero, joka kehitti elokuvataidetta"), mutta itse haluaisin säilyttää muistissani Diktaattorin loppupuheen huipennuksen: "Taistelkaamme uuden maailman puolesta - paremman maailman puolesta, joka antaa ihmiselle työtä, nuoruudelle tulevaisuuden ja vanhuksille turvan ... Astumme uuteen maailmaan - vapaampaan, inhimillisempään, missä ei ole ahneutta, vihaa ja raakuutta. Ihmisen sielu on saanut siivet ja vihdoin se on vapa lentämään..
perjantaina, marraskuuta 13, 2009
Mies vailla moraalia * * *
Viime kerralla sivusin amerikkalaisohjaaja Steven Soderberghia (s. 1963). Tietoisuus nuoresta ohjaajasta kiiri maailmalle kaksikymmentä vuotta sitten, kun Soderberghin kengännauhabudjetilla toteutettu ...seksiä, valheita ja videonauhaa voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon. Parissa vuosikymmenessä Soderberghistä kehittyi tuottelias ja laadukas ohjaaja, joka on saavuttanut isoja kaupallisiakin menestyksiä (etenkin Ocean Elevens -sarja).
Steven Soderbeghin uusin elokuva Ilmiantaja on kiinnostava analyysi amerikkalaisen liike-elämän harmaasta alueesta ja johtotason ahneuden politiikasta. Elokuva perustuu tositapaukseen, josta on laadittu kirjoja. Helsingin ohjelmistoon elokuva tuli parisen viikkoa sitten.
Ilmiantajan päähenkilö on biokemisti Mark Whitacre (Matt Damon), joka toimii johtotehtävissä maissibisnekseen keskittyvässä amerikkalaisessa suurfirmassa. Maissista jalostetaan tuotetta, jota myydään globaalisti. Mark Whitacre on saanut selville, että firman isot johtajat ovat luoneet maailmanlaajuisen kartellin, jossa hinnoista sovitaan. Toiminta on laitonta, joten biokemisti Whitacre päättää paljastaa asian FBI:n agenteille.
Mark Whitacresta tulee eräänlainen ilmiantaja. Hänen mielensä liikkuu kuin propelli; oikeastaan hän on mielen kameleontti, joka ikään kuin pyörittää huijauksen kaleidoskooppia. Whitacren hulluudesta on kehittynyt älykkyyden elävä, mutta myös vaarallinen väline. Mies on patologinen valehtelija, jonka motiiveista on vaikea saada selvää. Pelaako hän sittenkin omaan pussiinsa paljastaessaan yrityssalaisuuksia? Vai kokeileeko vain älykkyytensä rajoja ja moraalinsa joustavuutta.
======================================================================
Steven Soderberg on rakentanut jännittävän elokuvallisen palapelin, josta kuoriutuu koko ajan uusia ja uusia salaisuuksia. Katsoja ei lopultakaan ole varma, onko kysymys vakavasta sairaskertomuksesta vai mustasta komediasta, joka nauraa kaikille ja kaikelle.
Vaikka Matt Damon on loistava ja sivuosiin on saatu erinomainen miehitys, niin lopulta Ilmiantaja on hiukan liian kirjallinen elokuva. Mutta Mark Whitacren tarinan taustalle ohjaaja on luonut toimivan visuaalisen ilmiasun. Amerikkalaisesta kaupunki- ja yritysmaailmasta annetaan häpeämättömän harmaa kuva.
Ajankohtainen kommentti
Ylen Italian kirjeenvaihtaja oli tehnyt hyvän raportin Yle Radio 1:n Kulttuurituntiin (9.11.). Raportissa esiteltiin Italiassa viriävää vastarintaa, joka kohdistuu pääministeri Silvio Berlusconin politiikkaa, tv-strategiaa ja yksipuolista naiskäsitystä vastaan. Nuorista naisistahan on tehty pelkkiä seksiobjekteja Berlusconin kaupallisilla tv-kanavilla. Nyt Berlusconia on ryhdytty arvostelemaan Italian lehdistössä ja internetissä. Oppositiopoliitikotkin alkavat saada tarpeekseen pääministeristä. Oikeudenkäyntejäkin ollaan aloittamassa, sillä Berlusconia epäillään veropetoksesta. Tämä liittyy pääministerin veroparatiisiyhtiöihin ja tv-oikeuksien hankkimiseen.
Hyvä näin, mutta minkälainen vallankäyttäjä Silvio Berlusconi oikein on saapasmaassa? Hän johtaa tietenkin pääministerinä oikeistolaista politiikkaa. Hänen mediavaltansa lonkerot ulottuvat joka puolelle. Italiassa Berlusconi on luonut kaupallisen mediavaltakunnan - vähän samaan tapaan kuin australialassyntyinen Robert Murdoch Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Mutta miehillä on eroja.
Robert Murdochilla on monimedia-imperiumi. Hän hallitsee katsojien tunteita ja mielipiteitä Fox-television ja Twentieth Century Fox-filmiyhtiön kautta Amerikassa (mm. oikeistolaista Sarah Palinia buffataan tv-kanavalla). Murdoch häärää lehtibisneksessä Australiassa. Hän omistaa Britanniassa bulevardi- (mm. The Sun) ja laatulehtiä (mm. The Sunday Times). Hänellä on kaapeli- ja satelliittikanavia sekä Britannian menestynein digitaalinen maksutv-alusta (BSkyB).
Parhaillaan moguli levittää valtaansa verkkopuolelle. Hän uskoo voivansa kehittää ansaintalogiikan yhdysvaltalaisen Wall Street Journalin nettiversiolle, vaikka muut mediatalot joutuvat jakamaan ilmaiseksi aineistoa nettiin. Ja onpa Murdoch saanut luotua Berlusconin kauhuksi Italiaan maan suosituimman maksutv-yhtiön.
=============================================================================
Silvio Berlusconi ja Robert Murdoch eroavat siinä, että jälkimmäinen ei ole poliitikko. Jos ei sitten massojen mielten poliitikko. Italian pääministeri on luonut poliittisen valtansa pitkälle Fininvest- ja Mediaset -yhtiöiden avulla. Berlusconi kerää miljardeja lehti- ja kirjakustantamojen, Medusa-video- ja filmiyhtiön ja kuuluisan AC Milan -jalkapalloseuran kautta.
Mutta mikä vaarallisinta: Berlusconi vaikuttaa kansan tajuntaan kolmen valtakunnallisen kaupallisen tv-kanavan kautta. Niiden tavaramerkiksi muodostuivat vähäpukeiset tytöt ja aivoton viihde. Voisi ajatella, että nuo tv-kanavat ovat samalla kuin valtava vaalirahoituspaketti, jolla turvataan yhden puolueen ja poliitikon näkyvyys.
Silvio Berlusconin tv-kanavien katsojaosuus oli viime vuonna hiukan yli 42 %, kun julkisen palvelun tv-yhtiö RAI pääsi vajaaseen 36 %:n osuuteen. Tänä vuonna Berlusconin Mediaset-televisioyhtiön kanavien on arvioitu lisänneen jälleen katsojaosuuksia.
Taannoin kerroin, että Berlusconi on levittänyt valtansa myös julkisen palvelun RAI -tv -yhtiöön. Pääministeri hankki oikeuden nimittää RAI-yhtiön hallituksen. Hän puuttuu jopa johtajien valintoihin.
==================================================================================
P.S. Suomenkin mediataloissa on mietitty pitkään, miten saataisiin rahaa lehtien nettiin syötetystä aineistosta. Sitähän jaetaan ilmaiseksi, koska internet on ilmainen ja vapaa. Ilta-Sanomien nettisivustojen on arvoitu olevan luetuimpia (=klikatuimpia) Suomessa. Toisaalta lehden printtiversion levikki on laskenut jatkuvasti. Ei mikään ihme, sillä netti syö printtiä. Tällä viikolla Ilta-Sanomia myytiin 90:llä sentillä (normaali 1,20 euroa) esimerkiksi S-Marketin kassalla. Silmät oli pudota päästä, sillä tänään perjantaina myyntihinta oli enää 70 senttiä.
Viime kerralla sivusin amerikkalaisohjaaja Steven Soderberghia (s. 1963). Tietoisuus nuoresta ohjaajasta kiiri maailmalle kaksikymmentä vuotta sitten, kun Soderberghin kengännauhabudjetilla toteutettu ...seksiä, valheita ja videonauhaa voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon. Parissa vuosikymmenessä Soderberghistä kehittyi tuottelias ja laadukas ohjaaja, joka on saavuttanut isoja kaupallisiakin menestyksiä (etenkin Ocean Elevens -sarja).
Steven Soderbeghin uusin elokuva Ilmiantaja on kiinnostava analyysi amerikkalaisen liike-elämän harmaasta alueesta ja johtotason ahneuden politiikasta. Elokuva perustuu tositapaukseen, josta on laadittu kirjoja. Helsingin ohjelmistoon elokuva tuli parisen viikkoa sitten.
Ilmiantajan päähenkilö on biokemisti Mark Whitacre (Matt Damon), joka toimii johtotehtävissä maissibisnekseen keskittyvässä amerikkalaisessa suurfirmassa. Maissista jalostetaan tuotetta, jota myydään globaalisti. Mark Whitacre on saanut selville, että firman isot johtajat ovat luoneet maailmanlaajuisen kartellin, jossa hinnoista sovitaan. Toiminta on laitonta, joten biokemisti Whitacre päättää paljastaa asian FBI:n agenteille.
Mark Whitacresta tulee eräänlainen ilmiantaja. Hänen mielensä liikkuu kuin propelli; oikeastaan hän on mielen kameleontti, joka ikään kuin pyörittää huijauksen kaleidoskooppia. Whitacren hulluudesta on kehittynyt älykkyyden elävä, mutta myös vaarallinen väline. Mies on patologinen valehtelija, jonka motiiveista on vaikea saada selvää. Pelaako hän sittenkin omaan pussiinsa paljastaessaan yrityssalaisuuksia? Vai kokeileeko vain älykkyytensä rajoja ja moraalinsa joustavuutta.
======================================================================
Steven Soderberg on rakentanut jännittävän elokuvallisen palapelin, josta kuoriutuu koko ajan uusia ja uusia salaisuuksia. Katsoja ei lopultakaan ole varma, onko kysymys vakavasta sairaskertomuksesta vai mustasta komediasta, joka nauraa kaikille ja kaikelle.
Vaikka Matt Damon on loistava ja sivuosiin on saatu erinomainen miehitys, niin lopulta Ilmiantaja on hiukan liian kirjallinen elokuva. Mutta Mark Whitacren tarinan taustalle ohjaaja on luonut toimivan visuaalisen ilmiasun. Amerikkalaisesta kaupunki- ja yritysmaailmasta annetaan häpeämättömän harmaa kuva.
Ajankohtainen kommentti
Ylen Italian kirjeenvaihtaja oli tehnyt hyvän raportin Yle Radio 1:n Kulttuurituntiin (9.11.). Raportissa esiteltiin Italiassa viriävää vastarintaa, joka kohdistuu pääministeri Silvio Berlusconin politiikkaa, tv-strategiaa ja yksipuolista naiskäsitystä vastaan. Nuorista naisistahan on tehty pelkkiä seksiobjekteja Berlusconin kaupallisilla tv-kanavilla. Nyt Berlusconia on ryhdytty arvostelemaan Italian lehdistössä ja internetissä. Oppositiopoliitikotkin alkavat saada tarpeekseen pääministeristä. Oikeudenkäyntejäkin ollaan aloittamassa, sillä Berlusconia epäillään veropetoksesta. Tämä liittyy pääministerin veroparatiisiyhtiöihin ja tv-oikeuksien hankkimiseen.
Hyvä näin, mutta minkälainen vallankäyttäjä Silvio Berlusconi oikein on saapasmaassa? Hän johtaa tietenkin pääministerinä oikeistolaista politiikkaa. Hänen mediavaltansa lonkerot ulottuvat joka puolelle. Italiassa Berlusconi on luonut kaupallisen mediavaltakunnan - vähän samaan tapaan kuin australialassyntyinen Robert Murdoch Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Mutta miehillä on eroja.
Robert Murdochilla on monimedia-imperiumi. Hän hallitsee katsojien tunteita ja mielipiteitä Fox-television ja Twentieth Century Fox-filmiyhtiön kautta Amerikassa (mm. oikeistolaista Sarah Palinia buffataan tv-kanavalla). Murdoch häärää lehtibisneksessä Australiassa. Hän omistaa Britanniassa bulevardi- (mm. The Sun) ja laatulehtiä (mm. The Sunday Times). Hänellä on kaapeli- ja satelliittikanavia sekä Britannian menestynein digitaalinen maksutv-alusta (BSkyB).
Parhaillaan moguli levittää valtaansa verkkopuolelle. Hän uskoo voivansa kehittää ansaintalogiikan yhdysvaltalaisen Wall Street Journalin nettiversiolle, vaikka muut mediatalot joutuvat jakamaan ilmaiseksi aineistoa nettiin. Ja onpa Murdoch saanut luotua Berlusconin kauhuksi Italiaan maan suosituimman maksutv-yhtiön.
=============================================================================
Silvio Berlusconi ja Robert Murdoch eroavat siinä, että jälkimmäinen ei ole poliitikko. Jos ei sitten massojen mielten poliitikko. Italian pääministeri on luonut poliittisen valtansa pitkälle Fininvest- ja Mediaset -yhtiöiden avulla. Berlusconi kerää miljardeja lehti- ja kirjakustantamojen, Medusa-video- ja filmiyhtiön ja kuuluisan AC Milan -jalkapalloseuran kautta.
Mutta mikä vaarallisinta: Berlusconi vaikuttaa kansan tajuntaan kolmen valtakunnallisen kaupallisen tv-kanavan kautta. Niiden tavaramerkiksi muodostuivat vähäpukeiset tytöt ja aivoton viihde. Voisi ajatella, että nuo tv-kanavat ovat samalla kuin valtava vaalirahoituspaketti, jolla turvataan yhden puolueen ja poliitikon näkyvyys.
Silvio Berlusconin tv-kanavien katsojaosuus oli viime vuonna hiukan yli 42 %, kun julkisen palvelun tv-yhtiö RAI pääsi vajaaseen 36 %:n osuuteen. Tänä vuonna Berlusconin Mediaset-televisioyhtiön kanavien on arvioitu lisänneen jälleen katsojaosuuksia.
Taannoin kerroin, että Berlusconi on levittänyt valtansa myös julkisen palvelun RAI -tv -yhtiöön. Pääministeri hankki oikeuden nimittää RAI-yhtiön hallituksen. Hän puuttuu jopa johtajien valintoihin.
==================================================================================
P.S. Suomenkin mediataloissa on mietitty pitkään, miten saataisiin rahaa lehtien nettiin syötetystä aineistosta. Sitähän jaetaan ilmaiseksi, koska internet on ilmainen ja vapaa. Ilta-Sanomien nettisivustojen on arvoitu olevan luetuimpia (=klikatuimpia) Suomessa. Toisaalta lehden printtiversion levikki on laskenut jatkuvasti. Ei mikään ihme, sillä netti syö printtiä. Tällä viikolla Ilta-Sanomia myytiin 90:llä sentillä (normaali 1,20 euroa) esimerkiksi S-Marketin kassalla. Silmät oli pudota päästä, sillä tänään perjantaina myyntihinta oli enää 70 senttiä.
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 20
M - Kaupunki etsii murhaajaa (M, Saksa 1931) ohjaus: Fritz Lang, käsikirjoitus: Lang, Thea von Harbou, kuvaus: Fritz Arno Wagner, Gustv Rathje, musiikki: katkelmia Edward Griegin Peer Gyntistä. pääosissa: Peter Lorre (Franz Becker), Otto Wernicke (Karl Lohmann), Gustv Grundgens (Schraenker). Tuotanto: Nero Film, Star Film.
"Revenge is a bitter and evil fruit. And Death hangs besides it on the bough,. These men who lived in code of hate have nothing to live for now..."
Kohtalo puuttuu peliin itävaltalais-amerikkalaisen Fritz Langin (1890-1976) elokuvissa. Alun lainaus on Langin Amerikan kauden hienosta westernistä Rancho Notorius eli Villin lännen villikissa vuodelta 1952. Kriitikko ja elokuvaohjaaja Peter Bognanovich otti sen kuuluisaan Lang-haastattelukirjaan, jossa käsitellään ohjaajan amerikkalaisia elokuvia. Mutta jo saksalaisissa töissä kohtalo, murhaaja ja kosto olivat etusijalla - kuten muistamme elokuvakerhossa 1960-luvun alussa näkemästämme Tohtori Mabusen testamentista.
Fritz Lang oli kovassa maineessa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella. Hänen viimeiset Hollywood-elokuvansa olivat Huulipunamurhaaja ja Sähkötuoli odottaa. Nämä elokuvat valmistuivat 1956. Niiden jälkeen Lang totesi, että nyt saa riittää. Hän palasi takaisin kotimaahansa, nyt Saksan Liittotasavaltaan, jossa Lang ohjasi vielä kolme saksalaista elokuvaa Eschnapurin tiikeri, Maharadjan kosto ja Tri. Mabusen 1000 silmää. Niitä palvottiin etenkin Ranskassa. Langin ilmaisu vaikutti ennen kaikkea Ranskan uuden aallon ohjaajiin, mutta myös Joseph Loseyhin, Samuel Fulleriin ja Anthony Manniin. Ei ollut ihme, että Jean-Luc Godar maanitteli 1962 Langin elokuva elokuvassa -filmiinsä Sen täytyi tapahtua.
Fritz Langin saksalaiset ja amerikkalaiset elokuvat ovat olleet aina kärjessä arvoasteikossani. Olen voinut katsoa niitä jatkuvasti eri vuosikymmenillä, niin koulukaupungin elokuvakerhossa ja elokuvateattereissa, Berliinissä, 1960-luvun loppupuolella Helsingissä Goethe-Instituutin näytännöissä ja Suomen elokuva-arkiston sarjoissa. Ja Langin elokuvia näytettiin etenkin 1980-luvulla paljon televisiossa.
=====================================================================
Näin M-elokuvan ensimmäisen kerran 1963 Berliinin kesän aikana. Se kesä muistetaan presidentti John F. Kennedyn vierailusta Länsi-Berliinissä. Brandenburger Torilla hän lausui kymmenille tuhansille berliiniläisille nuo sanat, jotka jäivät historiaan: "Ich bin ein berliner". Minä olin kesätöissä suuren AEG:n pääkonttorissa, "mappiosastolla". Laitoin tilauspapereita kaapin lokeroihin. Toimistohuoneen esimieheni oli ikääntyvä berliiniläinen, jonka sukulaisia oli jäänyt itäpuolelle. Sain jännittävän tehtävän matkustaa S-Bahnilla muurien erottamaan Itä-Berliiniin (ulkomaan passilla se onnistui, mutta länsiberliiniläiset eivät saaneet vielä silloin vierailla idässä).
Elokuvat olivat oiva keino tutustua jaettuun kaupunkiin. Asuin pensionaatissa Hohenzollerdamnin sivukadulla. Töistä tultuani tutkin päivän Der Tagesspiegelin elokuvailmoitukset. Suunnittelin leffakäynnit tarkasti, jotta voisin siirtyä bussilla illan ensimmäisestä näytöksestä vaikkapa schönebergiläisestä teatterista wilmersdorfilaiseen kinoon. Tai keskustaan lähellä olevaan Kreuzbergiin, joka oli silloin turkkilaisten vierastyöläisten asuttama.
Ensimmäinen elokuvavierailuni oli shokki: Menin katsomaan keskustan isoon Zoo-Palatsiin Howard Hawksin Hataria! ja en voinut seurata elokuvaa loppuun, koska John Wayne puhui saksaa. Kaikki uudet elokuvat dubattiin, mutta onneksi Länsi-Berliinissä oli silloin pieniä art-tyyppisiä elokuvateattereita, joissa saattoi nähdä klassikoita tai ulkolaisia elokuvia niiden omalla kielellä. Muistan ennen kaikkea Dahlemin kaupunginosassa sijainneen Capitolin ja Steinplatzin Filmbuhnen.
Kirjoitin Berliinin kesästä esikoisromaaniini, jonka kaikki omat kappaleeni hävitin suutuspäisssäni aikoja sitten. Jotta Berliinin tunnelma - Fritz Lang tavoitti sen suurenmoisesti 33 vuotta omaa kesääni aikaisemmin M-elokuvassa - palaisi mieleen lainaan Ritva Hapuilin ansiokasta kokoelmateosta "Berliini - kirjailijan kaupunki" (SKS/2004), johon tekijä on sisällyttänyt muun muassa T:ksi nimetylle ystävälleni lähetettyä kirjeenomaista tekstiä romaanistani: "Minä ajoin eräänä päivänä ykkösellä Ruhlebeniin. Käyskentelin kuin eksynyt, yksinäinen rauhaton sielu Ruhlebenin hautausmaalla etsien Charlotteburgin linnaa. Minä olin käsittänyt linnan sijaintipaikan väärin, ja siksi sitä ei löytynyt Ruhlebenistä. Nousinkin Olympiastadionin luona taksiin, joka kuljetti minut itään - Westendiin ja Spandauer Dammille. Ja vasta sieltä minä löysin arvokkaan linnan, puiston vehreyden ja rauhan. Kävelin lehvistön varjossa, pysähdyin katsomaan idyllisen kaarisillan takana kohoavia linnan torneja. Siinä hetkessä tuntui, aivan totta T., tuntui kuin historia olisi katsonut minua arvokkaan runollisesta, hillitystä ja hauraasta näkökulmasta."
==================================================================
M - Kaupunki etsii murhaajaa kulkee kolme vuotta ennen Hitlerin valtaantuloa Berliinin kaduilla, joilla rauha katoaa jännityksen ja pelon katveeseen. Elokuva vauhdittuu tilanteesta, jossa etsitty koulutyttö Elsie löydetään murhattuna metsästä. Poliisi on ymmällään, kaupungissa pelätään uutta tapausta ja rikollisryhmä päättää paljastaa hinnalla millä hyvänsä lastensurmaajan. Sillä murhaajan liikkuminen vapaana ei ole edullista alamaailman "liiketoimille".
Peter Lorre esittää intensiivisesti omenoita syövää murhaajaa, mielisairaalan entistä potilasta. Fritz Lang antaa ensin ymmärtää, että mies on viaton porvari, joka ei halua pahaa kenellekään. Pian käsitys muuttuu. Lang kuvaa valtavalla kuvallisella voimalla murhaajan kävelyn kadulla, nuo hetket kun mies kyttää näyteikkunaa katsovaa lasta ja kuuluisan "oikeudenkäynnin", jossa rikolliset ovat ottaneet tuomarin ja valamiehistön roolin.
Elokuva oli Fritz Langin ensimmäinen äänifilmi. Ohjaaja todisti äänenkäytön nerokkuuden monissa kohtauksissa ja tilanteissa: lastensurmaajan saadessa murhanhimon kuuluu Griegin sävelmä vihellettynä tai äidin huutaessa Elsietä kaiku lähtee kulkemaan. Esinemaailma on myös hallussa Langin ohjauksessa. Esineiden saksalaisille elokuville tyypillinen ylivalta symboloi - kuten Siegfried Kracauer on todennut - irrationaalisten voimien herruutta. Esineiden psykologiasta johtaa linkki murhaajan vaistoihin, pakottavaan haluun pahuuden tielle.
===================================================================================================
Unkarissa syntyneelle pikkumies Peter Lorrelle (1904-1964) arvoituksellinen murhaajan rooli oli ponnahduslauta Hollywoodiin. Tuolloin sanottiin, että Lorren ulkomuoto jo sinänsä viittasi skitsofreniaan. Lorrenkin lähtöä Saksasta kiidätti Hitlerin valtaantulo. Langin M -elokuvan roolin johdosta Lorreen lyötiin leima: hän joutui esittämään patologisia tai sairaalloisia murhaajia ja kiristäjiä. Lorre oli myös Mr. Moto-filmisarjan japanilainen salapoliisi, mutta muistettavimmat esiintymiset tapahtuivat 1940-luvun elokuvissa Maltan haukka, Casablanca, Arsenikkia ja vanhoja pitsejä ja 1950-luvun Afrikan aarteessa. Lorre nähtiin vielä 1964 Jerry Lewisin ohjaamassa nerokkaassa Jerry Neropattina -komediassa.
P.S. Viimeistellessäni tätä juttua Ylen tv-uutiset näyttää kuvaa Berliinistä, jossa aletaan viettää muurin murtumisen 20-vuotisjuhlaviikkoa. Iäkkäät herrat Kohl, Gorbatsov ja Bush vanhempi istuvat lavalla antamassa jonkun kommentin syksyn 1989 tapahtumista, jotka johtivat Berliinin muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Länsi-Berliinin kesänä 1963 ei kukaan uskaltanut toivoa ääneen Saksojen yhdistymistä. Ihmisten mielissä se hiljainen unelma kyllä eli. Sen tajusin tuon muistojen kesän aikana kaupungissa, joka oli jaettu Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken neljään sektoriin.
M - Kaupunki etsii murhaajaa (M, Saksa 1931) ohjaus: Fritz Lang, käsikirjoitus: Lang, Thea von Harbou, kuvaus: Fritz Arno Wagner, Gustv Rathje, musiikki: katkelmia Edward Griegin Peer Gyntistä. pääosissa: Peter Lorre (Franz Becker), Otto Wernicke (Karl Lohmann), Gustv Grundgens (Schraenker). Tuotanto: Nero Film, Star Film.
"Revenge is a bitter and evil fruit. And Death hangs besides it on the bough,. These men who lived in code of hate have nothing to live for now..."
Kohtalo puuttuu peliin itävaltalais-amerikkalaisen Fritz Langin (1890-1976) elokuvissa. Alun lainaus on Langin Amerikan kauden hienosta westernistä Rancho Notorius eli Villin lännen villikissa vuodelta 1952. Kriitikko ja elokuvaohjaaja Peter Bognanovich otti sen kuuluisaan Lang-haastattelukirjaan, jossa käsitellään ohjaajan amerikkalaisia elokuvia. Mutta jo saksalaisissa töissä kohtalo, murhaaja ja kosto olivat etusijalla - kuten muistamme elokuvakerhossa 1960-luvun alussa näkemästämme Tohtori Mabusen testamentista.
Fritz Lang oli kovassa maineessa 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella. Hänen viimeiset Hollywood-elokuvansa olivat Huulipunamurhaaja ja Sähkötuoli odottaa. Nämä elokuvat valmistuivat 1956. Niiden jälkeen Lang totesi, että nyt saa riittää. Hän palasi takaisin kotimaahansa, nyt Saksan Liittotasavaltaan, jossa Lang ohjasi vielä kolme saksalaista elokuvaa Eschnapurin tiikeri, Maharadjan kosto ja Tri. Mabusen 1000 silmää. Niitä palvottiin etenkin Ranskassa. Langin ilmaisu vaikutti ennen kaikkea Ranskan uuden aallon ohjaajiin, mutta myös Joseph Loseyhin, Samuel Fulleriin ja Anthony Manniin. Ei ollut ihme, että Jean-Luc Godar maanitteli 1962 Langin elokuva elokuvassa -filmiinsä Sen täytyi tapahtua.
Fritz Langin saksalaiset ja amerikkalaiset elokuvat ovat olleet aina kärjessä arvoasteikossani. Olen voinut katsoa niitä jatkuvasti eri vuosikymmenillä, niin koulukaupungin elokuvakerhossa ja elokuvateattereissa, Berliinissä, 1960-luvun loppupuolella Helsingissä Goethe-Instituutin näytännöissä ja Suomen elokuva-arkiston sarjoissa. Ja Langin elokuvia näytettiin etenkin 1980-luvulla paljon televisiossa.
=====================================================================
Näin M-elokuvan ensimmäisen kerran 1963 Berliinin kesän aikana. Se kesä muistetaan presidentti John F. Kennedyn vierailusta Länsi-Berliinissä. Brandenburger Torilla hän lausui kymmenille tuhansille berliiniläisille nuo sanat, jotka jäivät historiaan: "Ich bin ein berliner". Minä olin kesätöissä suuren AEG:n pääkonttorissa, "mappiosastolla". Laitoin tilauspapereita kaapin lokeroihin. Toimistohuoneen esimieheni oli ikääntyvä berliiniläinen, jonka sukulaisia oli jäänyt itäpuolelle. Sain jännittävän tehtävän matkustaa S-Bahnilla muurien erottamaan Itä-Berliiniin (ulkomaan passilla se onnistui, mutta länsiberliiniläiset eivät saaneet vielä silloin vierailla idässä).
Elokuvat olivat oiva keino tutustua jaettuun kaupunkiin. Asuin pensionaatissa Hohenzollerdamnin sivukadulla. Töistä tultuani tutkin päivän Der Tagesspiegelin elokuvailmoitukset. Suunnittelin leffakäynnit tarkasti, jotta voisin siirtyä bussilla illan ensimmäisestä näytöksestä vaikkapa schönebergiläisestä teatterista wilmersdorfilaiseen kinoon. Tai keskustaan lähellä olevaan Kreuzbergiin, joka oli silloin turkkilaisten vierastyöläisten asuttama.
Ensimmäinen elokuvavierailuni oli shokki: Menin katsomaan keskustan isoon Zoo-Palatsiin Howard Hawksin Hataria! ja en voinut seurata elokuvaa loppuun, koska John Wayne puhui saksaa. Kaikki uudet elokuvat dubattiin, mutta onneksi Länsi-Berliinissä oli silloin pieniä art-tyyppisiä elokuvateattereita, joissa saattoi nähdä klassikoita tai ulkolaisia elokuvia niiden omalla kielellä. Muistan ennen kaikkea Dahlemin kaupunginosassa sijainneen Capitolin ja Steinplatzin Filmbuhnen.
Kirjoitin Berliinin kesästä esikoisromaaniini, jonka kaikki omat kappaleeni hävitin suutuspäisssäni aikoja sitten. Jotta Berliinin tunnelma - Fritz Lang tavoitti sen suurenmoisesti 33 vuotta omaa kesääni aikaisemmin M-elokuvassa - palaisi mieleen lainaan Ritva Hapuilin ansiokasta kokoelmateosta "Berliini - kirjailijan kaupunki" (SKS/2004), johon tekijä on sisällyttänyt muun muassa T:ksi nimetylle ystävälleni lähetettyä kirjeenomaista tekstiä romaanistani: "Minä ajoin eräänä päivänä ykkösellä Ruhlebeniin. Käyskentelin kuin eksynyt, yksinäinen rauhaton sielu Ruhlebenin hautausmaalla etsien Charlotteburgin linnaa. Minä olin käsittänyt linnan sijaintipaikan väärin, ja siksi sitä ei löytynyt Ruhlebenistä. Nousinkin Olympiastadionin luona taksiin, joka kuljetti minut itään - Westendiin ja Spandauer Dammille. Ja vasta sieltä minä löysin arvokkaan linnan, puiston vehreyden ja rauhan. Kävelin lehvistön varjossa, pysähdyin katsomaan idyllisen kaarisillan takana kohoavia linnan torneja. Siinä hetkessä tuntui, aivan totta T., tuntui kuin historia olisi katsonut minua arvokkaan runollisesta, hillitystä ja hauraasta näkökulmasta."
==================================================================
M - Kaupunki etsii murhaajaa kulkee kolme vuotta ennen Hitlerin valtaantuloa Berliinin kaduilla, joilla rauha katoaa jännityksen ja pelon katveeseen. Elokuva vauhdittuu tilanteesta, jossa etsitty koulutyttö Elsie löydetään murhattuna metsästä. Poliisi on ymmällään, kaupungissa pelätään uutta tapausta ja rikollisryhmä päättää paljastaa hinnalla millä hyvänsä lastensurmaajan. Sillä murhaajan liikkuminen vapaana ei ole edullista alamaailman "liiketoimille".
Peter Lorre esittää intensiivisesti omenoita syövää murhaajaa, mielisairaalan entistä potilasta. Fritz Lang antaa ensin ymmärtää, että mies on viaton porvari, joka ei halua pahaa kenellekään. Pian käsitys muuttuu. Lang kuvaa valtavalla kuvallisella voimalla murhaajan kävelyn kadulla, nuo hetket kun mies kyttää näyteikkunaa katsovaa lasta ja kuuluisan "oikeudenkäynnin", jossa rikolliset ovat ottaneet tuomarin ja valamiehistön roolin.
Elokuva oli Fritz Langin ensimmäinen äänifilmi. Ohjaaja todisti äänenkäytön nerokkuuden monissa kohtauksissa ja tilanteissa: lastensurmaajan saadessa murhanhimon kuuluu Griegin sävelmä vihellettynä tai äidin huutaessa Elsietä kaiku lähtee kulkemaan. Esinemaailma on myös hallussa Langin ohjauksessa. Esineiden saksalaisille elokuville tyypillinen ylivalta symboloi - kuten Siegfried Kracauer on todennut - irrationaalisten voimien herruutta. Esineiden psykologiasta johtaa linkki murhaajan vaistoihin, pakottavaan haluun pahuuden tielle.
===================================================================================================
Unkarissa syntyneelle pikkumies Peter Lorrelle (1904-1964) arvoituksellinen murhaajan rooli oli ponnahduslauta Hollywoodiin. Tuolloin sanottiin, että Lorren ulkomuoto jo sinänsä viittasi skitsofreniaan. Lorrenkin lähtöä Saksasta kiidätti Hitlerin valtaantulo. Langin M -elokuvan roolin johdosta Lorreen lyötiin leima: hän joutui esittämään patologisia tai sairaalloisia murhaajia ja kiristäjiä. Lorre oli myös Mr. Moto-filmisarjan japanilainen salapoliisi, mutta muistettavimmat esiintymiset tapahtuivat 1940-luvun elokuvissa Maltan haukka, Casablanca, Arsenikkia ja vanhoja pitsejä ja 1950-luvun Afrikan aarteessa. Lorre nähtiin vielä 1964 Jerry Lewisin ohjaamassa nerokkaassa Jerry Neropattina -komediassa.
P.S. Viimeistellessäni tätä juttua Ylen tv-uutiset näyttää kuvaa Berliinistä, jossa aletaan viettää muurin murtumisen 20-vuotisjuhlaviikkoa. Iäkkäät herrat Kohl, Gorbatsov ja Bush vanhempi istuvat lavalla antamassa jonkun kommentin syksyn 1989 tapahtumista, jotka johtivat Berliinin muurin murtumiseen ja Saksojen yhdistymiseen. Länsi-Berliinin kesänä 1963 ei kukaan uskaltanut toivoa ääneen Saksojen yhdistymistä. Ihmisten mielissä se hiljainen unelma kyllä eli. Sen tajusin tuon muistojen kesän aikana kaupungissa, joka oli jaettu Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton kesken neljään sektoriin.
perjantaina, marraskuuta 06, 2009
Sundancen voittaja Helsingissä * * *
Helsingin elokuvaohjelmistoon tuli riippumaton väli-amerikkalainen elokuva Ei nimeä (Son nombre). Se voitti alkukeväällä Sundance-filmifestivaalin pääpalkinnon. Elokuvassa seurataan teinityttö Sayran elämää kaupunkitodellisuudessa ja jengisotien arkipäivää. Tyttö elää julmassa, väkivaltaisessa maailmassa, mutta haluaa etsiä parempaa elämää, haaveilee lähdöstä Yhdysvaltoihin. Ennustajan mielestä se ei ole Jumalasta kiinni, vaan Paholaisen käsissä. Sayra aloittaakin matkan jengiläis-nuorukaisen kanssa tavarajunan katolla. Pyritään halki Meksikon uuteen maailmaan, unelmien Amerikkaan.
Elokuvan takana on amerikkalainen Focus Features International, jonka ohjelmistosta Helsingissä on parhaillaan päällä ainakin Sam Mendesin sykähdyttävä matkakomedia Kohti uutta. Ei nimeä -elokuva on Cary Fukunakan ravisuttava esikoisohjaus. Juuri tällaisia uusia, tavanomaisesta poikkeavia ja tuoretta näkemystä edustavia riippumattomia elokuvia on esitetty parin vuosikymmenen ajan Sundance-festivaaleilla, Yhdysvaltain Park Cityssä. Festivaali on ollut monelle nuorelle elokuvantekijälle portti laajempaan tietoisuuteen.
Muistettakoon vaikka vuosi 1989, kun Steven Soderberghin omaperäinen esikoiselokuva ...seksiä, valheita ja videonauhaa voitti Sundancen pääpalkinnon. Sen jälkeen sen tie vei Cannesin filmifestivaaleille. Nykyisin Soderbergh on tuottelias ohjaaja, joka jakaa aikansa kaupallisten (Ocean´s Eleven -elokuvat, Solaris, Traffic) ja kunnianhimoisten (Kafka, Erin Brockovich, Jaettu Berliini, Che-filmit ja uusin Ilmiantaja) elokuvien kesken.
Kunnia Sundance-festivaaleista kuuluu näyttelijälegenda ja ohjaaja Robert Redfordille. Festivaali riippumattomalle elokuvalle perustettiin aikoinaan Redfordin aloitteesta. Vuonna 1981 Redford ideoi Sundance-instituutin, joka koulutustoiminnan lisäksi on kokeillut elokuvien web-näytäntöjä eli Internet-näytössarjoja. Instituutti toimii pyrkimättä tuottamaan voittoa. Tämä monipuolinen elokuvakulttuurin edistäminen ja tukeminen on tärkeä osa demokraattina ja humanistina tunnetun Robert Redfordin elämäntyötä. Hän on edelleen mukana Sundancen elokuvakulttuurityössä.
Ajankohtainen kommentti
P.S. eli TV1:n uusi viihteellinen ajankohtaisohjelma Puoli seitsemän tulee keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Peter Nymanin ja Marja Hintikan juontamassa ohjelmassa studioon kutsutaan aina yksi vieras. Hän on kuin aasinsilta aiheisiin, joita käsitellään hölynpöly-meiningillä. Jälleen saatiin ohjelma, jossa julkkikset vierailevat ja juontajat puffaavat toisia ohjelmia. Sunnuntai-illan TV1:n keskiluokkaisessa ja keskinkertaisessa haastatteluohjelmassa Arto Nybergissä, jota tuottaa Liisa Akimoffin Production House, esitellään taas ihmisiä, joilta on tulossa myyntiin levy tai kirja. Kehtaako joku vielä väittää, ettei julkisen palvelun Yle olisi kaupallistunut ja viihteellistynyt.
Ärsyttävintä P.S. -ohjelmassa on Ylen nuorten radiosta palkattu juontaja Hintikka, joka keikistelee ja hymyilee joka kuvakulmassa. Hän lienee niin innostunut uudesta tehtävästä, että ei pysty millään asialliseen tv-työskentelyyn. Juontajan tyylistä puuttuu journalistinen ote. Hän istuu studiossa ihastellen mahdollisuutta tavata julkkiksia ja tähtiä. Kauankohan Canal+ - jalkapallostudiossa aikanaan vakuuttanut Peter Nyman jaksaa viihtyä Hintikan parina?
Hei, ottakaapa siellä Ylen televisiossa mallia radiostanne: Siis esimerkiksi miten tekevät keskusteluohjelman ja luovat sille vankan sisällön Markku Heikkinen (Yle Radio 1, tiistaiaamu) ja Tuomas Enbuske (Yle Radio 1, torstaiaamu).
Helsingin elokuvaohjelmistoon tuli riippumaton väli-amerikkalainen elokuva Ei nimeä (Son nombre). Se voitti alkukeväällä Sundance-filmifestivaalin pääpalkinnon. Elokuvassa seurataan teinityttö Sayran elämää kaupunkitodellisuudessa ja jengisotien arkipäivää. Tyttö elää julmassa, väkivaltaisessa maailmassa, mutta haluaa etsiä parempaa elämää, haaveilee lähdöstä Yhdysvaltoihin. Ennustajan mielestä se ei ole Jumalasta kiinni, vaan Paholaisen käsissä. Sayra aloittaakin matkan jengiläis-nuorukaisen kanssa tavarajunan katolla. Pyritään halki Meksikon uuteen maailmaan, unelmien Amerikkaan.
Elokuvan takana on amerikkalainen Focus Features International, jonka ohjelmistosta Helsingissä on parhaillaan päällä ainakin Sam Mendesin sykähdyttävä matkakomedia Kohti uutta. Ei nimeä -elokuva on Cary Fukunakan ravisuttava esikoisohjaus. Juuri tällaisia uusia, tavanomaisesta poikkeavia ja tuoretta näkemystä edustavia riippumattomia elokuvia on esitetty parin vuosikymmenen ajan Sundance-festivaaleilla, Yhdysvaltain Park Cityssä. Festivaali on ollut monelle nuorelle elokuvantekijälle portti laajempaan tietoisuuteen.
Muistettakoon vaikka vuosi 1989, kun Steven Soderberghin omaperäinen esikoiselokuva ...seksiä, valheita ja videonauhaa voitti Sundancen pääpalkinnon. Sen jälkeen sen tie vei Cannesin filmifestivaaleille. Nykyisin Soderbergh on tuottelias ohjaaja, joka jakaa aikansa kaupallisten (Ocean´s Eleven -elokuvat, Solaris, Traffic) ja kunnianhimoisten (Kafka, Erin Brockovich, Jaettu Berliini, Che-filmit ja uusin Ilmiantaja) elokuvien kesken.
Kunnia Sundance-festivaaleista kuuluu näyttelijälegenda ja ohjaaja Robert Redfordille. Festivaali riippumattomalle elokuvalle perustettiin aikoinaan Redfordin aloitteesta. Vuonna 1981 Redford ideoi Sundance-instituutin, joka koulutustoiminnan lisäksi on kokeillut elokuvien web-näytäntöjä eli Internet-näytössarjoja. Instituutti toimii pyrkimättä tuottamaan voittoa. Tämä monipuolinen elokuvakulttuurin edistäminen ja tukeminen on tärkeä osa demokraattina ja humanistina tunnetun Robert Redfordin elämäntyötä. Hän on edelleen mukana Sundancen elokuvakulttuurityössä.
Ajankohtainen kommentti
P.S. eli TV1:n uusi viihteellinen ajankohtaisohjelma Puoli seitsemän tulee keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Peter Nymanin ja Marja Hintikan juontamassa ohjelmassa studioon kutsutaan aina yksi vieras. Hän on kuin aasinsilta aiheisiin, joita käsitellään hölynpöly-meiningillä. Jälleen saatiin ohjelma, jossa julkkikset vierailevat ja juontajat puffaavat toisia ohjelmia. Sunnuntai-illan TV1:n keskiluokkaisessa ja keskinkertaisessa haastatteluohjelmassa Arto Nybergissä, jota tuottaa Liisa Akimoffin Production House, esitellään taas ihmisiä, joilta on tulossa myyntiin levy tai kirja. Kehtaako joku vielä väittää, ettei julkisen palvelun Yle olisi kaupallistunut ja viihteellistynyt.
Ärsyttävintä P.S. -ohjelmassa on Ylen nuorten radiosta palkattu juontaja Hintikka, joka keikistelee ja hymyilee joka kuvakulmassa. Hän lienee niin innostunut uudesta tehtävästä, että ei pysty millään asialliseen tv-työskentelyyn. Juontajan tyylistä puuttuu journalistinen ote. Hän istuu studiossa ihastellen mahdollisuutta tavata julkkiksia ja tähtiä. Kauankohan Canal+ - jalkapallostudiossa aikanaan vakuuttanut Peter Nyman jaksaa viihtyä Hintikan parina?
Hei, ottakaapa siellä Ylen televisiossa mallia radiostanne: Siis esimerkiksi miten tekevät keskusteluohjelman ja luovat sille vankan sisällön Markku Heikkinen (Yle Radio 1, tiistaiaamu) ja Tuomas Enbuske (Yle Radio 1, torstaiaamu).
sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009
ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 19
Oikeusjuttu (The Trial, Ranska 1962) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles Franz Kafkan romaanista, kuvaus: Edmond Richard, lavastus: Jean Mandaroux, musiikki: Jean Ledrut, Tomaso Albinonin Adagio, pääosissa: Orson Welles (kertoja, asianajaja Hastler), Anthony Perkins (Joseph K), Jeanne Moreau (neiti Burstner), Romy Schneider (Leni), Elsa Martinelli (Hilda), Suzanne Flo (neiti Pittl), Madeleine Robinson (rouva Grubach), tuotanto: Paris-Europa Films, FI-C-IT, Hisa-Films.
Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1962 oli kansikuva Orson Wellesin Oikeusjutusta, jonka hän ohjasi Euroopassa. Se kuva herätti kiinnostukseni Wellesiin, Kafkaan ja Oikeusjuttuun. Sain tilaisuuden katsoa Oikeusjutun elokuvaversion ensimmäisen kerran kesällä 1963 pienessä länsiberliiniläisessä elokuvateatterissa. Toisen kerran näin Wellesin haasteellisen elokuvan 1960-luvun lopulla, Kafkaa luin keskittyneesti 1980-luvun alussa.
Kymmenen parhaan elokuvani listalle kelpuutin aina Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa tapahtuvan Pahan kosketuksen, jonka Welles ohjasi halpana mustavalkoisena tuotantona Universal-yhtiölle Kaliforniassa. Niin, ohjasi todellakin mestarillisesti, kun oli anonut ja anonut mahdollisuutta palata edes hetkeksi Hollywoodiin, joka juhli Wellesin "maailman parasta" elokuvaa Citizen Kanea viitisentoista vuotta aikaisemmin. Tiesimme, että Welles ei hankalan luonteensa ja taiteellisen riippumattomuutensa tähden tullut toimeen Hollywoodissa.
==============================================================================================
Viime aikoina olen arvostanut enemmän ja enemmän Oikeusjuttua, vaikka elokuva on kiistelty. Nyt kun merkittäviäkin elokuvia ja klassikkoja voi katsoa uudelleen DVD-tallenteina Oikeusjutunkin ansiot ja salat alkoivat toden teolla paljastua. Jotta säilyttäisin elokuvan kiehtovan ristiriitaisuuden olen luonut siitä fiktiivisen keskustelun. Mies on entinen yliopistonlehtori, joka toimii valmennuksen alalla. Nainen on opiskelijatyttö, joka laatii tutkielmaa, mahdollista opinnäytettä Kafkan romaanin ja Wellesin elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä.
Lyhykäisesti ilmaistuna elokuvassa - kuten kirjassa - on kysymys pikkuvirkamies Joseph K:sta, joka joutuu pakosalle, koska koneisto uhkaa hänen identiteettiään ja vapauttaan.
KESKUSTELU HOTELLIHUONEESSA
Olen kirjallisuusmies T K. En ole enää yliopistotyössä, en ole ollut sitten 2000-luvun alun, kun en saanut haluamaani virkaa. Perustin konsulttifirman, joka auttaa ja preppaa yleistä kirjallisuutta opiskelevia opiskelijoita opinnäytteiden ja esseiden laatimisessa. Olen prepannut ylioppilaita pääsykokeisiin ja avustanut vaativimpien töiden tekemisessä. Hyvin on mennyt, mutta viime syksynä hiljensin tahtia. Firmani on telakalla, en tee enää kuin satunnaisia keikkoja. Opastan muutamaa opiskelijaa, oikeastaan enää yhtä. Hän on nainen.
Sari poikkesi muista naisopiskelijoista. Hän oli aloittanut kahdeksantoistavuotiaana kirjallisuuden opiskelut, kun minä vedin viimeisen lukuvuoteni luentosarjaa Cervantesista yliopistolla. Pitkäkokoinen Sari laskeutui kerran luentosalin yläpäästä alas ja seisoi siinä edessäni ojentaen minulle tenttivastauksen. Tapasimme silloin tällöin viime vuosien aikana. Suhteemme tiivistyi viime keväänä, kun aloin ohjata Saria tutkielman teossa. Nyt me elämme toisillemme Pikku-Venetsian (Kreetan saaren Hanian kaupunki) hotellihuoneessa. Myöhään eräänä iltana Sari yllätti minut, sillä hän oli väittänyt matkalle lähtiessämme, että on luopunut tutkielmasta. Hän kaivoi matkalaukustaan kasan printattuja papereita. Aloin tutkia niitä ihmetyksen vallassa. "Ei, helkkari, olet sittenkin saanut Oikeusjutun hyvään vauhtiin."
Hän hymyili voitonriemuisesti. "Narrasin, kun suostuit ottamaan minut elämääsi, minä olin valmis paljastamaan sinulle, että en ole hylännyt antamaasi tehtävää." Hän heilautti kättään ja kiljahti: "Siitä tulee graduni, aivan varmasti siitä tulee, syksyn aikana saan sen valmiiksi tai viimeistään keväällä, mutta joka tapauksessa ennen kuin lapsemme syntyy."
Sari kaatoi meille punaviiniä. Hän jäi istumaan hajareisin sängylle ja piti lasia oikean reitensä päällä. Huomasin, miten hänen päänsä liikahteli, miten hän vapisi ikään kuin odottaisi jännittyneenä mielipiteitäni. Minä istuin tuolilla, pöydän ääressä ja aloin selata Sarin työtä. Kafkan romaanin "juoni" on selvitetty yksityiskohtaisesti. Wellesin elokuvaversion poikkeamiin viitataan, puhutaan oikeaoppisesti ohjaajan halusta kuvata syyttä syytetyn K:n tarina unen ja painajaisen loogisena seurauksena. Sari uhraa paljon tekstiä selvittämällä kirjan loppuratkaisua, josta Wellesin elokuva poikkeaa. Kafkalla K ajetaan loppuun, mutta elokuvassa hänen annetaan puolustautua, taistella kohtaloaan vastaan. Moralisti-Welles on halunnut pehmentää Kafkan ivalliset, anonyymit käsitykset ihmisen osasta ja tilasta mielettömässä maailmassa.
Jäin hetkeksi miettimään, mistä Sari on keksinyt ajatuksen K:sta elokuvassa väärän identiteetin kuvajaisena. Näin, miten Sarin pää liikahteli entistä nopeammin, hän alkoi hieroa rintaansa ja hörppi lyhyitä kulauksia viiniä. Huoneessa oli kuuma, vaikka olin avannut parvekkeen oven. Sitten muistin, että olin antanut Sarille erään amerikkalaisen tutkijan teoksen, jonka yhdessä luvussa selvitetään väärin syytetyn ihmisen tematiikkaa modernissa kirjallisuudessa ja elokuvassa.
"Olet huomioinnut osuvasti kirjan ja elokuvan naiskuvat, jotka ovat pintatasolla yhteismitalliset. Kafkan romaanin piilotettu seksuaalisuus muuntuu Wellesillä naiseuden kritiikiksi. Tuo on loistava tulkinta. Jos en väärin muista, niin Orson Welles ei ollut mikään naistenohjaaja, ja useinhan on esitetty kanta - niin kuin sinulla Sari - että kauniin Romy Schneiderin valinta Lenin tärkeään rooliin oli enemmän tuottajan kuin ohjaajan asia."
Sari sai vihdoin suunsa auki. "En kuitenkaan yhdy Welles-tutkijoihin, joiden mielestä naiset muuttuvat irrationaalisiksi saadessaan ylleen enemmän ja enemmän eroottista latausta."
"Hyväksyn sen Lenin kohdalla, ei Romysta saa millään vastenmielistä naishahmoa, ei Elsa Martinellin Hildastakaan, mutta epäröit tekstissä esittää varman kannan Jeanne Moreaun esittämästä neiti Burstnerista."
Sari pudisti päätään. "Ei, sanon siellä suoraan, miten Burstner suhteessaan K:hon sekoittaa seksuaalisuuden ja politiikan, syyllisyyden ja syyttömyyden. Hän on halun kuumentama, mutta hän hylkää K:n, koska pelkää koneiston ottavan hänet syyniin, jos hänet nähdään K:n seurassa."
Mietin hetken ennen kuin vastasin. "Tuota saat harkita vielä, mutta aivan oikein olet analysoinut neiti Grubachin luonteen ja toimet niin romaanissa kuin elokuvassa. Olisiko hän äidillisen hellyyden perikuva, jota K ei pysty hyväksymään, kysyt täällä...kohdassa Neiti Grubachin kasvonpiirteet ja kyllä taidat olla oikeassa."
Sari hymyili ensimmäisen kerran vapautuneesti. Huomasin, että hän alkaa uskoa itseensä, alkaa uskoa tutkimukseensa, alkaa uskoa, että saa sen jossain vaiheessa valmiiksi. Hän jopa nauroi, kun kehuin elokuvan ja kirjan miljöiden vertailua, miten Wellesin ympäristökuvasto poikkeaa romaanin prahalaisesta maailmasta."
"Eikös Kafka kirjoittanut painajaismaisen vision fasismiin viittaavasta Habsburgien sortuvasta maailmasta, jossa..."
"Ihmisiä käsitellään tapauksina", keskeytin hänet oppimestarimaisesti.
Sari nyökkäsi. "Kaivoin jostakin esille taustatiedon, jonka mukaan Welles joutui kuvaamaan ulkokohtauksia Jugoslaviassa, siksi näemme elokuvassa aika monotonisen ja karhean kerrostaloympäristön."
Imaisin viiniä ja olin siltä istumalta valmis sulkemaan Sarin syliini. Hänkin imaisi viiniä ja innostui puhumaan: "Kuule, katsoessani elokuvaversiota toisaalta tajusin kirjan hengen tarttuneen kuviin, Wellesillä on nerokkaitta sisäkohtausratkaisuja, kuten Pariisin käytöstä poistetun Gare d´Orsayn rautatieaseman hyödyntäminen, mutta kun katsoin vertailukohteena dvd:ltä Steven Soderberghin yhdeksänkymmentäyksi valmistuneen Kafka-elokuvan, niin minusta se oli lähempänä itävaltalaisen ja juutalaisperäisen lakitieteen tohtorin Franz Kafkan maailmaa kuin Wellesin synkkä barokkinen ja teknokraattinen matka modernisuuteen."
"Sitä joudut vielä pohtimaan syksyllä, mutta jos oikein muistan, niin Soderbergh sai kuvata Prahassa."
"Niin, niin tietenkin, mutta Wellesiä voi kehua onnistuneesta tavasta ikään kuin napsia paloja Kafkan romaaniin liittyvästä byrokratian kauhun kuvastoista", Sari jatkoi ja kehotti minua lukemaan loppupuolelta.
Luin tyytyväisenä: "Wellesin elokuva on loistokas antologia ohjaajan aikaisemmista tyylillisistä tehokeinoista. Vieraantumisen ja vapautumisen symbolit ovat elokuvan vahvaa kuvallista aineistoa, mutta romaanista poiketen ohjaaja korostaa rakennuskerrostumien identtisyyttä, tekee toimistoista liian jättiläismäisiä, joskin Kafkan tavoin kuvaa arkistointijärjestelmät kuin hirviökuvajaisina. Tilat ja esineet kuvastavat Wellesillä myös seksuaalisuutta, Josef K.:n haluttomuutta astua ulos piilosta ja estyneisyyttä kohdata avoimesti naisia. Toisaalta voi ajatella, että Kafkan rujokin seksuaalisuus on muuttunut Wellesillä naisvihaksi, jota korostaa vielä pyrkimys vapauttaa mies ja antaa miesherruuden uhmata lain- ja tuomiovallan elimiä."
Sari hymyili ja asetti minulle kysymyksen: "Usein on toistettu Kafkan käsitystä ihmisestä, joka kuolee kuin koira. Wellesin elokuvassa Josef K. on kuin kauhufilmin "dead man walking", mutta jostakin hän saa voiman vielä nousta eloon ja taistella kohtaloa vastaan."
Nyökytin päätäni, vaikka en ollut varma Sarin päätelmistä. Ehkä se johtui siitä, että en ole katsonut elokuvaa sitten kuusikymmenluvun. Mieleeni on kyllä jäänyt Wellesin keinovalikoimaan kuuluneet siluetti-kuvat ja symboliset Juudaksen suudelmat. Lenin avautuvan kämmenen paljastama lihakimpale on tutkimuksen kohteena Sarinkin työssä. "Sinun täytyy vielä laajentaa ja lihavoittaa työtäsi", esitin oppimestarimaisesti," ja ehdottomasti saat kirjoittaa Kafkan-esittelyn ja Wellesin tuotannon selostuksen."
Sari nytkytti päätään ja laski viinilasin jälleen paljaalle reidelle. Kaadoin pöydälle jääneestä pullosta uutta viiniä lasiin. Selasin vielä printtejä ja huomasin Sarin tarkkuuden lähdeviitteiden käytössä. Tähän saakka valmistuneen työn loppupuolelta löytyi tuttu viite Kafkan ratkaisuun kuvata ihminen enemmän esineenä kuin elämää pursuavana olentona. "Olet aivan olkein lukenut Gustav Janouchin kirjan Keskusteluja Kafkan kanssa, se avaa kiehtovan matkan kirjailijan taiteeseen, mutta se pitää myös mieltää silloin 17-vuotiaan prahalaispojan merkintöjen ja suodatusten kirjana."
Sari hyppäsi sängyltä niin nopeasti, että tyhjä viinilasi putosi lattialle. "Olikohan Wellesillä käytössään Janouchin teksti?"
Nostin viinilasin lattialta ja kaadoin siihen uutta viiniä. "Sitä minä en ainakaan tiedä, joudut selvittämään sen syksyllä."
"Ja miksi K:n roolin vetävä Anthony Perkins on loistava yleisellä tasolla, mutta hetkittäin hänen näyttelemisessään muhivat ristiriitaiset tunteet, kuin hän ei olisi saanut ohjaajalta selkeää ohjetta tulkinnan päämäärästä", Sari ihmetteli ja jatkoi, "mietin hiukan epämääräisin tuntemuksin, oliko Welles sittenkin halunnut kehitellä modernin ihmisen sairaskertomuksen ja hylännyt Kafkan tavoitteet kuvata tai jopa profetoida yhteiskunnan, joka käsittelee ihmistä pelinappulana."
En sanonut enää mitään, nousin ja istuin Sarin viereen. Vedin hänen päänsä syliini ja aloin silittää hänen tukkaansa. Sari kietoi kätensä vartaloni ympärille, nosti äkkiä päänsä ja kohottautui suutelemaan. Hänestä huokui lämpö, hän hengitti kiivaasti, kuin halu halkeaisi kohta pirstaleiksi ja lähtisi viemään ilosanomaa avaruuteen. Tajusin, että Sari oli tehnyt hyvää työtä, sisäistänyt niin romaanin kuin elokuvan, käyttänyt paljon lähteitä, mutta pystynyt omiinkin oivalluksiin. Sari painautui syliini ja kihersi hiljaisella äänellä: "Mikään muu ei tuo minulle tyyntä oloa kuin tämä, että kuulen sinun selittävän työtäni ja saan sitten käpertyä sinuun."
Oikeusjuttu (The Trial, Ranska 1962) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles Franz Kafkan romaanista, kuvaus: Edmond Richard, lavastus: Jean Mandaroux, musiikki: Jean Ledrut, Tomaso Albinonin Adagio, pääosissa: Orson Welles (kertoja, asianajaja Hastler), Anthony Perkins (Joseph K), Jeanne Moreau (neiti Burstner), Romy Schneider (Leni), Elsa Martinelli (Hilda), Suzanne Flo (neiti Pittl), Madeleine Robinson (rouva Grubach), tuotanto: Paris-Europa Films, FI-C-IT, Hisa-Films.
Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1962 oli kansikuva Orson Wellesin Oikeusjutusta, jonka hän ohjasi Euroopassa. Se kuva herätti kiinnostukseni Wellesiin, Kafkaan ja Oikeusjuttuun. Sain tilaisuuden katsoa Oikeusjutun elokuvaversion ensimmäisen kerran kesällä 1963 pienessä länsiberliiniläisessä elokuvateatterissa. Toisen kerran näin Wellesin haasteellisen elokuvan 1960-luvun lopulla, Kafkaa luin keskittyneesti 1980-luvun alussa.
Kymmenen parhaan elokuvani listalle kelpuutin aina Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa tapahtuvan Pahan kosketuksen, jonka Welles ohjasi halpana mustavalkoisena tuotantona Universal-yhtiölle Kaliforniassa. Niin, ohjasi todellakin mestarillisesti, kun oli anonut ja anonut mahdollisuutta palata edes hetkeksi Hollywoodiin, joka juhli Wellesin "maailman parasta" elokuvaa Citizen Kanea viitisentoista vuotta aikaisemmin. Tiesimme, että Welles ei hankalan luonteensa ja taiteellisen riippumattomuutensa tähden tullut toimeen Hollywoodissa.
==============================================================================================
Viime aikoina olen arvostanut enemmän ja enemmän Oikeusjuttua, vaikka elokuva on kiistelty. Nyt kun merkittäviäkin elokuvia ja klassikkoja voi katsoa uudelleen DVD-tallenteina Oikeusjutunkin ansiot ja salat alkoivat toden teolla paljastua. Jotta säilyttäisin elokuvan kiehtovan ristiriitaisuuden olen luonut siitä fiktiivisen keskustelun. Mies on entinen yliopistonlehtori, joka toimii valmennuksen alalla. Nainen on opiskelijatyttö, joka laatii tutkielmaa, mahdollista opinnäytettä Kafkan romaanin ja Wellesin elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä.
Lyhykäisesti ilmaistuna elokuvassa - kuten kirjassa - on kysymys pikkuvirkamies Joseph K:sta, joka joutuu pakosalle, koska koneisto uhkaa hänen identiteettiään ja vapauttaan.
KESKUSTELU HOTELLIHUONEESSA
Olen kirjallisuusmies T K. En ole enää yliopistotyössä, en ole ollut sitten 2000-luvun alun, kun en saanut haluamaani virkaa. Perustin konsulttifirman, joka auttaa ja preppaa yleistä kirjallisuutta opiskelevia opiskelijoita opinnäytteiden ja esseiden laatimisessa. Olen prepannut ylioppilaita pääsykokeisiin ja avustanut vaativimpien töiden tekemisessä. Hyvin on mennyt, mutta viime syksynä hiljensin tahtia. Firmani on telakalla, en tee enää kuin satunnaisia keikkoja. Opastan muutamaa opiskelijaa, oikeastaan enää yhtä. Hän on nainen.
Sari poikkesi muista naisopiskelijoista. Hän oli aloittanut kahdeksantoistavuotiaana kirjallisuuden opiskelut, kun minä vedin viimeisen lukuvuoteni luentosarjaa Cervantesista yliopistolla. Pitkäkokoinen Sari laskeutui kerran luentosalin yläpäästä alas ja seisoi siinä edessäni ojentaen minulle tenttivastauksen. Tapasimme silloin tällöin viime vuosien aikana. Suhteemme tiivistyi viime keväänä, kun aloin ohjata Saria tutkielman teossa. Nyt me elämme toisillemme Pikku-Venetsian (Kreetan saaren Hanian kaupunki) hotellihuoneessa. Myöhään eräänä iltana Sari yllätti minut, sillä hän oli väittänyt matkalle lähtiessämme, että on luopunut tutkielmasta. Hän kaivoi matkalaukustaan kasan printattuja papereita. Aloin tutkia niitä ihmetyksen vallassa. "Ei, helkkari, olet sittenkin saanut Oikeusjutun hyvään vauhtiin."
Hän hymyili voitonriemuisesti. "Narrasin, kun suostuit ottamaan minut elämääsi, minä olin valmis paljastamaan sinulle, että en ole hylännyt antamaasi tehtävää." Hän heilautti kättään ja kiljahti: "Siitä tulee graduni, aivan varmasti siitä tulee, syksyn aikana saan sen valmiiksi tai viimeistään keväällä, mutta joka tapauksessa ennen kuin lapsemme syntyy."
Sari kaatoi meille punaviiniä. Hän jäi istumaan hajareisin sängylle ja piti lasia oikean reitensä päällä. Huomasin, miten hänen päänsä liikahteli, miten hän vapisi ikään kuin odottaisi jännittyneenä mielipiteitäni. Minä istuin tuolilla, pöydän ääressä ja aloin selata Sarin työtä. Kafkan romaanin "juoni" on selvitetty yksityiskohtaisesti. Wellesin elokuvaversion poikkeamiin viitataan, puhutaan oikeaoppisesti ohjaajan halusta kuvata syyttä syytetyn K:n tarina unen ja painajaisen loogisena seurauksena. Sari uhraa paljon tekstiä selvittämällä kirjan loppuratkaisua, josta Wellesin elokuva poikkeaa. Kafkalla K ajetaan loppuun, mutta elokuvassa hänen annetaan puolustautua, taistella kohtaloaan vastaan. Moralisti-Welles on halunnut pehmentää Kafkan ivalliset, anonyymit käsitykset ihmisen osasta ja tilasta mielettömässä maailmassa.
Jäin hetkeksi miettimään, mistä Sari on keksinyt ajatuksen K:sta elokuvassa väärän identiteetin kuvajaisena. Näin, miten Sarin pää liikahteli entistä nopeammin, hän alkoi hieroa rintaansa ja hörppi lyhyitä kulauksia viiniä. Huoneessa oli kuuma, vaikka olin avannut parvekkeen oven. Sitten muistin, että olin antanut Sarille erään amerikkalaisen tutkijan teoksen, jonka yhdessä luvussa selvitetään väärin syytetyn ihmisen tematiikkaa modernissa kirjallisuudessa ja elokuvassa.
"Olet huomioinnut osuvasti kirjan ja elokuvan naiskuvat, jotka ovat pintatasolla yhteismitalliset. Kafkan romaanin piilotettu seksuaalisuus muuntuu Wellesillä naiseuden kritiikiksi. Tuo on loistava tulkinta. Jos en väärin muista, niin Orson Welles ei ollut mikään naistenohjaaja, ja useinhan on esitetty kanta - niin kuin sinulla Sari - että kauniin Romy Schneiderin valinta Lenin tärkeään rooliin oli enemmän tuottajan kuin ohjaajan asia."
Sari sai vihdoin suunsa auki. "En kuitenkaan yhdy Welles-tutkijoihin, joiden mielestä naiset muuttuvat irrationaalisiksi saadessaan ylleen enemmän ja enemmän eroottista latausta."
"Hyväksyn sen Lenin kohdalla, ei Romysta saa millään vastenmielistä naishahmoa, ei Elsa Martinellin Hildastakaan, mutta epäröit tekstissä esittää varman kannan Jeanne Moreaun esittämästä neiti Burstnerista."
Sari pudisti päätään. "Ei, sanon siellä suoraan, miten Burstner suhteessaan K:hon sekoittaa seksuaalisuuden ja politiikan, syyllisyyden ja syyttömyyden. Hän on halun kuumentama, mutta hän hylkää K:n, koska pelkää koneiston ottavan hänet syyniin, jos hänet nähdään K:n seurassa."
Mietin hetken ennen kuin vastasin. "Tuota saat harkita vielä, mutta aivan oikein olet analysoinut neiti Grubachin luonteen ja toimet niin romaanissa kuin elokuvassa. Olisiko hän äidillisen hellyyden perikuva, jota K ei pysty hyväksymään, kysyt täällä...kohdassa Neiti Grubachin kasvonpiirteet ja kyllä taidat olla oikeassa."
Sari hymyili ensimmäisen kerran vapautuneesti. Huomasin, että hän alkaa uskoa itseensä, alkaa uskoa tutkimukseensa, alkaa uskoa, että saa sen jossain vaiheessa valmiiksi. Hän jopa nauroi, kun kehuin elokuvan ja kirjan miljöiden vertailua, miten Wellesin ympäristökuvasto poikkeaa romaanin prahalaisesta maailmasta."
"Eikös Kafka kirjoittanut painajaismaisen vision fasismiin viittaavasta Habsburgien sortuvasta maailmasta, jossa..."
"Ihmisiä käsitellään tapauksina", keskeytin hänet oppimestarimaisesti.
Sari nyökkäsi. "Kaivoin jostakin esille taustatiedon, jonka mukaan Welles joutui kuvaamaan ulkokohtauksia Jugoslaviassa, siksi näemme elokuvassa aika monotonisen ja karhean kerrostaloympäristön."
Imaisin viiniä ja olin siltä istumalta valmis sulkemaan Sarin syliini. Hänkin imaisi viiniä ja innostui puhumaan: "Kuule, katsoessani elokuvaversiota toisaalta tajusin kirjan hengen tarttuneen kuviin, Wellesillä on nerokkaitta sisäkohtausratkaisuja, kuten Pariisin käytöstä poistetun Gare d´Orsayn rautatieaseman hyödyntäminen, mutta kun katsoin vertailukohteena dvd:ltä Steven Soderberghin yhdeksänkymmentäyksi valmistuneen Kafka-elokuvan, niin minusta se oli lähempänä itävaltalaisen ja juutalaisperäisen lakitieteen tohtorin Franz Kafkan maailmaa kuin Wellesin synkkä barokkinen ja teknokraattinen matka modernisuuteen."
"Sitä joudut vielä pohtimaan syksyllä, mutta jos oikein muistan, niin Soderbergh sai kuvata Prahassa."
"Niin, niin tietenkin, mutta Wellesiä voi kehua onnistuneesta tavasta ikään kuin napsia paloja Kafkan romaaniin liittyvästä byrokratian kauhun kuvastoista", Sari jatkoi ja kehotti minua lukemaan loppupuolelta.
Luin tyytyväisenä: "Wellesin elokuva on loistokas antologia ohjaajan aikaisemmista tyylillisistä tehokeinoista. Vieraantumisen ja vapautumisen symbolit ovat elokuvan vahvaa kuvallista aineistoa, mutta romaanista poiketen ohjaaja korostaa rakennuskerrostumien identtisyyttä, tekee toimistoista liian jättiläismäisiä, joskin Kafkan tavoin kuvaa arkistointijärjestelmät kuin hirviökuvajaisina. Tilat ja esineet kuvastavat Wellesillä myös seksuaalisuutta, Josef K.:n haluttomuutta astua ulos piilosta ja estyneisyyttä kohdata avoimesti naisia. Toisaalta voi ajatella, että Kafkan rujokin seksuaalisuus on muuttunut Wellesillä naisvihaksi, jota korostaa vielä pyrkimys vapauttaa mies ja antaa miesherruuden uhmata lain- ja tuomiovallan elimiä."
Sari hymyili ja asetti minulle kysymyksen: "Usein on toistettu Kafkan käsitystä ihmisestä, joka kuolee kuin koira. Wellesin elokuvassa Josef K. on kuin kauhufilmin "dead man walking", mutta jostakin hän saa voiman vielä nousta eloon ja taistella kohtaloa vastaan."
Nyökytin päätäni, vaikka en ollut varma Sarin päätelmistä. Ehkä se johtui siitä, että en ole katsonut elokuvaa sitten kuusikymmenluvun. Mieleeni on kyllä jäänyt Wellesin keinovalikoimaan kuuluneet siluetti-kuvat ja symboliset Juudaksen suudelmat. Lenin avautuvan kämmenen paljastama lihakimpale on tutkimuksen kohteena Sarinkin työssä. "Sinun täytyy vielä laajentaa ja lihavoittaa työtäsi", esitin oppimestarimaisesti," ja ehdottomasti saat kirjoittaa Kafkan-esittelyn ja Wellesin tuotannon selostuksen."
Sari nytkytti päätään ja laski viinilasin jälleen paljaalle reidelle. Kaadoin pöydälle jääneestä pullosta uutta viiniä lasiin. Selasin vielä printtejä ja huomasin Sarin tarkkuuden lähdeviitteiden käytössä. Tähän saakka valmistuneen työn loppupuolelta löytyi tuttu viite Kafkan ratkaisuun kuvata ihminen enemmän esineenä kuin elämää pursuavana olentona. "Olet aivan olkein lukenut Gustav Janouchin kirjan Keskusteluja Kafkan kanssa, se avaa kiehtovan matkan kirjailijan taiteeseen, mutta se pitää myös mieltää silloin 17-vuotiaan prahalaispojan merkintöjen ja suodatusten kirjana."
Sari hyppäsi sängyltä niin nopeasti, että tyhjä viinilasi putosi lattialle. "Olikohan Wellesillä käytössään Janouchin teksti?"
Nostin viinilasin lattialta ja kaadoin siihen uutta viiniä. "Sitä minä en ainakaan tiedä, joudut selvittämään sen syksyllä."
"Ja miksi K:n roolin vetävä Anthony Perkins on loistava yleisellä tasolla, mutta hetkittäin hänen näyttelemisessään muhivat ristiriitaiset tunteet, kuin hän ei olisi saanut ohjaajalta selkeää ohjetta tulkinnan päämäärästä", Sari ihmetteli ja jatkoi, "mietin hiukan epämääräisin tuntemuksin, oliko Welles sittenkin halunnut kehitellä modernin ihmisen sairaskertomuksen ja hylännyt Kafkan tavoitteet kuvata tai jopa profetoida yhteiskunnan, joka käsittelee ihmistä pelinappulana."
En sanonut enää mitään, nousin ja istuin Sarin viereen. Vedin hänen päänsä syliini ja aloin silittää hänen tukkaansa. Sari kietoi kätensä vartaloni ympärille, nosti äkkiä päänsä ja kohottautui suutelemaan. Hänestä huokui lämpö, hän hengitti kiivaasti, kuin halu halkeaisi kohta pirstaleiksi ja lähtisi viemään ilosanomaa avaruuteen. Tajusin, että Sari oli tehnyt hyvää työtä, sisäistänyt niin romaanin kuin elokuvan, käyttänyt paljon lähteitä, mutta pystynyt omiinkin oivalluksiin. Sari painautui syliini ja kihersi hiljaisella äänellä: "Mikään muu ei tuo minulle tyyntä oloa kuin tämä, että kuulen sinun selittävän työtäni ja saan sitten käpertyä sinuun."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)