ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 19

Oikeusjuttu (The Trial, Ranska 1962) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles Franz Kafkan romaanista, kuvaus: Edmond Richard, lavastus: Jean Mandaroux, musiikki: Jean Ledrut, Tomaso Albinonin Adagio, pääosissa: Orson Welles (kertoja, asianajaja Hastler), Anthony Perkins (Joseph K), Jeanne Moreau (neiti Burstner), Romy Schneider (Leni), Elsa Martinelli (Hilda), Suzanne Flo (neiti Pittl), Madeleine Robinson (rouva Grubach), tuotanto: Paris-Europa Films, FI-C-IT, Hisa-Films.


Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1962 oli kansikuva Orson Wellesin Oikeusjutusta, jonka hän ohjasi Euroopassa. Se kuva herätti kiinnostukseni Wellesiin, Kafkaan ja Oikeusjuttuun. Sain tilaisuuden katsoa Oikeusjutun elokuvaversion ensimmäisen kerran kesällä 1963 pienessä länsiberliiniläisessä elokuvateatterissa. Toisen kerran näin Wellesin haasteellisen elokuvan 1960-luvun lopulla, Kafkaa luin keskittyneesti 1980-luvun alussa.
Kymmenen parhaan elokuvani listalle kelpuutin aina Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa tapahtuvan Pahan kosketuksen, jonka Welles ohjasi halpana mustavalkoisena tuotantona Universal-yhtiölle Kaliforniassa. Niin, ohjasi todellakin mestarillisesti, kun oli anonut ja anonut mahdollisuutta palata edes hetkeksi Hollywoodiin, joka juhli Wellesin "maailman parasta" elokuvaa Citizen Kanea viitisentoista vuotta aikaisemmin. Tiesimme, että Welles ei hankalan luonteensa ja taiteellisen riippumattomuutensa tähden tullut toimeen Hollywoodissa.
==============================================================================================
Viime aikoina olen arvostanut enemmän ja enemmän Oikeusjuttua, vaikka elokuva on kiistelty. Nyt kun merkittäviäkin elokuvia ja klassikkoja voi katsoa uudelleen DVD-tallenteina Oikeusjutunkin ansiot ja salat alkoivat toden teolla paljastua. Jotta säilyttäisin elokuvan kiehtovan ristiriitaisuuden olen luonut siitä fiktiivisen keskustelun. Mies on entinen yliopistonlehtori, joka toimii valmennuksen alalla. Nainen on opiskelijatyttö, joka laatii tutkielmaa, mahdollista opinnäytettä Kafkan romaanin ja Wellesin elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä.
Lyhykäisesti ilmaistuna elokuvassa - kuten kirjassa - on kysymys pikkuvirkamies Joseph K:sta, joka joutuu pakosalle, koska koneisto uhkaa hänen identiteettiään ja vapauttaan.

KESKUSTELU HOTELLIHUONEESSA

Olen kirjallisuusmies T K. En ole enää yliopistotyössä, en ole ollut sitten 2000-luvun alun, kun en saanut haluamaani virkaa. Perustin konsulttifirman, joka auttaa ja preppaa yleistä kirjallisuutta opiskelevia opiskelijoita opinnäytteiden ja esseiden laatimisessa. Olen prepannut ylioppilaita pääsykokeisiin ja avustanut vaativimpien töiden tekemisessä. Hyvin on mennyt, mutta viime syksynä hiljensin tahtia. Firmani on telakalla, en tee enää kuin satunnaisia keikkoja. Opastan muutamaa opiskelijaa, oikeastaan enää yhtä. Hän on nainen.
Sari poikkesi muista naisopiskelijoista. Hän oli aloittanut kahdeksantoistavuotiaana kirjallisuuden opiskelut, kun minä vedin viimeisen lukuvuoteni luentosarjaa Cervantesista yliopistolla. Pitkäkokoinen Sari laskeutui kerran luentosalin yläpäästä alas ja seisoi siinä edessäni ojentaen minulle tenttivastauksen. Tapasimme silloin tällöin viime vuosien aikana. Suhteemme tiivistyi viime keväänä, kun aloin ohjata Saria tutkielman teossa. Nyt me elämme toisillemme Pikku-Venetsian (Kreetan saaren Hanian kaupunki) hotellihuoneessa. Myöhään eräänä iltana Sari yllätti minut, sillä hän oli väittänyt matkalle lähtiessämme, että on luopunut tutkielmasta. Hän kaivoi matkalaukustaan kasan printattuja papereita. Aloin tutkia niitä ihmetyksen vallassa. "Ei, helkkari, olet sittenkin saanut Oikeusjutun hyvään vauhtiin."
Hän hymyili voitonriemuisesti. "Narrasin, kun suostuit ottamaan minut elämääsi, minä olin valmis paljastamaan sinulle, että en ole hylännyt antamaasi tehtävää." Hän heilautti kättään ja kiljahti: "Siitä tulee graduni, aivan varmasti siitä tulee, syksyn aikana saan sen valmiiksi tai viimeistään keväällä, mutta joka tapauksessa ennen kuin lapsemme syntyy."
Sari kaatoi meille punaviiniä. Hän jäi istumaan hajareisin sängylle ja piti lasia oikean reitensä päällä. Huomasin, miten hänen päänsä liikahteli, miten hän vapisi ikään kuin odottaisi jännittyneenä mielipiteitäni. Minä istuin tuolilla, pöydän ääressä ja aloin selata Sarin työtä. Kafkan romaanin "juoni" on selvitetty yksityiskohtaisesti. Wellesin elokuvaversion poikkeamiin viitataan, puhutaan oikeaoppisesti ohjaajan halusta kuvata syyttä syytetyn K:n tarina unen ja painajaisen loogisena seurauksena. Sari uhraa paljon tekstiä selvittämällä kirjan loppuratkaisua, josta Wellesin elokuva poikkeaa. Kafkalla K ajetaan loppuun, mutta elokuvassa hänen annetaan puolustautua, taistella kohtaloaan vastaan. Moralisti-Welles on halunnut pehmentää Kafkan ivalliset, anonyymit käsitykset ihmisen osasta ja tilasta mielettömässä maailmassa.
Jäin hetkeksi miettimään, mistä Sari on keksinyt ajatuksen K:sta elokuvassa väärän identiteetin kuvajaisena. Näin, miten Sarin pää liikahteli entistä nopeammin, hän alkoi hieroa rintaansa ja hörppi lyhyitä kulauksia viiniä. Huoneessa oli kuuma, vaikka olin avannut parvekkeen oven. Sitten muistin, että olin antanut Sarille erään amerikkalaisen tutkijan teoksen, jonka yhdessä luvussa selvitetään väärin syytetyn ihmisen tematiikkaa modernissa kirjallisuudessa ja elokuvassa.
"Olet huomioinnut osuvasti kirjan ja elokuvan naiskuvat, jotka ovat pintatasolla yhteismitalliset. Kafkan romaanin piilotettu seksuaalisuus muuntuu Wellesillä naiseuden kritiikiksi. Tuo on loistava tulkinta. Jos en väärin muista, niin Orson Welles ei ollut mikään naistenohjaaja, ja useinhan on esitetty kanta - niin kuin sinulla Sari - että kauniin Romy Schneiderin valinta Lenin tärkeään rooliin oli enemmän tuottajan kuin ohjaajan asia."
Sari sai vihdoin suunsa auki. "En kuitenkaan yhdy Welles-tutkijoihin, joiden mielestä naiset muuttuvat irrationaalisiksi saadessaan ylleen enemmän ja enemmän eroottista latausta."
"Hyväksyn sen Lenin kohdalla, ei Romysta saa millään vastenmielistä naishahmoa, ei Elsa Martinellin Hildastakaan, mutta epäröit tekstissä esittää varman kannan Jeanne Moreaun esittämästä neiti Burstnerista."
Sari pudisti päätään. "Ei, sanon siellä suoraan, miten Burstner suhteessaan K:hon sekoittaa seksuaalisuuden ja politiikan, syyllisyyden ja syyttömyyden. Hän on halun kuumentama, mutta hän hylkää K:n, koska pelkää koneiston ottavan hänet syyniin, jos hänet nähdään K:n seurassa."
Mietin hetken ennen kuin vastasin. "Tuota saat harkita vielä, mutta aivan oikein olet analysoinut neiti Grubachin luonteen ja toimet niin romaanissa kuin elokuvassa. Olisiko hän äidillisen hellyyden perikuva, jota K ei pysty hyväksymään, kysyt täällä...kohdassa Neiti Grubachin kasvonpiirteet ja kyllä taidat olla oikeassa."
Sari hymyili ensimmäisen kerran vapautuneesti. Huomasin, että hän alkaa uskoa itseensä, alkaa uskoa tutkimukseensa, alkaa uskoa, että saa sen jossain vaiheessa valmiiksi. Hän jopa nauroi, kun kehuin elokuvan ja kirjan miljöiden vertailua, miten Wellesin ympäristökuvasto poikkeaa romaanin prahalaisesta maailmasta."
"Eikös Kafka kirjoittanut painajaismaisen vision fasismiin viittaavasta Habsburgien sortuvasta maailmasta, jossa..."
"Ihmisiä käsitellään tapauksina", keskeytin hänet oppimestarimaisesti.
Sari nyökkäsi. "Kaivoin jostakin esille taustatiedon, jonka mukaan Welles joutui kuvaamaan ulkokohtauksia Jugoslaviassa, siksi näemme elokuvassa aika monotonisen ja karhean kerrostaloympäristön."
Imaisin viiniä ja olin siltä istumalta valmis sulkemaan Sarin syliini. Hänkin imaisi viiniä ja innostui puhumaan: "Kuule, katsoessani elokuvaversiota toisaalta tajusin kirjan hengen tarttuneen kuviin, Wellesillä on nerokkaitta sisäkohtausratkaisuja, kuten Pariisin käytöstä poistetun Gare d´Orsayn rautatieaseman hyödyntäminen, mutta kun katsoin vertailukohteena dvd:ltä Steven Soderberghin yhdeksänkymmentäyksi valmistuneen Kafka-elokuvan, niin minusta se oli lähempänä itävaltalaisen ja juutalaisperäisen lakitieteen tohtorin Franz Kafkan maailmaa kuin Wellesin synkkä barokkinen ja teknokraattinen matka modernisuuteen."
"Sitä joudut vielä pohtimaan syksyllä, mutta jos oikein muistan, niin Soderbergh sai kuvata Prahassa."
"Niin, niin tietenkin, mutta Wellesiä voi kehua onnistuneesta tavasta ikään kuin napsia paloja Kafkan romaaniin liittyvästä byrokratian kauhun kuvastoista", Sari jatkoi ja kehotti minua lukemaan loppupuolelta.
Luin tyytyväisenä: "Wellesin elokuva on loistokas antologia ohjaajan aikaisemmista tyylillisistä tehokeinoista. Vieraantumisen ja vapautumisen symbolit ovat elokuvan vahvaa kuvallista aineistoa, mutta romaanista poiketen ohjaaja korostaa rakennuskerrostumien identtisyyttä, tekee toimistoista liian jättiläismäisiä, joskin Kafkan tavoin kuvaa arkistointijärjestelmät kuin hirviökuvajaisina. Tilat ja esineet kuvastavat Wellesillä myös seksuaalisuutta, Josef K.:n haluttomuutta astua ulos piilosta ja estyneisyyttä kohdata avoimesti naisia. Toisaalta voi ajatella, että Kafkan rujokin seksuaalisuus on muuttunut Wellesillä naisvihaksi, jota korostaa vielä pyrkimys vapauttaa mies ja antaa miesherruuden uhmata lain- ja tuomiovallan elimiä."
Sari hymyili ja asetti minulle kysymyksen: "Usein on toistettu Kafkan käsitystä ihmisestä, joka kuolee kuin koira. Wellesin elokuvassa Josef K. on kuin kauhufilmin "dead man walking", mutta jostakin hän saa voiman vielä nousta eloon ja taistella kohtaloa vastaan."
Nyökytin päätäni, vaikka en ollut varma Sarin päätelmistä. Ehkä se johtui siitä, että en ole katsonut elokuvaa sitten kuusikymmenluvun. Mieleeni on kyllä jäänyt Wellesin keinovalikoimaan kuuluneet siluetti-kuvat ja symboliset Juudaksen suudelmat. Lenin avautuvan kämmenen paljastama lihakimpale on tutkimuksen kohteena Sarinkin työssä. "Sinun täytyy vielä laajentaa ja lihavoittaa työtäsi", esitin oppimestarimaisesti," ja ehdottomasti saat kirjoittaa Kafkan-esittelyn ja Wellesin tuotannon selostuksen."
Sari nytkytti päätään ja laski viinilasin jälleen paljaalle reidelle. Kaadoin pöydälle jääneestä pullosta uutta viiniä lasiin. Selasin vielä printtejä ja huomasin Sarin tarkkuuden lähdeviitteiden käytössä. Tähän saakka valmistuneen työn loppupuolelta löytyi tuttu viite Kafkan ratkaisuun kuvata ihminen enemmän esineenä kuin elämää pursuavana olentona. "Olet aivan olkein lukenut Gustav Janouchin kirjan Keskusteluja Kafkan kanssa, se avaa kiehtovan matkan kirjailijan taiteeseen, mutta se pitää myös mieltää silloin 17-vuotiaan prahalaispojan merkintöjen ja suodatusten kirjana."
Sari hyppäsi sängyltä niin nopeasti, että tyhjä viinilasi putosi lattialle. "Olikohan Wellesillä käytössään Janouchin teksti?"
Nostin viinilasin lattialta ja kaadoin siihen uutta viiniä. "Sitä minä en ainakaan tiedä, joudut selvittämään sen syksyllä."
"Ja miksi K:n roolin vetävä Anthony Perkins on loistava yleisellä tasolla, mutta hetkittäin hänen näyttelemisessään muhivat ristiriitaiset tunteet, kuin hän ei olisi saanut ohjaajalta selkeää ohjetta tulkinnan päämäärästä", Sari ihmetteli ja jatkoi, "mietin hiukan epämääräisin tuntemuksin, oliko Welles sittenkin halunnut kehitellä modernin ihmisen sairaskertomuksen ja hylännyt Kafkan tavoitteet kuvata tai jopa profetoida yhteiskunnan, joka käsittelee ihmistä pelinappulana."
En sanonut enää mitään, nousin ja istuin Sarin viereen. Vedin hänen päänsä syliini ja aloin silittää hänen tukkaansa. Sari kietoi kätensä vartaloni ympärille, nosti äkkiä päänsä ja kohottautui suutelemaan. Hänestä huokui lämpö, hän hengitti kiivaasti, kuin halu halkeaisi kohta pirstaleiksi ja lähtisi viemään ilosanomaa avaruuteen. Tajusin, että Sari oli tehnyt hyvää työtä, sisäistänyt niin romaanin kuin elokuvan, käyttänyt paljon lähteitä, mutta pystynyt omiinkin oivalluksiin. Sari painautui syliini ja kihersi hiljaisella äänellä: "Mikään muu ei tuo minulle tyyntä oloa kuin tämä, että kuulen sinun selittävän työtäni ja saan sitten käpertyä sinuun."