Autoilemme 1985 perheen kanssa kohti Italian lomakaupunkia Bibionea, joka sijaitsee Venetsian suistossa. Ennen Alppeja ajamme Saksan kuuluisaa, Würzburginsta alkavaan ja Füsseniin päättyvää "Romanttiseen tietä" (Romantische Strasse), jonka muuan tärkeä, jopa ainutlaatuinen pysähdyspaikka on Neuschwansteinin linna Baijerissa, Etelä-Saksassa, lähellä Itävallan rajaa ja Alppeja. Füssenin kaupunki on linnan tuntumassa. Linna on kauempaa katsottuna kuin karamelliluomus, niin romanttinen, että rinnasta kutittaa. Linna avattiin yleisölle 1886.
Käymme keskeneräiseksi jääneessä linnassa, jonka saksalainen kuningas Ludvig II rakennutti yksityisresidenssikseen. Hän ehti asua linnassaan vain puolisen vuotta. Ihastelemme upeaa musiikkihuonetta, jonka kuningas oli rakennuttanut säveltäjä Richard Wagnerille. Vierailu Neuschwansteinissa on ikimuistoinen - osittain paikan tähden, mutta osittain siksi, että olen nähnyt yksitoista vuotta aikaisemmin Luchino Viscontin elokuvan Ludvig II, joka käsittelee monisäikeisesti kuninkaan elämän poimut. Järkelämäisen elokuvan kuvauksia suoritettiin Neuschwansteinissa, jota muun muassa Walt Disney piti Prinsessa Ruususen esikuvana.
Ludwig II sai ensi-iltansa Suomessa 15.3. 1974. Ensi-iltateatteri oli Töölön maineikas Adlon, jota ei tietenkään ole ollut olemassa enää vuosiin. Suomi-Filmin maahantuoman elokuvan kesto on valtava, 264 minuuttia. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun marxilainen aristokraatti, Milanon perinteisen aatelissuvun edustaja Luchino Visconti halusi tehdä pitkän elokuvateoksen. Aina 1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin kestäneen ohjaajan uran aikana valmistui lukuisia kestoltaan pitkiä "spektaakkeleja". Ja kuten Ludwig II Visconti loi usein eläviä ja kerroksisia historiallisia, oopperamaisia epookkidraamoja.
=====================================================================================================
 |
| Luchino Visconti |
Luchino Visconti aloitti ohjaajana Ossesionella eli Riivatuilla 1940-luvun alussa. Viscontin tuotanto tulvii mestariteoksia, toisaalta elokuvia, jonkalaisia ei nykyisin tuoteta. Hän ohjasi aina kuolemansa porteille, viimeinen teos, D´Annunzio -moraliteetti Rakkaus Roomassa valmistui 1976. Melkein kaikki Viscontin teokset olivat suurten aiheiden visuaalisesti komeita kudostuksia. Henkilöt eivät olleet patsaita, vaan hengittäviä, toimivia ja liikkuvia ihmisiä.
Oma suosikkini on 1960 julkaistu Rocco ja hänen veljensä, samalla laaja ja intiimi kronikka köyhän eteläitalialaisen perheen toiviomatkasta pohjoisen Milanoon. Elokuva on täysi kuva italialaisuudesta, luokkaeroista, perheen sisäisistä jännitteistä, rakkaudesta ja intohimosta, nyrkkeilystä ja kuolemasta.
En menettäisi myöskään 1940-luvun lopun sisilialaisia kalastajia kuvaavaa Maa järisee -elokuvaa, joka on neorealistisen kauden perusteoksia. Samaa elähdyttävää voimaa sisältyy 1950-luvun alun Sensoon, Viscontin historialliseen elokuvaan, jossa Italia yhdistyy. Säihkyvä on 1960-luvun Tiikerikissa, sekin ohjaajan näkemys risorgimentosta, saapasmaan yhdistymisestä.
Muita tärkeitä Visconti-elokuvia ovat raju, lähes rivo natsismin nousun analyysi Kadotetut (1969) ja tietenkin ikääntyvän taiteilijan kaipuuta ilmentämä Kuolema Venetsiassa (1971), joka perustuu Thomas Mannin novelliin. Elokuva todisti Viscontin kyvyn syväluotavaan henkilöohjaukseen ja taidon työskennellä ulkolaisten näyttelijöiden kanssa. Dirk Bogarde on kuolematon Venetsiassa riipuvana säveltäjänä.
Visconti-elokuvien muista ulkolaisista näyttelijöistä mainitsen seuraavat: Farley Granger (Senso), Alain Delon (Rocco, Tiikerikissa), Burt Lancaster (Tiikerikissa, Intohimo ja väkivalta), Ingrid Thulin ja Bogarde (Kadotetut), Romy Schneider (Ludvig II). Korostan, että Visconti tuli hyvin toimeen italialaisten filminäyttelijöiden kanssa. Heitä ovat muun muassa Anna Magnani, Alida Valli, Marcello Mastroianni, Claudia Cardinale, Giancarlo Giannini, Silvana Mangano ja Renato Salvatori.
Kuvaajat olivat Luchino Viscontin olennaisia yhteistyökumppaneita. Heistä ehdoton oli Giuseppe Rotunno, joka kuvasi Viscontille vuosina 1954-1969 elokuvat Senso, Valkeat yöt, Rocco, Tiikerikissa, Tuhon tähdet ja Sivullinen. Pasqualino de Santis vastasi kameratyöstä myöhäiskauden elokuvissa Kadotetut (osittain), Kuolema Venetsiasssa, Intohimo ja väkivalta ja Rakkaus Roomassa. Rotunno (s. 1923) työskenteli myöhemmin Yhdysvalloissa, De Santis kuvasi muillekin italialaisille ohjaajille, kuten Francesco Rosille (Kristus pysähtyy Eboliin).
=====================================================================================================
Ludvig II oli äärimmäisyyshenkilö. Hän vähät välitti Baijerista, mutta innostui naisista ja musiikista, rakennutti satulinnoja ja tuki taiteilijoita. Ludvig II:n aikana Preussin Bismarck valtasi alueita, Baijerinkin. Samaan aikaan Ludvig II nautti musiikista.
Tärkeä nainen Ludvig II:n elämässä oli Itävallan Elizabeth, jota Romy Schneider esittää ihanasti - kuin kypsyttäisi 1950-luvun Sissi-elokuvien kuningatarhahmon. Säveltäjistä keskeisin oli Trevor Howardin tulkitsema oopperamestari Richard Wagner, jolle Ludvig II syytää rahaa ja rakennuttaa linnaan musiikkihuoneen. Kuninkaan pakkomielle on Wagnerin myyttinen hahmo Siegfried. Ludvig II uskoo olevansa Siegfriedin inkarnaatio.
Tunnelmallinen, läpeensä puvustettu ja lavastetttu, joskin raikkaita ulkoilmakohtauksia sisältävä Ludvig II on rohkean melodraamattinen elokuva. Luchino Viscontin uralla Sensosta voidaan puhua samaan äänensävyyn, kun taas eeppisesti upeassa historiallisessa Tiikerikissassa tunnelmalliset hetket leikkaa ohjaajan halu käsitellä poliittisia ja yhteiskunnallisia asioita.
Baijerin kuninkaan tarinassa Visconti liikkuu niin romanttisen haavemaalailun kuin analyyttisen ihmiskuvauksen tasolla. Helmut Bergerin Ludvig II:sta ei anneta ihannoitua kuvaa, päinvastoin melko inhottavakin näkemys rappeutuvasta ja yksinäisestä hallitsijasta, jonka seksuaalisuudessa vaikuttaa homous. Viscontin 1970-luvun luottonäyttelijä Helmut Berger tulkitsee syvällisesti eläytyen kuningasta, niin nuoruuden kuin ikääntymisen, niin haaveilun kuin puhkeavan mielensairauden hetkinä.
Ludvig II kuuluu Luchino Viscontin Saksa-trilogiaan. Sitä edelsivät Thomas Mannin novellin perustuva runollinen Kuolema Venetsiassa ja Kadotetut, jossa Kolmannen valtakunnan rappio ja tuho rinnastuu mahtavan teollisuussuvun perverssiin elämäntyyliin. Elokuvat valmistuivat kronologisessa järjestyksessä. Ne eivät ole samanlaisia, vaan Visconti osoittaa kaikesta "maneerisuudestaan" huolimatta kykynsä vaihdella teemoja ja avata eri näkökulmia Saksaan ja saksalaiseen sieluun.
=====================================================================================================
Miksi valitsen Luchino Viscontin tuotannosta Ludvig II:n Milano-draaman Rocco ja hänen veljensä ohella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että 1970-luvun alkupuolen ylipoliittisessa ilmastossa Ludvig II edusti erilaista ja näkemyksellistä elokuvaa. Elokuvataiteilija oli uskaltanut toteuttaa oman visionsa trendeistä tai ulkopuolisista pakotteista huolimatta.
Ja vieraillessa Christian Jankin suunnittelemassa Neuschwansteinin "Uudessa joutsenlinnassa" Ludvig II:n kuvat heräsivät eloon. Ihmetteli jälleen kerran, miten menneen maailman hallitsijat saattoivat rakennuttaa meille muistomerkkejä, jotka ovat osa eurooppalaista kulttuuriperintöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti