Ällöttävä Liberace valkokankaalla * * *

Wladziu Valentino Liberace (1919-1987) oli etenkin 1950 ja 1960-luvuilla suosittu amerikkalainen pianisti-muusikkko, joka pukeutui mauttomasti ja kantoi sormissaan mitä ihmeellisimpiä koruja. Jotkut puhuivat pop-kulttuuurin ehdottomasta ikonista, jonka kappaleet olivat samettia ja ällistyttäviä lirutuksia, joista vaahtosi kerma. Tuskin kukaan puhui silloin Liberacesta homona.
Minusta Liberace oli sukupolvensa ällöttävin muusikko. Hän hakkasi pianoa ikään kuin ei osaisi soittaa ja makeileva ilme toi kappaleisiin muka kaivatun romanttisen säihkeen. Showpianisti hän oli joka suhteessa. Tuskin Liberacen kaltaista narsistia on enää tullut kevyen musiikin maailmaan. Liberace ällisytti ja hämmensi omana aikanaan. Nyt Liberace on kaivetu ylös unohduksista. Steven Soderbergh on ohjannut Liberacen näköisen elokuvan My Life with Liberace, jonka tärkeä moottori on näyttelijä Michael Douglas. Tietenkin myös Matt Damon, joka nykyään pulpahtaa esille elokuvassa kuin elokuvassa. On Damon aikamoinen näyttelijä, joka pystyy liikkumaan ihmsikuvauksen eri tasoilla. Syövän ainakin toistaiseksi selättänyt Kirk Douglasin poika tekee parhaan roolisuorituksensa sitten 1980-luvun Wall Streetin, tuon Oliver Stonen kimmokkaan analyysin amerikkalaisesta ahneudesta ja rahan vallasta. Soderberghin elokuvassa Douglas ahnehtii Liberacena pianon koskettimia. Soittotaidoton näyttelijä on saanut kovan harjoittelun tuloksena showpianon räjähtelemään ja hän liruttelee kuin oikea Liberace olisi herännyt henkiin. . Liberace-elokuvan alkuperäinen nimi on Behind the Candelabra. Tarkoittaako tämä kynttelikköä, joka seisoi usein Liberacen flyygelin päällä vai sitä vaikeampaa asiaa, josta showtähti vaikeni. Hän oli nimittäin imagonsa tarkoin varjellut? kaappihomo?, jonka rakkauden kohdetta Scott Thorsonia tulkitsee Matt Damon. On Damon hiukan liian vanha rooliinsa. Maskeerajat ovat tehneet huipputyötä, sillä Thorsonin kuin Liberacen olemus tukkamuotoilua myöten on hämmästyttävä. Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että Michael Douglas tajusi vasta myöhemmin, että showpianisti käytti peruukkia. Ulkoiset seikat koruista vaatteisiin ja noihin hiuksiin, taloihin ja autoihin ovat elokuvassa tärkeitä. On mahdollista, että itse teema säikähtäneen homon Scott Thorsonin peittelystä ja itserakkaan muusikon henkisistä ongelmista (olenko edes lahjakas muusikko?) jää kaiken krimeralluksen ja sokerisen rallatuksen alle. Mutta hyvän tarinan Soderbergh on kehittänyt. Kuva kulkee mallikkkaasti, ja Michael Douglas saa loistaa narsismin kaikissa väreissä. (Nyt ohjelmistossa).

Ajankohtainen kommentti

Elokuuta oli vielä viikko jäljellä, kun järkyttävä uutinen saapui: Elokuvakriitikkokuntamme aateliin kuulunut Antti Lindqvist, 60 v. on kuollut. Olimme läheisiä ystäviä ja kollegoita kolmisenkymmentä vuotta. Yhteydenpitomme katkesi, kun jäin 2006 eläkkelle. Muistan Antin toimineen Kansan Uutisten tv-kriitikkona 1970-luvun lopulla, kun istuimme yhdessä Pasilan katseluhuoneessa. Sitten Antti halusi laajentaa tietoisuuttaan elokuvataiteeseen. Sysäys saattoi olla Domuksen tiloissa 1980-luvun vaihteessa pidetty kokous, jossa joukko elokuvaentusiasteja suunnitteli HYY:n perusteilla olevan Illusion-elokuvateatterin ohjelmistoa. Antti oli siellä, minä olin, Ywe Jalander, Sakke
Salko ja Harri Ahokas. Me Sakke Salkon kanssa annoimme Antille  piristysruiskeen, ja muistan että Antti oli täydellinen elokuvataiteen, sen historian ja nykymenon tuntija parissa vuodessa. Ja pian myös kriitikon työn laaja-alaisempi tuntemus Urho Kekkosen kadun Ilveksessä ja Pressiklubissa siivitti aina elämänmyönteistä ja huumorintajuista Anttia kirjoittamaan paremmin ja paremmin. Kansan Uutisista Antti siirtyi Katso-lehteen, joka oli 1980-luvulla vielä varteenotettava julkaisu. Sitten murros alkoi painaa, oli mentävä kirjoittamaan Yhtyneiden Tv-maailmaan. Antin viimeisistä kirjoituspaikoista en tiedä, mutta kuulin hänen olevan valmistelemassa kirjaa Leo Jokelasta. Pari vuotta sitten kuulin, että Antti elää surun alhossa: Oliko kysymys oman elämän vaikeuksista vai helsinkiläisen elokuvakulttuurin kuolemasta. Sehän tapahtui viimeistään Kamrasin Bio Cityn lopetettua viime vuosikymmenellä.
Antti kirjoitti myös romaanin oltuaan syksyllä 1984 Madridissa. Hän rakasti naisia kuten me kaikki, ja muistiin on jäänyt muuan iltapäivä Vanhan Kellarin terassilla. Antin tuleva toinen vaimo Tarja istui alhaalla Kolmen Sepän patsaan luona ja luki Andre Bazinin Mitä elokuva on? -teosta. Antti sai Tarjassa kaipaamansa Isabella Rossellinin, ja vaikka avioliitto kariutui myöhemmin, niin emme unohda koskaan Antin kommenttia vaimostaan: Tarja, Ilomantsin ihmelapsi.
Elokuva oli Antille intohimo, ihmekin. Hän oli jokavuotinen Cannesin filmijuhlien kävijä. Luis Bunüelin Andaluusialainen koira taisi olla Antin suosikki. Se johti Antin ja Tarjan perustamaan pienkustantamoon, joka keskittyi espanjalaisen kielialueen kirjallisuuteen. Tarjasta kehittyi pian espanjalaisen kirjallisuuden kääntäjä, jonka työ jatkuu. Elokuvan ohella kirjallisuus oli Antin toinen intohimo. Muistan jotkin juhlat Antin asunnossa Mäkelänkadun jollakin sivukadulla. Asunnon seinät pursusivat kirjoja. Niinpä Antti ehti kirjoittaa romaanin ja muutaman elokuvakäsikirjoituksen muun muassa Mika Kaurismäelle. Kuulin, että Antti haaveili elokuvaa Juhani Peltosen tekstistä. Antin mentyä liian aikaisin mielen on vallannut tyhjä olo. 
=====================================================================
Antin kirjoittamia oivaltavia kritiikkejä ja esseitä tarvittaisiin nyt, koska elokuvaharrastus vaikuttaa pudonneen pelkkien megaelokuvien esittelyksi ja käsitys elokuvan historiasta on ohut. Viittaan Yle Radio 1:n taannoisessa ohjelmassa kuulemiani nykypolven elokuvamiehiä, jotka esittelivät fantastista 1980-lukua pelkästään Rambojen ja Terminatorien valossa. Minne unohtuivat Stalker, Huuma, Paris, Texas, Fanny & Alexander, Nostalgia, Berliinin taivaan alla, Amerikkalaisia Pariisissa, Uhri, ...seksiä, valheita ja videonauhaa ja vaikkapa David Lynchin merkittävät ohjaustyöt.