Rakkautta ja anarkiaa pamahtaa vauhtiin

Suomen paras ja – hurjin elokuvafestivaali käynnistyy perjantaina. Rakkautta ja anarkiaa - festivaalin järjestäjät puhuvat elokuvista, joissa sydän on karrella, maailmanloppu lähellä ja kuolema kynnyksellä. Festivaalin ohjelmistoon on kerätty vaihtoehtoelokuvia maailmalta, myös Suomesta. Sanomattakin on selvää, että ilman R&A -festivaalia Suomeen ei saataisi normaaliohjelmistoon merkittäviä uutuuksia maailmalta. Osa festivaalin elokuvista nähdään sitten aikanaan suomalaisissa teattereissa.
Dome Karukosken Leijonasydän ja Pirjo Honkasalon Betoniyö kutkuttavat jo katsojan mieltä. Betoniyö perustuu Pirkko Saision 1980-luvun alun aikalaisromaaniin. Honkasalo on päivittänyt romaanin tähän aikaan. Kysymys on rankasta perhetarinasta, veljesten suhteista ja väkivallan kierteestä nyky-Suomessa. Leijonasydän on taas skini-ilmiöön pureutuva uusperheen aikalaiskuva. Dome Karukoski ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy pohtivat draamattisessa elokuvassa rasismin olemusta, kysyvät vielä rankoilla kuvillaan, voiko ihminen muuttua ja päästä eroon pahuudesta.
Ulkolaisesta tarjonnasta oleellisimpia lienee kevään Cannesin filmijuhlilla huomiota herättänyt Adélen elämä - osat 1 ja 2 , Abdellatif Kechichen ohjaama rakkaustarina, jolle Steven Spielbergin johtama jury antoi festivaalin pääpalkinnon. Kechiche valottaa eron jälkeistä tyhjyyttä, ihmistä tilanteessa, kun rakkaus kuolee.
Villin Pohjolan -nimikkeen alla näytetään kotimaisten uutuuksien ohella tanskalaista, norjalaista ja ruotsalaista uutuustuotantoa. Ennakkoon herättää kiinnostusta Tobias Lindholmin laivakaappausdraama A Hijacking, jossa somalimerirosvot nousevat pahoin aikein tanskalaiseen rahtilaivaan Intian valtamerellä.
Venäläisen Yuri Bykovin The Major -elokuvaa kuvataan synkäksi ja lohduttomaksi. Samaa synkkyyttä nähdään Antonio Camposin amerikkalaisessa indie-elokuvassa Simon Kellerissä. Elokuvaa on ehditty verrata Martin Scorsesen vuoden 1976 Taksikuskiin. Ranskalaisen Claire Denisin Bastards on herättänyt laajaa keskustelua,  koska se avaa täysin lohduttoman näkökulman nykyiseen vallankäytön, seksin ja rahan maailmaan.
Sydän karrella -ohjelmakokonaisuudesta kannattaa poimia nuorten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä analysoiva Love Deternal, irlantilaisen Brendan Muldowneyn romanttisen elokuvan kaavaa rikkova hyppäys mustan huumorin kiertoon. Ja älkää unohtako Michel Condryn taianomaista Päivien kuohua, jossa avataan näkökulma Boris Vianin (1920-1959) elämään. Musiikin lisäksi Vian kirjoitti aikanaan eroottisia romaaneja.
Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ohjelmistoon on koottu myös dokumenttipainotteinen Elää taidetta -sarja. Sen tärppi on kertaus amerikkalaisen näyttelijän Harry Dean Stantonin lukuisista ja lukuisista elokuvarooleista. Seitsemällä vuosikymmenellä näytelleen Stantonin rooleista ja persoonasta kertovat muun muassa ohjaajat David Lynch ja Wim Wenders sekä kirjailija-näyttelijä Sam Shepard.

Ajankohtainen kommentti

Helsingin Sanomat haastatteli lauantaina Netflixin perustajaa, bostonilaislähtöistä Reed Hastingsia (s. 1960). Netflix on nettipalvelu, josta käyttäjä voi vuokrata kuukausimaksua vastaan dvd-elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjoitin palvelusta kesällä, ja viimeksi MTV3:n eläkkeelle siirtyvä ohjelmajohtaja Jorma Sairanen esitti epäilyn, että Netflix saattaa joutua vaikeuksiin, jos Hollywoodin isot yhtiöt panevat hanat kiinni.

Reed Hastings kertoo, että Netflix tekee yhteistuotantoja paikallisten tv-tuottajien kanssa. Hän paljastaa haastattelun tehneelle Anna-Liina Kauhaselle, että palveluun halutaan ”parasta tanskalaista tuotantoa, parasta japanilaista animea ja parasta ruotsalaista komiikkaa näytettäväksi koko maailmalle.” Suomalaisesta tuotannosta Hastings ei puhu mitään. Palvelun perustaja ja toimitusohtaja uskoo, että tv-sarjoilla on tulevaisuutta 40-50 vuodeksi. Hän korostaa, että mistä ja millloin sarjoja katsotaan, muuttuu ja on muuttumassa. Televisioko häviää?
Netflixillä on Hastingsin mukaan 37 miljoonaa käyttäjää. Netflixin rinnalle kehitettiiin dvd-elokuvia vuokraava Qwister, postimyyntivuokraamo. Onko fakta, että perustajan mukaan joka kuukausi palvelusta vuokrataan yli miljardi tuntia tv-sarjoja ja elokuvia. Minkälaisia ne ovat, mikä on niiden laatu? Siitä bisnesmiehen elkein puhuva Reed Hastings ei puhu. Hän kyllä viittaa House of Cards -sarjaan, josta on tullut kuulemma menestys. Hän uskoo, että tv-sarjat häviävät pian perinteisestä televisiosta.
Optimistinen Netflixin luoja painottaa, että nuoret ovat siirtyneet ”lineaarisesta televisiosta streamingtelevisioon”. Eli: Nuoret katsovat Youtubea ja Netflixiä enemmän kuin perinteistä televisiota. Jos näin on, niin alkaa vaikuttaa virhearvioinnilta julkisen palvelun Ylen hinku kalastella nuoria tv:n pariin. Siksi kai Ylekin on pikku hiljaa siirtämässä sisältöjään verkkoon. Sieltä siis katsoja voi tihruilla mieliohjelmiaan milloin haluaa.
Tällainen perinteinen elokuvien ja tv-sarjojen katsoja luottaa vielä vahvasti valkokankaaseen ja televisioon. Ja kellonaikaan. Ja kanaviin. Kyllä esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen huippusarjan Sillan myöhäisillan katselua odotti jännittyneenä sunnuntaisin. En olisi missään nimessä katsonut sitä seuraavana päivänä netistä. Katsomiskokemuksen kollektiivinen hetki on tärkeä niin elokuvateatterissa kuin televisiossa, vaikka ruutua tuijottaisikin yksin. Nimittäin teatterissa aistii muiden katsojien tuntemuksia ja television ääressä tietää, että myös 500 000 muuta suomalaista jännittyy samalla hetkellä Sillan traagisiin rikostapahtumiin.

P.S. Pieni piiri pyörii suomalaisessa mediamaailmassa. Samalla viikolla esimerkiksi Ylen tv-ohjelmissa saatetaan haastatella monta kertaa samoja pop-tähtiä, menestyskirjailijoita ja levyn tai kirjan juuri julkaisseita tekijöitä. Uskomattomin oli Jenni Vartiaisen henkilön ja uuden levyn mainostaminen TV1:n ohjelmissa. Viime viikolla saimme nähdä loputtomiin, mitä Vartiaselle nyt kuuluu. Syksyn sunnuntaiset haastatteluohjelmat aloittanut Nyberg kutsui vielä saman pop-tähden studioon. Eikö olisi jo riittänyt.

Nyt Ylestä on tullut myös mainos-televisio, sillä ohjelman juontajat puffaavat kirjoja ja albumeja härskisti kameralle. Ei sellaista ennen suvaittu julkisen palvelun televisiossa. Oli ohjelmien koordinoitia eri kanavien kesken, ja pidettiin huolta myös sellaisten luovien tekijöiden tuomisesta julkisuuteen, jotka eivät paistatelleet aivan siellä kirja-tai levylistojen kärjessä. Minusta alkaa tuntua, että Yleen on pesiytynyt toimittajaväkeä, joka ei tiedä hönkäsen pöläystä maailman asioista tai suomalaisesta kulttuurista, koska lukaisee vain iltapäivälehtien otsikot.