Menneisyys on vangitsevan kaunis elokuva * * * * *

Iranilaisohjaaja Asghar Farhad hämmästytti hyvän elokuvan ystäviä pari vuotta sitten loistokkaalla avioliittokuvauksella Nadir ja Sim: Ero. Se antoi länsimaalaiselle katsojalle hyvän käsityksen Iranin nykytodellisuudesta ja ennen kaikkea perheiden elämästä tilanteessa, jossa kriisi on päällä. Ja siitä,
miten laki luetaan avioerotilanteessa. Elokuva oli myös täyttä draamaa, hienojen iranilaisten näyttelijöiden juhlaa. Niin, ja elokuva oli herkkä kuvaus vanhenemisesta, aviomiehen isän Alzheimerin taudista. Nyt Asghar Farhadi on ohjannut uuden elokuvan, jonka nimi on ytimekkäästi Menneisyys. Mutta Farhadi ei ole kuvannut kotimaassaan, vaan Ranskassa. Näyttää siltä, että maailmalla arvostetut iranilaiset nykyohjaajat hakeutuvat Eurooppaan tai heidät palkataan tekemään elokuvia länsimaissa. Äskettäin iranilainen huippuohjaaja Abbas Kiarostami toteutti näyttelijätär Juliette Binochen innostamana ja tuella Italiassa hienon kulttuurielokuvan Iltapäivä Toscanassa.
Menneisyydessä Ahmad (Ali Mossafa) matkustaa Pariisiin. Entinen vaimo Marie-Anne (Bérénice Bejo) haluaa laillistaa pariskunnan avioeron. Ahmad on iranilainen, Marie-Anne ranskalainen. Yhteiselämä ei ole onnistunut rakastumisen jälkeen, sillä kulttuurierot hankaavat ja islamilainen elämäntapa on estänyt ranskalaisvaimon lopullisen sitoutumisen avioliittoon. Välit ovat tulehtuneet.
Pariisissa ja sen esikaupungissa tapahtva elokuva ei ole vain kahden entisen rakastavaisen tarina. Se on hyvä kuvaus lasten asemasta tilanteessa, jossa perhe on kriisissä. Iranilaisohjaaja näyttää Ahmadin tilanteissa, joissa isän suhde lapsiinsa vain tiivistyy. Samalla Marie-Anne suunnittelee uutta avioliittoa toisen miehen, Samirin (Tabar Rahim) kanssa. Samirin henkilökuvaan liittyy myös menneisyyden salaisuus, joka kuoriutuu vähitellen esille. Menneisyys on uskomattoman kauniisti, hiljaisen vastaansanomattomasti ja upealla kuvien poesialla toteutettu elokuva. Mahmoud Kalarin kameratyö on ilmavaa, henkeäsalpaavan kaunista, ja jokaisella kuvalla on merkitys, melkeinpä voisi sanoa, että sielu. Ilman musiikkitaustaa etenevä elokuva (läheiset ohi kulkevat junat liittävät urbaanin todellisuuden tapahtumiin).Elokuva ylistää ihmisyyttä syvyyssuhteessa, ja vaikka Asghar Farhadi tuo kuin yhteiskunnallisena viestinä esille maahanmuuttajien ankean aseman ranskalaisessa todellisuudessa, niin kysymys ei ole mistään korostetusta huutomerkistä, vaan ihmissuhteiden taakse kirjoitetusta välimerkistä. Yksityinen ja yleinen ovat tasapainossa. Ja onhan elokuva myös oppitunti meille miehille naisten petollisuudesta. Eikä elokuvan uskomatonta viimeistä kuvaa voi nähdä kim bressonilaisena syyllisyyden tuskan ilmentymänä: Miehan ja nisen kädet hapuilevat yhteen. Sittenkin,
sittenkin elokuvataide on voimissaan ja täydellisen elokuvan tavoittelijoita vielä löytyy. Asghar Farhad on sellainen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman syksyn ohjelmiston ilopilkkuja on ollut Andrew Graham-Dixonin Taiteen maantiede.
Taiteen tutkija on käsitellyt Venäjän taidetta. Se ohjelma oli niin innostava ja syvällisesti eri puolilta venäläisen taiteen historiaan pureutunut, että tuskinpa vastaavaa on nähty aikaisemmin. Graham-Dixon oli koko ajan kameran edessä, näytti meille taideteoksia ja veti niitä kontekstiin. Aivan uskomatonta kuvataiteen? popularisointia?. Andrew Graham-Dixon selvitti mielenkiintoisesti Yle Teemalla Yhdysvaltain taidetta. Taiteen maantiede: Art of America palaa sekin ensin kaukaiseen historiaan, jopa aivan Amerikan löytämisen hetkiin. Sen jälkeen esitellään tuntemattomaksi jääneitä taiteilijoita ja niitä väemmän tunnettuja, amerikkalaisen unelman kiihkeän ja neuroottisen kehitysvaiheen kuvaajia kuten Joan Sloan, George Bellows, Norman Rockwell ja Grant Wood sekä niitä viime  vuosien suuria nimiä kuten Edward Hopper, Jackson Pollock tai Andy Warhol. Sen jälkeen Graham-Dixon lähti Saksaan ja toi ainakin minulle suurenmoista historiallista tietoa germaanisen taiteen menneisyydestä. USA:n jälkeen Andrew Graham-Dixon perehtyi monipuolisesti ja jälleen historian huomioiden Saksan kuvataiteeseen. Parhaillaan on menossa analyysi Alakomaiden taieesta. Näemme otoksia menneen ajan suurten taiteilijoiden ? kuten esimerkiksi Vermeer, van
Eyck, Bosch, Brueghel ?uskomattomista maalauksista. Ja Graham-Dixon antoi myös oivan selvityksen öljyvärimaalauksen noususta joskus 1400-luvun lopulla. Tiistaina tuli sitten se odotettu jakso, jossa Vincent van Goghin taide levittäytyy Andrew Graham-Dixonin tarkkojen silmien eteen. Sitten sai vielä seurata esittelyä Mondrianista, Magrittesta ja Paul Delvauxista, jonka Andre-pojasta tuli elokuvaohjaaja. Olisiko meillä Suomessa taiteen tutkijoita, jotka voisivat samalla tavalla
tehdä kolmiosaisen tv-sarjan isänmaamme kuvataitaiteen kehityksestä ja lukuisista isoista taiteilijanimistä?