Brooklynin nelikko Las Vegasissa * * * *

Ensin. Tämä John Turteltaubin komediallinen elokuva Last Vegas on yllättävän hyvä ohjaustyö. Eikä kunnia mene ainostaan neljälle kaikessa keitetylle ikääntyvälle näyttelijälle – Robert Ne Niro (s. 1943), Morgan Freeman (s. 1937), Kevin Kline (s. 1947) ja Michael Douglas (s. 1944) – vaan myös hyvin kirjoitetulle käsikirjoitukselle. Siitä vastaa Dan Fogelman. Kysymys on buddy-buddy eli -kaveruuselokuvasta, joka palauttaa mieleen Billy Wilderin 1970- ja 1980-luvun komediat.
Last Vegas kokoaa Brooklynin poikanelikon yhteen viidenkymmenkahdeksan vuoden jälkeen. Michael Douglasin esittämä rikas kiho Billy on menossa naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Billy kutsuu vanhat kaverinsa häihin Las Vegasiin.
Klinen esittämä aviossa oleva Sam ja Freemanin Archie ovat heti valmiit matkustamaan Las Vegasiin, jossa aiotaan pitää polttarit ennen hääpäivää. Samin vaimo lupaa, että siippa saa kerrankin käydä vieraissa. Archie piilottelee pullojaan tiukasti valvovalta pojaltaan, joten hän pääsee lähtemään matkalle ilmoitettuaan menevänsä kirkon retkelle.
Ongelman tuottaa De Niron näyttelemä Paddy, joka elää erakkona ja saattaa hörppiä naapuriytön tuomaa keittoa. Paddy palvoo kotonaan äskettäin kuollutta Sophie-vaimoaan. Äkäpussi-Paddy ei halua nähdä Billyä, koska tämä ei ilmestynyt Sophien hautajaisiin. Jotta Paddy saadaan sittenkin matkalle sydäntään ”poteva” Archie nousee rapppuset terveytensä uhraten äkäpussin asuntoon. Lopulta Archien uroteko ratkaisee ongelman.
Jon Turteltaub ei ole aina aikaisemmin ohjannut kovin häikäiseviä elokuvia. Muistamme keskinkertaiset elokuvat Driving Me Crazy, Instinct ja The Kid pojasta mieheksi. Viimeksi Turteltaub toteutti kaksiosaisen sarjan Kansallisaarre – salaisuuksien kirja. Uutuudessa Last Vegasissa hän päästää ohjauksen piilevät kykynsä esille.
Elokuva on täynnä hauskoja sanailuja ja aidon koomisia hetkiä, jonkinlaista ilon ja viihtymisen tematiikkaa. Pinnan alla kulkee myös vakavampi teema ikääntymisen vaikeudesta ja kuoleman odotuksesta. Lisäksi elokuvassa selvitetään nelikon poikavuosiin liittyviä salaisuuksia, joiden esilletulo Las Vegasin riemullisissa polttareissa – kuuluisa modernin sirkuksen sanansaattaja Cirque du Soleilkin on mukana - kuvastaa lopulta ystävyyden ja solidaarisuuden suurta draamaa. Elokuvan loppupuolella paljastuva arvoitus liittyy Sophien henkilöön.
Nelikon jokaisella iäkkäällä ja erilaisella edustajalla on jokin täydellistä riehaantumista estävä puute. Mutta Las Vegasissa ei enää murehdita omaa tilaa, vaan Archiekin ottaa sulavia tanssiaskelia polttareiden aikana. Jon Turteltaub ja Dan Fogelman ovat halunneet tehdä terapeuttisen elokuvan, joka kannustaa ja melkein pakottaa iäkkäät kaverukset taistelemaan vielä kerran. Las Vegasin bilehohtoisessa luksus- ja rahamaailmassa kaikki on vielä mahdollista. Eikä Vegasia kuvata nyt millään inhoavalla otteella. Päinvastoin.
================================================================================================
Kaikki he näyttelevät loistavasti. Jopa viime vuosina monesti harhateille eksynyt Robert De Niro, tuo 1970-, 1980- ja 1990-luvun ensimmäisen puoliskon suuri näyttelijä ikään kuin puhdistaa haavoittuneen maineensa. Nelikon nuorinta Kevin Klineä en muista nähneeni pitkää aikaan valkokankaalla. Morgan Freeman ja Michael Douglas ovat olleet työn touhussa – edellinen hienossa Nelson Mandela-elokuvassa Invictus – Voittamaton ja jälkimmäinen mainiona tyypittelijänä Liberace-komediassa.
Ja sitten täytyy todeta, että vuosia poissa ollut Mary Steenburgen (s. 1953) on aivan huimassa vireessä työttämäksi joutuneena verojuristina, joka yrittää elättää itsensä laulajana lasvegasilaisessa kapakassa.
Mary Steenburgen!
Muistattehan Milos Formanin Ragtimen (1981), Woody Allenin A Midsummer Night Sex Comedyn (1982) ja Lasse Hallströmin Gilbert Grapen (1993).

 

Ajankohtainen kommentti

Jokin vuosi sitten, muistaakseni torstaiaamuisin, Radio Yle 1:ssä hyvää keskusteluohjemaa vetänyt Tuomas Enbuske ei ole antanut periksi, vaikka radio ”heitti” hänetkin yli laidan. Niin vaikenivat myös aamun muutkin kriittiset juontajat - kuten Markku Heikkinen ja Kirsi Virtanen. Koska aamun keskustelu- ja pohdintaohjelmat korvattiin iskelmäkappeleita soittavalla Muistojen bulevardilla.

Tuomas Enbuske esiintyy nykyisin kaupallisessa radiossa ja televisiossa. Hän kirjoittaa kolumneja Sanomien lehtiin. NYT-liitteessä ilmestyi äskettäin Enbusken kolumni - ”Rakkauskirje Ylelle”. Hiukan ironisesti hän tunnusti rakastavansa Yleä, kuuntelevansa Yle Radio 1:tä ja Yle Puhetta, katsovansa televisiosta A-Talkia, Siltaa ja Docventuresia. Ei hullumpia valintoja, jos Enbuske ironian rinnalla on myös tosissaan. Tosin loistava ruotsalais-tanskalainen Silta loppui ja miehekäs Docventures työnnetttiin nettiin.
Kolumnin pointti on kuitenkin tämä: ”Kun Suomessa talous romahtaa, yksi alue eristetään tältä kaikelta”. Siis julkisen palvelun Yleisradio, jota kolumnisti nimittää aikusten päivähoidoksi. Näppärä huomio. Itsekin olen käsitellyt Yleä veronmaksajan kannalta, sillä tilipussista napsaistaan Yle-vero meidän edes tietämättä, mistä se lähtee ja kuinka paljon. Ja vaikka emme katsoisi tai kuuntelisi Ylen kanavia.
Olen myös käsitellyt Yleä murroksessa olevan mediakentän nykyisessä syklissä.
Vaikka en ole Tuomas Enbusken tavoin ”kapitalismin suuri kannattaja”, niin jatkuvasti olen ihmetellyt, miksi Ylelle annettiin asema, joka vääristää kilpailun mediakentässä. Nyt esimerkiksi talouskriisistä kärsivän MTV3:n ongelmat ovat tiedossa. Onko se kilpailumattomuuden syytä vai onko kaupallinen televisio auringonlaskun alue? Alkavatko mainosrahat valua nettiin?
================================================================================================
Tuomas Enbuske on osittain oikeassa siinä, että Yle tuhoaa kaupallisen median. ”Yle-vero johtaa kyvyttömyyteen toimia oikeassa maailmassa. Parasta, mitä Ylelle voisi tapahtua, olisi sen pakottaminen toimimaan taloudellisten realiteettien mukaan. ”Pysyvyys on kaiken luovuuden tuho.” Totta, Tuomas!