Isä yrittää vapautua syyllisyydestä * * *

SF Film Finland Oy

Juha Kukkonen esittää isää, kuvanveistäjä Viitasta uudessa kotimaisessa elokuvassa Nuoren Wertherin jäljillä. Miten elokuvan nimi viittaa Johann Wolfgang Goethen (1749-1830) kuuluisaan sturm und drang-romaaniin? Onko kysymys onnettomasta rakkaustarinasta ja nuoren ihmisen pettymyksistä ihmissuhteessa? Weimarilaisen yleisneron Goethen kirjeromaani ”Nuoren Wertherin kärsimykset” (1774) kosketti aikanaan traagisesti nuoria rakastuneita ja yltiöromanttisia ihmisiä.
Jarmo Lampelan elokuva on isän ja pojan tarina. Tosin kuvanveistäjä Viitanen ei ole nähnyt poikaansa Eeroa (Jyri Ojansivu) viiteentoista vuoteen. Sitten isä saa kirjeen, jossa pojan tapaus konkretisoituu. Alkaa isän syyllisyyden kierre, johon vaikuttaa hylkäämisen paine. Isä olisi halunnut tavata poikansa, elää läheistä elämää Eeron kanssa, mutta se ei ollut mahdollista.
================================================================================================
Jarmo Lampela (s. 1964, Rovaniemi) kävi koulua Joensuussa. Hän näytteli kaupungin ylioppilasteatterissa. Joensuusta matka vei Lahden kansanopiston näyttelijälinjalle. Sitten Lampela kävi Teatterikoulussa, mutta varsinainen kouluttautuminen ohjaajan ammattiin tapahtui Taideteollisessa korkeakoulussa, josta hän valmistui vuonna 1992.
Nuoren Wertherin jäljillä todistaa Jarmo Lampelan aikaisempien elokuvien tavoin väkevästä paneutumisesta käsikirjoitukseen ja näyttelijätyöhön. Hän harjoitteli ohjaamista 1990-luvulla TV2:n sarjoissa. Läpimurtoelokuva Rakastin epätoivoista miestä valmistui vuonna 1999, pääosassa tuttu yhteisyökumppani Juha Kukkonen. Lampelan toinen pitkä elokuva Joki (2003) oli monitapahtumainen kuvaus kylän ihmisistä. Kuoleman vaara hiipi elokuvan kuvastoon.
Nuoren Wertherin jäljillä on isän tarinan lisäksi kuvaus pojasta, Eerosta, joka on muuttanut asumaan Suomenlinnaan. Isä olisi tavattavissa, mutta Jarmo Lampela monimutkaistaa draamaa tuomalla tapahtumiin nuoren rakkaustarinan. Iina Kuustonen esittää saarella elävää tyttöä, johon Eero on kiintynyt palavasti. Isän olemassaolo saattaa unohtua ainakin hetkeksi.
Juha Kukkonen, Jyri Ojansivu ja Iina Kuustonen muodostavat luotettavan näyttelijäkolmikon. Suomenlinnan ympäristöjä on kuvattu vivahteisesti, ehkä osuvimmin sitten Risto Jarvan 1960-luvun puolivälin Onnenpelin.
Jotta elokuvan juoni ja kerronnalliset ratkaisut eivät paljastuisi liikaa, niin mainitaan vain, että Suomenlinnassa kulkee haamu, joka kommentoi nykytodellisuutta ja ihmisten toimia. Aivan kommelluksitta ratkaisu ei toimi.
Nuoren Werherin jäljillä on sirpaleiselta kerronnaltaan ja nimeltään yllättävä suomalainen elokuva, mutta se viittaakin Jarmo Lampelan tekemisiin suuresti vaikuttaneen saksalaisen Ulrich Plenzdorfin näytelmään (1972), jossa aikatasot vaihtuvat. Plenzdorfin näytelmä taustaa sitten alussa mainitun J.W. Goethen teokseen.

 

Ajankohtainen kommentti

Ylen elokuvatarjonta on keskitetty Teema-kanavalle. Teeman suursatsaus oli viime viikonlopun elokuvafestivaali, todella hyvin valittu ja laadukas kokonaisuus uudempaa ja vanhempaa elokuvaa.

Teeman elokuvafestivaali 2013 oli kuin arvokas tuulahdus menneisyydestä. Kun tulin Hesariin syksyllä 1979 maassa oli kaksi tv-yhtiötä ja kaksi tv-kanavaa. Niin Ylen kuin Mainos-Television elokuvaohjelmisto (n. 120 kokoillanelokuvaa vuodessa) oli pelkästään laadukasta, siis sellaista tarjontaa, mitä Teema toi näkyville viikonlopun aikana.
Jos joitakin kestäviä katsomiskokemuksia voi ottaa esille, niin niitä olivat tanskalaisen Carl Th. Dreyerin lähikuvien poesiaa tulviva ranskalainen mykkäfilmi Jeanne d´Arcin kärsimys (1928), Luis Buñuelin anarkistinen Kulta-aika (1930), italialaisen Roberto Rossellinin neorealistinen suuntauksen klassikko Rooma, avoin kaupunki (1945). Uudempaa elokuvaa edustivat ranskalaisen Jean-Pierre Melvillen eleettömästi sykähdyttävä rikosfilmi Punainen ympyrä (1970) ja amerikkalaisen Terrence Malickin perhatarina Elämän puu (2011).
Kiinnostavasti elokuvia myös esiteltiin. Festivaalidokumentteina esitettiin henkilökuva ohjaaja Roberto Rosselinista ja ranskalaisesta Jacques Tatista, joka on Charles Chaplinin ohella elokuvahistorian toinen suuri koomikko.
Todellinen ensi-iltatapaus koettiin viime perjantaina, kun Teema toi ruutuun ranskalaisen Georges Franjun vangitsevan kauhudraaman Kasvot ilman silmiä. Se valmistui vuonna 1959. Samana vuonna Franju ohjasi toisen merkkiteoksen, nimittäin ihmismielen muureja särkevän Pakkopaidan, joka tuotiin aikanaan myös Suomen teattereihin.
Georges Franju (1912-1987) toimi muun muassa sihteerinä ja varastotyömiehenä kunnes pääsi 1930-luvulla toteuttamaan lyhytfilmejä. Hän työskenteli myös lavastajana kuuluisissa pariisilaisissa musiikkihalleissa. Franjusta kehittyi ranskalalaisen elokuvakulttuurin voimahahmo: Hän perusti vuonna 1935 Le Cergle du Cinéma -nimisen elokuvakerhon. Hän ahkeroi toimeenpanevana sihteerinä 1949 aloittaneessa FIAF´ssa, joka oli kansainvälisten elokuva-arkistojen yhteiselin.
Georges Franjun ohjaajan ura kesti aina 1970-luvulle, mutta hän jäi muiden, nimekkäimpien ohjaajien varjoon. Viimeiset vuodet Franju eli katkerana miehenä, koska ei saanut kriitikoiden ja elokuvahistorioitsijoiden arvostusta.

P.S. Yle-TV2 -kanavan harvoja kunnollisia asiaohjelmia on ollut Tuomas Milonoffin ja Riku Rantalan vetämä Docventures, jossa esitellään ja eritellään dokumentteja. Nyt Yle on päättänyt siirtää ohjelman nettiin, Yle Areenaan. Onko tämä merkki loistavan menneisyyden Tampereen Tohlopissa omanneen TV2:n siirtymisestä kokonaan viihteelliseksi kanavaksi?