Tämän hetken kohuttu irlantilaisnäyttelijä Michael Fassbender näyttelee vaativan pääosan Shamessa, vuoden ensimmäisessä todella kiinnostavassa uutuuselokuvassa. Ohjaaja on kuva- ja videotaiteilijana aloittanut Steve McQueen (s. 1969), irlantilaislähtöinen tekijä, jonka esikoislelokuva Hunger (2008) kuvasi IRA:n soturia. McQueen oli myös pääosassa tässä konkreettiseksi ja fyysiseksi sanotussa elokuvassa, joka taustaa 1981 kuolleen IRA-taistelijan Bobby Sandsin elämään.
Shame on uusi aluevaltaus Steve McQueenin uralla, mutta ei se oikein vakuuta. Saarivaltakunnasta on siirrytty New Yorkiin. Michael Fassbender on menestyvä juppi Brandon, joka työskentelee isossa toimistossa. Steve McQueen jättää yksilöimättä Brandonin henkilöä tarkemmin. Tuskin pääsemme näkemään, mitä hän työkseen tekee ja mistä tulee, mikä on miehen koulutus, sillä elokuva keskittyy pelkästään vapaa-ajan rientoihin. Heti kohta näemme, että Brandon nauttii seksistä, on riippuvainen seksistä.
Steve McQueenin elokuva on tunteenomaisia kouraisuja välttävä, lähes raaka, jopa mekaaninen kertomus keski-ikää lähetsyvästä hyvin toimeentulevasta sinkkumiehestä, joka ottaa sen jonka haluaa. Hän ottaa naiset, koska hän haluaa viettää vapaa-aikansa seksin pauloissa. Seksi on Brandonille elämän suola, mutta vähitellen McQueen paljastaa, että se on myös miehisen valtapelin kaasupoljin.
Shame olisi aika yksitoikkoinen elokuva, jos Steve McQueen pyörittäisi Brandonia pelkästään vapaa-ajan ja naisten parissa. Elokuvan lievä ansio johtuu siitä, että McQueen tuo draamakerrontaan säröjä ja ristiriitaisuuksia. Brandonin siskon (Carey Mulligan) ilmestyessä "näyttämölle". Sisko Sissy on laulaja, joka tulkitsee tärkeässä kohtauksessa tutun kappaleen "New York, New York". Tuon hetken jälkeen Brandonin elämä voisi muuttua, mutta veljestään riippuvainen Sissy nostaakin pintaan lapsuuden traumat.
Steve McQueen elokuvan nimi Shame ei sittenkään ole kuin nimi. Poliittisessa Hunger-elokuvassa tunnettiin tiettävästi häpeää väkivallan käytöstä. Toisaalta Bobby Sands protestoi vankilassa vallankäyttäjiä ja brittivaltaa vastaan ryhtymällä nälkälakkoon, joka lopulta muodostui hänen kohtalokseen. Shamessa Brandon alkaa pohtia omaa nautinnollista ja egoistista elämäntapaansa. Peilikuva paljastaa miehen, joka alkaa pyristellä irti pornosta ja seksiakteista. Siskon merkitys on erittäin suuri Brandonin elämän käännekohdassa, joka johtaa joko uuteen tai tuhoon. Ei, ei tiettyihin rutiineihin tottunut ihminen niin vain muutu.
Shamen visuaalinen ulkoasu on minimalistinen. Videotaiteilijan tausta näkyy Steve McQueenin kuvallisisissa sommitteluissa, joissa vältetään tietoisesti kaikkea runsautta tai intensiivisyyttä. Kamera ei juurikaan liiku, vaan McQueen suosii pysähtyneitä lähikuvia. Melkein kylmäkiskoisen visuaalisen ilmaisun takaa paljastuu silti newyorkilainen todellisuus, vapaa-ajan seksiluolien himmeä rivous, mutta myös suurkaupungin pauhu ja syke.
Steve McQueen käyttää New Yorkia niin arkkitehtoonisena kuin mentaalisena taustana. Kaupunki on ikään kuin jatkuvassa liikkeessä oleva "terapeutti", mutta myös kiihottava vapauden keidas, johon voi hukkua, mutta josta voi myös päästä pakoon. Kysymys on siitä, mitä ovia me avaamme tai pystymmekö sulkemaan sellaisia, jotka imaisevat yksilön tuhon tielle.
Shame ei anna lopullisia ratkaisuja. Se näyttää Brandonin tarinan kautta addiktiyksilön traagisen elämän kulun. Steve McQuenin kyynisen otteen tähden viimeinen sana jää katsojalle. Nykyisenä nettipornon valta-aikana McQueenin "puheenvuoro" on joka tapauksessa tervetullut - voisiko sanoa tervateullut terapiaistunto. Elokuvana se ei sittenkään ole niin merkittävä kuin kritiikissä joka puolella on annettu ymmärtää.
Ajankohtainen kommentti
Kotimainen elokuva ryntää elokuvateattereihin. Joulun aikaan saatiin valkokankaalle kolme ensi-iltaa. Tammikuun loppupuolen uutuuksia olivat Rat King ja Hulluna Saraan. Vuosaari-elokuvan lisäksi tässä kuussa kankaille luvattiin vielä uusi Risto Räppääjä -filmi, JP Siilin Härmä, joka sijoittuu 1800-luvun Eteläpohjanmaalle, ja Teppo Airaksisen räävittömäksi mainostettu komedia kaveriporukasta. On vielä tulossa Kulman pojat, jonka on sanottu sivuavan jalkapalloilija Jari Litmasen nuoruutta., Dokumenttielokuvia tuodaan myös ensi-iltaan. Lajille omistettu yhdestoista DocPoint-festivaali esitteli viime kuun lopulla uutta suomalaista dokumenttielokuvaa. Eikä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että kotimaiset dokumentit pääsevät teatterilevikkiin ja DocPoint-filmit näytetään kolmessa teatterissa, Maximissa, Andorrassa ja Kino-Palatsissa. Kenelle kunnia kuuluu suomalaisen dokumenttifilmin edistämisestä. Se kuuluu Ylen TV2:n Dokumenttiprojektille. Nyt työn hedelmät näkyvät myös elokuvateattereiden kankailla.
Tietysti voi pohtia, onko liika tarjonta hyväksi kotimaiselle elokuvalle. Se on selvää, että kaikki teatteriin tulleet ensi-iltaelokuvat eivät pärjää katsojakilpailussa. Joku elokuva jää aina toisten jalkoihin, jos ensi-illat ovat elokuva per viikko. Tosin Suomen elokuvasäätiön tilasto tammikuun lopulta näytti, että Top 10:n listalta löytyi neljä kotimaista elokuvaa - Varasto, Rat King, lastenfilmi Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri sekä viime vuoden Le Havre. Nelikosta Taru Mäkelän mainio duunarikomedia, oikea napakka työn ja pääoman ristiriitaa kuvaava Varasto oli Suomen katsotuin elokuva listan ykköspaikalla. Nyt sen on nähnyt yli 140 000 katsojaa. Vuosaari lähti lupaavasti liikkeelle, sillä se keräsi viime viikonlopun aikana 12 000 katsojaa.
Petri Kotwican uusin ohjaustyö Rat King kuvaa peliriippuvuutta - tai oikeammin kaverin päätöstä lopettaa tietokonepelit. Kotwica kuten Louhimies ovat Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan kasvatteja. Kotwican aikaisempi ohjaustyö Musta jää (2007) herätti kiinnostusta aihevalinnallaan ja tiukalla toteutuksellaan. Taas nuorisokomedia Hulluna Saraan ei kuulu valkokankaalle, Paria kohtausta ja lopun hautajaisia lukuunottamatta elokuvassa ei ole nimeksikään kantavia tai toimivia elementtejä. Miksi elokuva on tehty, mitä sillä tarkoitetaan? Nolotti katsoa elokuvaa, jonka käsikirjoitus on raakile ja ohjaus harjoitustyötasoa.
Palaan vielä Aku Louhimiehen loistavaan elokuvaan Vuosaari. Unohdin kehua viime viikon kritiikissäni lapsinäyttelijöitä. Louhimies on ohjannut heitä taiten. Se on kyky, jota moni ohjaaja ei osaa. Lapset ovat muutenkin elokuvassa tärkeässä osassa. Vieläkin ihmettelen, miksi koulukiusaaminen on niin yleistä Suomessa. Olen kuullut vastaavista tapauksista viime aikoina. Olemmeko me suomalaiset kiusaajia, jotka jatkamme ahdistelua koulun jälkeen myös työpaikoilla. Hävettää kuulla tällaisista tiedoista ja tutkimuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti