Rakkaus kuvataiteeseen syntyi lukioiässä Kajaanissa, Tehdaskadulla. Äitini opiskeli Ateneumissa kuvaamataidon opettajaksi, koska sota oli keskyttänyt hänen akateemisen uransa. Myöhemmin hän valmistui vielä taidehistorian maisteriksi. Oli selvää, että lapsuuden kodissani kirjahyllyt pullistelivat kuvataidetta käsitteleviä teoksia. Myös lukuisat taiteeseen liittyvät ulkomaiset julkaisut tulivat postin kautta Tehdaskadulle. Minä luin niitä ja kiinnostuin.
Löysin lukuisia taiteilijoita, jotka alkoivat vaikuttaa nuoreen mieleen - Beckmann, Mondrian, Magritte, Cezanne, Monet, Van Gogh, Modigiliani...Myöhemmin ihastuin Goyan tuotantoon. Siihen saattoi vaikuttaa Carlos Sauran elokuva, joka tuli meille ensi-iltaan vuonna 2000. Madridin matkan aikana olin myyty abstraktin taiteen suuren tekijän, Katalonian espanjalaisen Antoni Ta`piesiin (s. 1923) taiteelle. Hän muuten kuoli aivan äskettäin - viime maanantaina 6.2. 2012.
Itse on osannut piirtää, mutta kun äitini oli lukion viimeisillä luokilla opettajana hän antoi minulle kahdeksikon, koska olin maalannut koloristisesti kiinnostavia töitä. Värimaailma on kiinnostanut minua myöhemminkin - niin kuvataiteessa kuin elokuvassa.
Tultuani opiskelemaan Helsinkiin ja ryhdyttyäni kirjoittamaan elokuvakritiikkiä Uuteen Suomeen tutustuin ja ystävystyinkin nuoriin kuvataiteilijoihin - kuten Jorma Hautala, Perttu Näsänen, Raimo Reinikainen, Kari-Juhani Tolonen. Elokuva kiinnosti 1960-luvulla suomalaisia kuvataiteen lahjakkaita tekijöitä. He kävivät elokuva-arkiston näytännöissä. Ne olivat heille samalla tavalla muuan "elämän yliopisto" niin kuin meille elokuvan harrastajille. Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa kiertyy Modiglianin ympärille. Totta on, että näin 1960-luvun vaihteessa hänestä kertovan ranskalaisen elokuvan Elin päivästä päivään -pääosassa Ranskan sodanjälkeisen ajan suosituin filminäyttelijä Gérard Philipe (1922-1959). Tämä 1950-luvun suuren ranskalaisohjaajan Jacques Beckerin (Älkää koskeko, Tunneli) taiteilijaelämäkerta satutti mielen ja sydämen. Muistan vieläkin loppukohtauksen, jossa taidekauppias (Lino Ventura) käy katsomassa, että Modigliani on todella kuollut. Kysymys oli Modiglianin teoksien arvon kaupallisesta noususta kuoleman jälkeen.
=====================================================================================================
Nick Hart saa tehtävän rikkaalta Nathalielta: Luo kopiot Cezannen, Matissen ja Modigliani tauluista. Hart ottaa tehtävän vastaan, mutta ensin hänen täytyy konsultoida tukijaansa taidekauppias Libby Velentinia ja ystäväänsä Bertram Stonea.
Stonella on varallisuutta ja hänen naisensa Rachel saatta tuntea vetoa Nick Hartia kohtaan.
Rudolphin elokuvan lukuisat henkilöt elävät taiteen, seksin ja huvittelun Pariisissa, kahviloiden ja katujen kaksikymmenluvun ilmapiirissä, josta on muodostunut myytti. Rudolph halusi katsoa myytin taakse. Se on elokuvan lähtökohta ja merkitys. Ja niin myös todellisten, eläneiden henkilöiden omaperäinen esittely. Henkilögalleria pysyy koko ajan Rudolphin tasapainoisessa käsittelyssä.
Kirjoitin arvostelussani 21.7. 1989, että Amerikkalaisia Pariisissa on huikea kuvaus suuresta taiteesta, siihen kykenemättömistä ihmisistä - intohimoista, odotuksista ja väärennöksistä. Nick Hart on taiteilija, joka ei koskaan pysty luomaan esikuviensa kaltaisia teoksia, mutta hän pystyy jäljentämään. Häntä kiehtoo enemmän 1920-luvun Pariisin ilmapiiri, kahviloiden pulssi, ystävien huokaukset ja tietenkin Rachelin kauneus. Rachelin tavattuaan Nick Hart joutuu punnitsemaan menneisyyttään ja tekemään mahdollisia uusia valintoja.
Amerikkalaisia Pariisissa on elokuva ihmisistä, joiden mielet ovat koko ajan liikkeessä. Alan Rudolph näyttää vuoden 1926 Pariisin urbaanina ympäristönä, joka on muutoksessa. Jokin aikakausi päättyy ja toinen on alkamassa. Miten hienosti Rudolph luonnehtii ihmisiä, jotka ovat sitä tietämättään käännekohdassa. On jäätävä aloilleen, rauhoituttava, sopeuduttava tai lähdettävä pois kaupungista.
Kirjoitin, että elokuvan Pariisi on Alan Rudolphin Pariisi, joka hengittää ikuisessa valojen ja varjojen hehkussa. Ohjaajan kuvaamat tunnetutkaan henkilöt (mm. Hemingway) eivät vastaa täysin saamaamme kuvaa heistä, mutta Alan Rudolph käyttääkin heitä juonen dramaattisena tehokeinona. Voisi ajatella, että he nousevat menneisyden haudoista puhumaan 1980-luvun lopun katsojille. Ehkä he siunaavat omalla tavallaan valkokankaalle luodun Pariisin-maiseman.
Alan Rudolph kuvaa Pariisin-maiseman loistokkaasti tukeutumalla oivallisesti valittuihin näyttelijöihin, lavastusten huimaan puhuttelevuuteen ja musiikin käytön hienoon soitantoon. Ja kaiken yllä leijuu modernin kuvataiteen henki, jonka vain - niin kirjoitin - vakavasti taiteeseen suhtautuva elokuvaohjaaja pystyy vangitsemaan kuviinsa. Rudolph on sellainen.
=====================================================================================================
Aloitin elokuvakriitikon urani 1960-luvun alussa Kainuun Sanomissa. Sieltä soitettiin minulle alkusyksyllä 1990. Perustamamme elokuvakerho Kate-Kino täytti 30 vuotta. Haastattelivat minua, erästä kerhon perustajajäsentä. Halusivat kuulla, mitkä 1980-luvun ensi-iltaleokuvat ovat rakkaimpia, parhaimpia. Kangertelematta vastasin: Wim Wendersin Berliinin taivaan alla ja Alan Rudolphin Amerikkalaisia Pariisissa. Nyt voin hyvin mielin vahvistaa antamani lausunnon: Kyllä ne ovat edelleen listani kärjessä, vaikka sinne on työntynyt muitakin upeita 1980-luvun elokuvateoksia.
- Omistettu Daisylle (1917-2007), äitini muistolle -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti