Teatteriohjelmiston suosikkeja maailmanlaajuisesti oli 1950-luvun alkupuolella kaikkien aikojen parhaimpiin musikaaleihin kuuluva Laulavat sadepisarat. Niin meilläkin. Stanley Donenin ja Gene Kellyn yhteistyönä ohjaama M-G-M - musikaali valloitti minut vasta televisioesityksinä. Huippu koettiin 9.4. 1989, kun Kolmostelevisio esitti elokuvan legendaarisessa sunnuntaiklassikkosarjassaan. Tajusin jälleen, että tällaista elokuvaa ei enää tehdä, sillä vaikka se on ajaton musikaali, niin sen suurenmoinen laulun ja tanssin, liikkeen ja värien huuma kuuluu 1950-luvulle, Hollywoodin unelmatehtaan kultakauden viimeisiin täyttymyksen vuosiin.
Musikaali oli 1930 luvulta aina 1950-luvulle muuan tärkeimmistä Hollywood-elokuvan lajeista. Se syntyi ja vakiintui äänielokuvan murroksen jälkeen. Al Jolson lauloi 1927 Mammyssa. Se oli alkukohta, mutta 1930-luvulla musikaali lähti todella lentoon. Voitiin puhua jopa ylituotannosta, kunnes Broadwaylta löydettiin "kurinpalauttaja", koreografi Busby Berkeley. Hän loi vuosina 1933-36 Warner Bros. yhtiössä liudan suurenmoisia musikaaleja - tähtinä Joan Blondell, Ruby Keller ja Dick Powell. "Gold Diggers" -sarjaa tuotettiin joka vuosi ja jokainen uusi elokuva sai näkyvyyttä ohjelmistossa.
Busby Berkeley (1895-1976) työskenteli näyttämöllä, jossa hän loihti kameralle huimat tanssinsa ja laulukohtauksensa. Hän työskenteli hyvin kaupallisessa elokuvalajissa, mutta oli täysiverinen kokeilija. Hän loi fantasioita, viihdyttäviä musikaalinumeroita, joiden häikäisevät kuviot ja liikkeet edustivat silkkaa eskapismia, todellisuuspakoa (tässä mielessä Berkeley erosi RKO-yhtiön Fred Astairesta, "tanssin kuninkaasta", joka halusi ilmentää inhimillisiä tunteita).
Busby Berkeley oli "vapaan mielen" ja "pulppuavan mielikuvituksen" taiteilija. Hänen "elämää suuremmat" musikaalinumeronsa upposivat lamakauden yleisöön. Berkeley ohjasi suuren luokan musikaaleja, joissa erottuivat toisaalta vulgaaritkin yksityiskohdat, mutta myös hienostuneet rytmilliset liikkeet. Vesielemntit ja vedessä puhkeavat kukka-asetelmat olivat Berkeleyn koreografian tavaramerkki. Hän täytti kuva-alan lukuisilla aistillisilla tanssijattarilla, joita ajan kriitikot saattoivat kutsua "naisellisen lihan kaleidoskoopeiksi".
=====================================================================================================
Laulavat sadepisarat on Hollywoodin kultakauden keskeisen musikaalituottajan Metro-Goldwyn-Meyerin elokuvia. MGM oli voimissaan musikaalituottajana etenkin 1940- ja 1950-luvuilla. Tärkeä tekijä oli tuottaja Arthur Freed, joka korosti aina ryhmätyön merkitystä. Hän etsi ja auttoi uusia ohjaajia. M-G-M antoi mahdollisuuden sellaisille huippukyvyille kuin Vincente Minnelli, Charles Walters, Gene Kelly ja Stanley Donen. He ohjasivat loistokkaita musiikkinumeroita, jotka liitettiin elokuvan juonta edistäviin tapahtumiin.
Tällainen musikaaliklassikko on myös Laulavat sadepisarat, jonka tapahtumat on ajoitettu mykänfilmin ja äänielokuvan muutosvuosiin 1926-1927. Gene Kelly tulkitsee mykänfilmin tähteä Don Lockwoodia, joka tanssii yleisön suosioon partnerinsa Cosmo Brownin kanssa. He ammensivat oppinsa vaudevillen ja yökerhojen savuisista saleista, vaikka kertoivat lehdistölle aivan muuta. Naamiot riisutaan hetkellä, kun Don tutustuu tähden urasta haaveilevaan Kathyyn, jota pirteä Debbie Reynolds esittää vastustamattomalla charmilla.
Texasilaissyntyinen Debbie Reynolds (s. 1932) oli 1950- ja osin 1960-lukujen Hollywood-tähti, jota kutsuttiin "naapurin tytöksi". Hän voitti Burbankin kauneuskilpailut 1940-luvun lopulla. Filmiura alkoi 1948 Warner Bros. -yhtiössä, mutta kaksi vuotta myöhemmin Debbie muutti M-G-M -yhtiöön. Debbie osoitti musikaaleissa ja valoisissa komedioissa viatonta charmia. Ja silkkaa pirteää energiaa.
Debbie Reynoldsin yksityiselämä kiinnosti laajasti 1950-luvun loppupuoliskon mediaa. Hän avioitui 1955 laulaja Eddie Fisherin kanssa. Fisher jätti 1959 Debbien ja meni naimisiin perhetuttu Elizabeth Taylorin kanssa. Debbie nai myöhemmin vauraan kauppiaan, jatkoi uraansa elokuvassa ja televisiossa aina 1970-luvun alkuun. Laulavien sadepisarien ohella Debbie Reynoldsin mainittavia elokuvasiintymisiä olivat Poikamiesansa (1955), Näin valloitettiin villi länsi (1962) ja Hyvästi, Charlie (1964) ja Avioero amerikkalaiseen tapaan (1967).
====================================================================================================
Ehkä kaikkein karuin näistä Hollywood-kritiikeistä on "epävarmana moralistina" (Matti Salo) tunnetun Robert Aldrichin 1955 ohjaama Filmin kulissien takana/The Big Knife, jossa kompromisseihin ja tuottajien ylivaltaan kyllästynyt näyttelijä (Palance) tekee itsemurhan. Yksilön vapaus toteuttaa itseään koneistossa on mahdotonta. Umpikujatilanteessa näyttelijän valinta on ehdoton. Saman itsemurhan suorittaa myös Tähti on syntynyt -elokuvan miespäähenkilö, joka kävelee mereen ja hukuttautuu.
Laulavissa sadepisaroissa satirisoidaan ennen kaikkea mykänkauden ja äänielokuvan murrosvaihetta, paljastetaan elokuvatuotannon ilkeitäkin yksityiskohtia, mutta muuten Kellyn & Donenin luomus on tykkänään suurta showta. Se on Hollywood-kuvauksista liikkuvin, riehakkain, valloittavin. Tekijöiden tiedetään suorittaneen ennen kuvauksia tarkkoja taustatutkimuksia, jotta purevalle ivallekin olisi katetta. Kaiken alku ja loppu, kaiken liikkelle paneva voima ovat äärimmäisen kekseliäät ja visuaalisesti loistokkaat laulu- ja tanssinumerot. Ja kadulle valuva sade ja keltaiset sadevaatteet ovat elokuvan imaiseva tavaramerkki.
Fred Astairen 1930-luvun musikaaliperinne näkyy Laulavissa sadepisaroissa, mutta Kelly & Donen ovat ammentaneet vaikutteita myös ranskalaiselta René Clairilta ja tietenkin Ernst Lubitschilta, tuolta saksalais-amerikkalaiselta mykänkauden ja varhaisen äänifilmin ohjaajanerolta, jonka Hollywood-elokuvissa - muun muassa Iloinen leski, Ninotchka - näkyi elegantti ironinen ja eroottinen tyyli. Kun Gene Kelly ja Stanley Donen lisäsivät oman persoonallisen mausteensa musikaaliin, niin Laulavista sadepisaroista kasvoi osuva pienoiskuva Amerikasta tanssin määrittelemänä.
Laulavien sadepisaroiden keskeisiä nimittäjiä ovat Gene Kellyn tanssi-ilo, Donald O´Connorin väsymätön riehakkuus, Debbie Reynoldsin verraton nuorekkuus ja Cyd Charissen aistillisuus. Kellyn ja Charissen yhteinen, pitkä tanssijakso hakee vertaistaan amerikkalaisen musikaalielokuvan historiassa. Kellyn vähitellen syttyvä ja kasvava tanssi sateessa on klassikko. Elokuva kuuluu amerikkalaisen filmimusikaalien olympokselle yhdessä samojen tekijöiden Ilo irti -elokuvan (1949) ja Vincente Minnellin Tytön ja kosijan (1944) ohella.
=====================================================================================================
Amerikkalainen filmimusikaali alkoi hiipua 1960-luvulla. Jähmeitä ja suureellisia musikaaleja tuotettiin vielä, kuten Funny Girl, mutta Robert Wisen urbaanin, Romeo ja Julia -teeman New Yorkiin tuovan West Side Storyn (1961) ja George Cukorin vuonna 1964 valmistuneen englantilaissävyisen My Fair Ladyn jälkeen ei enää ole nähty montakaan kunnon lajityypin luomusta. Ehkä Bob Fossen 1970-luvun alun Cabaret on viimeinen "suuri musikaali". Tosin innostavina elokuvina voidaan viime vuosilta huomioida Baz Luhrmannin Moulin Rouge (2001) ja Rob Marshallin Nine (2009).
=====================================================================================================
New Yorkin Broadwayn näyttämöillä musikaaliesitykset kantavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kysymys lienee pitkästä perinteestä, joka Broadwaylla vaikuttaa. Siellä Times Squaren ympärillä musikaali ei kuole koskaan, vaikka läsnirannikon Hollywoodissa on eletty vuosikymmeniä selvässä apatiassa.
Uudenvuoden aikaan 2003-2004 olimme New Yorkissa. Erittäin kalliit liput ostettuamme näimme John Kanderin ja Fred Ebbin huiman Chicago-musikaalin. Esitys tapahtui 49. kadun Ambassador-teatterissa, joka sijaitsee Broadwayn ja Kahdeksannen Avenuen välissä.
Siirtyessämme saliin ja löydettyämme paikkamme ymmärsin, että matkakumppanini asu oli täysosuma, ei minunkaan musta puku ollut huono. Katsoin häntä, seurasin hänen ilmeitään, vaikka esiriippu oli noussut ja huikean hyvät ammattilaiset veivät meidät 1920-luvun Chicagoon - rikoksen, rakkauden, mustasukkaisuuden ja petoksen tyyssijaan -, tummanpuhuvaan kertomukseen tanssityttö Roxie Hartista, joka murhaa rakastajansa. Punaisesta mekosta nousi väristyksiä silmilleni, ne sekoittuivat näyttämön värikylläiseen ja tempoltaan hakkaavaan menoon, johon sekoittui täydellisesti orkesterin soitto. Olin taas myyty musikaalille.
Broadwayn musikaalien esitystaso on niin korkea, niin huima, että sen jälkeen ei uskalla mennä Helsingissä katsomaan suomalaisten taiteilijoiden toteuttamia esityksiä. Niin se vain on, ja Chicagon kokemuksen ohella myös lukuisat nuoruudessa eletyt amerikkalaisten filmimusikaalit vaikuttavat vielä esteellisesti alitajunnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti