Kun perhe yrittää elää ekologisesti

Maanantaina vietettiin autotonta päivää. Näkyikö se mitenkään Helsingissä. Meillä Vuosaaressa oli ehkä pikkuisen vähemmän autoliikennettä kaduilla, mutta lehtitietojen mukaan päivä ei herättänyt laajempaa huomiota. Autolla liikutaan, oli ilmastonmuutos uhkaamassa tai bensan hinta vaikka kuinka korkealla. Siksi ainoa tervehdyttävä tapa elää on liikkua joko jalan, pyörällä, bussilla, metrolla tai taksilla. Kun vielä hylkää röökit ja syö kasvisruokaa, voi jossakin määrin onnitella itseään luontoa säästävistä henkilökohtaisista valinnoista. Niin vielä: se jätteiden lajitteleminen. Sen kun vielä oppisi ja kalloon iskostaisi.
Autottoman päivän kunniaksi tuli käytyä katsomassa dokumentaristi John Websterin uusi elokuva Katastrofin aineksia, joka pyörii Helsingissä ainakin Kino-Palatsin valkokankaalla. Websterin elokuva sai valtavan ennakkokohun, juttuja ja haastatteluja lehdistä televisioon. Se sopii tähän ilmastonmuutokseen pikku hiljaa heräävien kansojen nykytilanteeseen.
Al Gore toteutti jokin vuosi sitten vaikuttavan dokumentin ilmastonmuutoksen isoista vaaroista. Kaikki eivät uskoneet Al Goren puhetta, sillä hän oli entinen USA:n varapresidentti ja presidenttiehdokas. Ei kai sellainen mies voi esiintyä rehellisellä asialla. Mutta Gorepa esiintyi ja onnistui vielä erittäin hyvin.
===========================================================

John Webster lienee tuntematon ohjaajanimi suomalaiselle elokuvayleisölle. Helsingissä 1967 syntynyt Webster on taiteen maisteri, valmistunut 1996 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Jos oikein muistiaan pinnistää, niin Websteriltä saa mieleensä 1993 valmistuneen dokumenttielokuvan Pölyimurikauppiaat. Se oli naurattava ja itkettävä tragikomedia kahdesta erilaisesta kaupparatsusta, jotka kulkevat ovelta ovelle kauppaamassa imureita. Saavat he myytyäkin, mutta nyt Internetin aikakaudella tälläisen kauppiaan toimintamahdollisuudet lienevät kaventuneet.
Toinen John Websterin onnistunut 1990-luvun työ oli Tissit ja tango, joka avasi todistavan näkökulman Virosta Suomeen suuntautuneeseen järjestätyneeseen naiskauppaan. Strippareiksi joutuvat virolaistytöt, joille oli luvattu unelman omaista tulevaisuutta Suomessa.
Tissit ja tango kannattaisi näyttää heti televisiossa, sillä vaikuttaa kuin naiskauppaa vähäteltäisiin ja prostituoidun ammatti kiedottaisiin ruusuisesti seksityöläisen nimikkeen ympärille. Yliopistotasolla on valmistumassa tutkimus, jonka mukaan Suomen "seksityöläiset" ovat iloista ja vapaata porukkaa, jotka ovat ottaneet mieluisti miestä palvelevan seksiobjektin roolin.
Kuulkaa: kysykää Eva Biaudetilta, joka päivätyönään ETYJ:n ihmiskaupan vastaisena erityisedustajana yrittää kertoa päättäjille ja medialle prostituutiosta ja naiskaupasta, järjestäytyneen rikollisuuden valtavasta bisneksestä, jossa kehittyvistä maista länteen tuotavat tytöt ovat härskien liikemiesten kauppatavaraa. Identiteetti murretaan jo ottamalla passi pois.
Tai nyt tarkkana: katsokaa dvd:ltä malmölaisen Lukas Moodyssonin (s. 1969) Lilja 4-ever (2002), jonka raju kuvaus venäläistytön kohtalosta Ruotsissa pitäisi avata kaikkien silmät näkemään, missä mennään. Jokelan ja nyt Kauhajoen terrori- ja teurastustekojen jälkeen Suomessa keskustellaan väkivallan syistä, mutta samalla ei pitäisi unohtaa yhteiskunnan jatkuvaa pornoistumista.
==============================================================

Katastrofin aineksia ei anna niin paljon kuin ennakkokohun pohjalta lupasi odottaa. Elokuva on henkilökohtainen, hyvin kunniallinen dokumentti John Websterin oman perheen yrityksestä elää vuosi ilman bensaa. Websterin perhe vaikuttaa alussa melkoiselta elintasoperheeltä: on autoa, hieno moottorivene, jolla pääsee kovaa ja tietenkin kotona kaukolämpö. Websterit päättävät luopua näistä - tai ainakin John-isä, sillä vaimo suhtautuu kriittisesti tällaiseen kokeiluun. Hyvin vastahakoisesti hän päättää lähteä mukaan vuoden kokeiluun. Kiinnostavasti John Webster nostaakin vaimonsa lopulta päähenkilöksi, jonka mietteet, ratkaisut ja teot taitavat vastata eniten keskivertosuomalaisia asenteita. Mutta juuri siitä syystä ollaan valmiita hylkäämään kaikenlainen haihattelu ja tarttumaan muutokseen.
John Websterin elokuvan vaimo vaikuttaa ensin arkipäivän pragmaatikolta, joka ei välitä tippaakaan ilmastonmuutoksesta tai ekologisista ratkaisuista. Mutta kun kokeilu ja elokuva etenevät, vaimo se elääkin sitä arkielämää, joka saattaisi hyvässä lykyssä pelastaa maapalloamme. Katsokaa, mikä on vaimon ratkaisu ja kärsivällinen tapa suhtautua esimerkiksi julkiseen liikenteeseen, kun aviomies alkaa vouhottaa biodieselautojen perään. Nythän on alkanut tulla esille tutkimuksia, jopa aivan käytännön kokemusta, että biopolttoaine saattaa pelastaa autoliikenteen päästöt, mutta sitten sen hyödyntäminen käyttöön voi tuhota maailman ruokaasiat.
Siis: hiukan pehmeä Katasrofin aineksia on vasta alkusoittoa suomalaisen dokumenttiohjaajan toiminnassa. Todella rankat projektit odottavat tekijöitään. John Websteriä on kiittäminen yhden perheen arkiratkaisujen esittelemisestä - ainakin yritetään tehdä jotakin - mutta jatkossa tarvitaan isompia linjauksia, kokonaisvaltaisempaa otetta ja globaaleja näkökulmia. Tarvitaan myös dokumentteja, joissa pahimmat suuryritys-saastuttajat ja luonnon ekologisen tasapainon murtajat pannaan tiukoille.

Ajankohtainen kommentti

Olen intohimoinen Suomi-futiksen kannattaja. Siksi joudun toteamaan ykskantaan: Yle pilasi taas Veikkausliigan tv-otteluprojektin.
Miksi? Veikkausliigan tv-pelejä on nähty kevään, kesän ja alkusyksyn ajan Urheilukanavalla - ja maanantai-iltaisin. Nyt Yle on tullut ylimielisesti televisioimaan ratkaisupelit. Mutta millä tavalla? Siirtänyt tv-pelit sunnuntai-iltapäivään klo 15.50. Muut ottelut alkavat sunnuntaina aina klo 18.30, joten Ylen tv-pelin aikana alamme jo valmistautua lähtemään paikan päälle - jännittämään ja huutamaan katsomoon. Sillä mikään muu katsomiskokemus ei juurikaan ylitä hyvän futisottelun huumaa. Ja noita hyviä pelejä on ollut kauden aikana kasoittain niin tv-peleissä kuin stadioneilla.
=============================================================

Eikö Ylessä tai Veikkausliigan johdossa tajuttu, että me katsomoon livenä pelejä seuraamaan menevät intohimoiset kannattajat emme enää ehdi asettautua sunnuntai-iltapäivisin tv-pelin huomaan. Aikaisemmin ehdimme, kun Urheilukanava aloitti tv-pelin maanantaina klo 18.30, ensin studio-osuudella ja haastatteluilla ottelupaikkakunnalta. Sitä paitsi Urheilukanavalla toimi Suomen tämän hetken paras jalkapalloselostaja Tuomas Virkkunen. Studiossa lisäsi katsojan mielenkiintoa innostunut, tietävä ja sydämeltään Suomi-futikselle elävä kommentaattori Tero Karhu, joka nykyisin pelaa meidän vuosaarelaisten ylpeyden, Veikkausliigaan ilmeisesti palaavan Viikinkien miehistössä.
P.S. Veikkausliiga on ilmoittanut, että tv-pelien katsojamäärät ovat Ylen TV2:ssa vähintään kolminkertaisia ja parhaimmillaan jopa lähes kymmenkertaisia Urheilukanavan lähetyksiin verrattuna. Onko kysymys Urheilukanavan tuntemattomuudesta vai futiksen ystävien haluttomuudesta lähteä katsomaan pelejä paikan päälle?

Radio tuli televisioon







Olen kuunnellut viime kuukausina arkiaamuisin lenkiltä tultuani Radio 1:n Ykkösaamua. Se on Ylen ohjelma, jossa mennään kriittisesti maailmaa fokusoiden ajankohtaisissa poliittisissa

ja yhteiskunnallisissa asioissa. Ylen televisiossa ei ole vastaavaa ohjelmaa. Useita vuosia katsoin aamulla TV1:n aamutelevisiota, mutta siirryin radion puolelle, koska tv-aamu muuttui hiljalleen viihteelliseksi.
Radion Ykkösaamu tuli viime viikolla televisioon. Se otti paikkansa lauantaiaamussa. Legendaarisen Hannu Lehtilän myötäsukaisen Lauantaiseuran paikalta. Eläkkeelle lähteneen Lehtilän haastatteluojelma suitsi jokaisesta kameroiden edessä esiintyneestä politiikosta sympaattisen henkilön. Se saattoi johtua Lehtilän journalistisesta tavasta olla kiltti ja kohtelias.
Radion Ykkösaamun tulo television lauantaiaamuun saattaa kertoa Ylen säästölinjasta. Muutenkin Ylen uutistoiminta käyttää synergiaa hyväkseen: usein radion uutisissa ajetaan television uutisissa esitetty uutispätkä.
Toisaalta voi sanoa, että televisioon tullut Ykkösaamu on paljon kriittisempi ohjelma kuin kuopattu Lauantaiseura. Toimittaja esittää kipakoitakin kysymyksiä poliitikolle - kuten aloitusohjelmassa ulkoministeri Alexander Stubbille.
========================================================

Tuomas Enbuske on ollut muutaman vuoden Radio 1:n torstaiaamun ilonaihe. Täytyy ihailla Enbusken kykyä liikkua sujuvasti aiheesta aiheeseen. Enbuskella "leikkaa", oivallukset seuraavat toisiaan.
Nyt Tuomas Enbuske on tullut televisioon. Hänen radiomainen tv-ohjelmansa Epäkorrektia ajetaan ulos maanantai-iltaisin Kotikatsomon uusintaelokuvan jälkeen. Aloitusohjelmassa Enbuske käsitteli monelta suunnalta masennusta, uutta länsimaisen hyvinvointivaltioihmisen kansantautia.
Epäkorrektia alkoi komeasti. Ohjelma kiinnostaa, koska Enbuske käsittelee aiheita, jotka ovat kiinni ajassa. Ja hän käsittelee aiheita henkilökohtaisesta näkökulmasta. Joku voisi sanoa, että Enbuske työntää egoaan narsistisesti kameran eteen. Minä sanon: Mutta kun se toimii. Enbuskella syntyy televisioessee, joita ei ole nähty vuosiin ruudussa - ei sitten TV2:n Eero Silvastin tai 1970-luvun Erno Paasilinnan.

Ajankohtainen kommentti

Kotimaiset uutuuselokuvat saapuvat viikottain valkokankaalle. Viimeksi tuli Kummeli-komediaryhmän elokuva, jota sponsoroidaan Hesburgerin uudella alivuokralaistuotteella.
En halunnut mennä katsomaan elokuvaa, sillä mieleeni syöpyi vastenmielinen vastareaktio: samaan aikaan, kun Al Gore tai John Webster dokumentoivat ilmastonmuutoksen vaaroista, kotimainen komediaryhmä suostuu valjastamaan elokuvansa ilmastonmuutosta edistävän roskaruuan mannekiiniksi.
===========================================================

Kajaanissa kasvaneena kohtasin shokkiuutisena UPM:n Kajaanin tehtaan lopettamispäätöksen. Lapsena ja nuorena asuttiin Tehdaskadulla. Muistikuvana on säilynyt kello neljän aika: Tehtaan pilli soi, pian näin poikien huoneen ikkunasta pyörärivistöjen tulevan tehtaalta kohti keskikaupunkia. Silloin puutavaratehtaan nimi oli Kajaani OY. Ei ollut paperimiehillä vielä autoja, vaan tehtaalle tultiin ja sieltä lähdettiin yleensä pyörillä.
Kajaanissa aloitettiin shokkiuutisen jälkeen surutyö. Kemijärvellä ryhdyttiin taistelemaan ja perustettiin kansanlike. Se yhdisti kemijärveläiset, vahvisti itsetuntoa, vaikka voittoa ei saatu. Ehkä siitä oppineena kajaanilaiset päätyivät taistelun sijasta surutyöhön. Ehkä Nälkämaan trauma elää vieläkin vahvasti kainuulaisessa kolletiivisessa tajunnassa.
=========================================================

Ylen TV2:n Ajankohtainen Kakkonen oli tehnyt hyvän ohjelman Kajaanista, kauniissa puukirkossa suoritetusta hartauksesta, johon surutyö keskittyi. En ole käynyt synnyinkaupungissani yli kymmeneen vuoteen - mikä häpeä - mutta kyllä silmiä hivelivät Ajankohtaisen Kakkosen kuvaajan otokset kirkon sisältä ja ulkoa. On se jumalallisen kaunis kirkko.
Ja muistettakoon, että 1960-luvulla seurakunta halusi purkaa kirkon ja rakentaa tilalle betonia. Ei onnistunut: taistelun perinteisen puukirkon puolesta aloitti silloinen Lyseon kuvaamataidon lehtori, joka oli Daisy-äitini (1917-2007).

Muistoa kunnioittaen

Kuoleman viikatemies korjaa satoaan. Talvella meni HJK:n 1970-luvun hyökkääjä Nacke Kinnunen, jonka isän ja tämän veljien näin pelaavan 1950-luvulla KAPA:n Suomisarja-joukkueessa. Taisipa Nacken isoisä istua tiiviisti seuraamassa joka ottelua.
Keväällä lähti kulttuuritoimittaja Risto Hannula, joka otti allekirjoittaneen 1965 elokuvakriitikoksi Uuteen Suomeen. Sitten seurasin häntä 1967 Suomen Sosiaalidemokraattiin. Risto oli todellinen liberaali ja humanisti, sivistynyt elokuvan ja kirjallisuuden ystävä.
Eilen tiistaina tuli tieto 1941 syntyneen Juha Virkkusen poismenosta. Hän oli aina viime vuosiin, eläkkeelle lähtöön asti Ylen Radion osaava kulttuuritoimittaja, jonka suuri yleisö muistaa suositusta radio-ohjelmasta Tämän runon haluaisin kuulla.
Tunsin Juhan 1960-luvulla. Hän tuli 1967 Ylen radion palvelukseen. Sain tehdä hänelle ohjelmia. Myöhemmin kuuntelin aina lauantaiaamuisin Taiteessa tapahtuu -ohjelmaa, jota Juha toimitti Paavo Einin kanssa.
Juha Virkkunen oli henkeen ja vereen kirjallisuuden ja taiteen puolustaja. Heitä on pian vähemmän ja vähemmän, koska kaiken maailman populaarikulttuurin helppoheikit työntyvät yhä enemmän esille radiossa, televisiossa ja lehdissä.
Juhan muistoa kunnioittaen!

Kun äiti Ruotsista palasi










Hanna Maylett on ohjannut hyvän kotimaisen elokuvan. Sen nimi on Erottamattomat. Se kertoo kypsin sanoin ja kuvin sisaruudesta, mutta myös äidistä, joka koki saaneensa avioliitosta tarpeekseen, jätti lapsensa ja matkusti Ruotsiin. Luultiin, että hän ottaisi jonkun viikon irtioton, mutta matka kestikin vuosia. Nyt kun äiti palaa kriisitunnelmissa kotiin, saamme nähdä kiperiä, koskettavia ja viisaasti kehiteltyjä tilanteita naisen elämästä. Ja valintojemme moraalista.
Hanna Mayhlett on varmasti elokuvayleisölle tuntematon ohjaajanimi. Minunkin piti oikein muistella, mitä hän ohjannut aikaisemmin. No, hyvä ihme, onhan nuoren ohjaajan uralle ehtineet jo herkät ihmissuhdedraamat Kiltit tytöt (2000), ja Espoon viimeinen neitsyt (2003), jotka käsittääkseni on esitetty tv:ssä ja dvd-levityksessä. Erottamattomat olisi Maylettin esikoiselokuva, sillä vanhan käytännön mukaan vain teatterielokuva kelpaa esikoiseksi.
Erottomattomien ohjaajan sukunimi aiheutti pohdintaa. Sitten tajusin, että Hanna Maylett on se Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjan oppilas Hanna Miettinen, joka ohjasi 1996 erinomaisen oppilastyön Ratapenkan ruusu. Kuulkaa: siinä debytoi tämän hetken suomalaisen elokuvan kuuma naistähti Matleena Kuusniemi.
=========================================
Erottamattomat lunastaa Hanna Maylettiin asetettuja odotuksia. Elokuva on intiimi ihmisuhdedraama, joka hengittää samalla Tyrnävän, Oulun seudun, syksyisten maisemien korutonta kylmyyttä ja kauneutta.
Alunperin elokuvan nimen piti olla Indigo. Se viittaa dramaattisesti hevoseen, jolla päähenkilöiden tytär Ninni (Kaneli Johansson) joutuu uhkaavaan turmaan. Ninni viedään sairaalaan. Ninnin varaäiti on hevostilallinen (Tiina Lymi), joka on onnellisessa aviossa Harrin (Jorma Tommila) kanssa. Nyt Ninnin biologisen äidin Even (Minna Haapkylä) täytyy tulla kotiin.
Erottamattomissa sisarukset yrittävät kuroa umpeen kymmenen vuoden eron aiheuttamaa tuskaa. Hanna Maylett ja käsikirjoittaja Tiina Kylmä avaavat uskottavan näkökulman ongelmalliseen sisarusaiheeseen. Minna Haapkylän loistavasti tulkitsemasta neuroottisesta Evesta kehittyy vähitellen elokuvan magneettinen keskipiste. Tekijät eivät syytä, vaan paljastavat lapsensa hylänneen Even henkilökohtaiset tunnetilat ja teot sisaren ja tämän miehen joskus psyykkaavissakin lähikontakteissa.
====================================
Elokuva on Tiina Lymin ja Minna Haapkylän näyttelijätaidon juhlaa. Hanna Maylett antaa naisnäyttelijöille riittävästi tilaa ilmaista tuneita, rakentaa psykologisesti kattavia henkilökuvia. Jännitystäkin pidetään yllä aika pitkään, koska hevostilallisen ja Even identiteettejä ei paljasteta heti. Haapkylää ja Lymiä katsoessaan tajuaa todeksi Hanna Maylettin toteamuksen elokuvastaan: "Elämässä tapahtuu usein asioita, joiden kanssa on vain tultava toimeen. Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta sitä voi yrittää ymmärtää."

Ajankohtainen kommentti

Eilen illalla Canal+ välitti jälleen Suomeen maajoukkueen maaottelun, MM-karsinnan ensimmäisen pelin Saksaa vastaan. Me istuimme pojan kanssa Olympiastadionilla, keväällä hankkimiemme kausikorttien suomien palvelujen innostamina. Tuhannet ja tuhannet täpötäydellä stadionilla kuten tv-katsomoissa - niin kotona, ystävien luona kuin kapakoissa - olisivat varmasti halunneet nähdä 65 minuutilla kentälle tulevan Jari Litmasen rauhoittavan peliä ja ehkä takaavan huikeassa tasapeliottelussa Suomelle sensaatiomaisen voiton Saksasta. Näin ei käynyt. Kaikki tiesivät, että Jari on saanut lääkäreiltä harjoittelukiellon sitkeän flunssan ja mahdollisen viruksen tähden.
Minusta maajoukkueen päävalmentaja Stuart Baxter oli täysin oikeassa todetessaan ennen peliä, että terveydellä ei voi leikkiä. Minulla on siitä kokemusta, kun hyvin läheisen ihmisen tytär, kolmen lapsen äiti kärsi flunssasta, meni lääkäriin, mutta nuoren tohtorin kiireiden ja vähättelyn vuoksi ei päässyt sairaalaan. Seuraavana päivänä tilattiin ambulanssi, mutta virus kulki elimistössä niin syvällä, että kaikista hätätoimenpiteistä huolimatta kuolema anasti uhrinsa vuorokauden sisällä.
=========================================
Suomi-Saksa -peliä katsottaessa mielessä säilyi kirkkaana muisto kolmentoista vuoden tv-kokemuksesta. Jari Litmanen johdatti Amsterdamin ylpeyden Ajaxin Mestareiden liigan voittoon. Katsoimme näitä pelejä Yle:n kanavalta, studiossa kommentoimassa Keith "Keke" Armstrong ja juontajana Anne Sorainen. Silloin Yle:n jalkapallovälitys oli parhaimmillaan. Nyt se on jäänyt selvästi Canal+ -maksukanavan ammattimaisen ja hiotun toteutuksen taakse. Ja jos Jari Litmanen ei ilahduttanutkaan oivalluksillaan ja syötöillään keskiviikkoiltana tv-yleisöä, niin olihan Canal+-kanavan studiossa ainutlaatuinen sanankäyttäjä ja persoona, entinen huippufutaaja ja nykyinen virolaisjoukkue FC Floran valmentaja Pasi Rautiainen.
=========================================
Onko niin, että vain ilkeily ja pahansuopaisuus ovat tämän ajan median ainoa myyntivaltti? Jari Litmasen saavutuksista ei ole näkynyt juttuja missään. Päinvastoin julmettuja iskuja printtimediassa. Niin kuin monesti aikaisemmin. Ne aloitti nuorisolehti Nyt-liite, joka listasi oikein anatomisesti Litmasen loukkaantumiset. IS-Urheilu melkein kopioi tämän jutun. Kun tieto Litmasen sitkeästä flunssasta ja harjoittelukiellosta julkaistiin oli Kuukausiliitteen alkusivuilla Jussi Pullisen kirjoittama tölväisy, jossa suositeltiin Lahteen suunnitellulle Litti-patsaalle lasinilkkaa. Millä lihaksilla Pullinen juttunsa kirjoitti?
Palasivat mieleen 1990-luvun alkuvuosien ajat, jolloin Jari Litmasta haukuttiin mediassamme "Litti tekee maalin" -tyyliin, kun hän loisti Ajaxin peleissä. Niin se vain on, että emme anna tunnustusta suomalaisille suuruuksille, vaan yritämme kaikin keinoin nolata tai järkyttää heitä. Uskomatonta, mutta totta: kesällä kapellimestarin ja säveltäjän, vuosia Los Angelesissa toimineen Esa-Pekka Salosen 50-vuotisjuhlakonsertti kaikkine valtavine maukkaine lisineen oli Ruotsin television tuottama Tukholmasta.
==========================================
Litti-ilkeily on kohtuutonta. Ymmärtäisin, jos joku skribentti keksisi syventää aihetta. Vilkaisisi vaikka Raamattua, lukisi Jobin kirjaa. Helkkari, Jari Litmanen on kuin Job, jota Jumala kurittaa ja kiusaa lähes loputtomiin. Mutta aina Job nousee, niin kuin Litti, joka kunnossa ja terveenä ollessaan on pelannut ottelussa kuin ottelussa loistavasti - niin Ajaxin jälkeen Liverpoolissa, Rostockissa, Malmössä ja nyt FC Lahdessa. Myös maaotteluissa, viimeksi Israel-pelissä. Vain Barcelona-vierailu taisi olla ainoa epäonnistuminen.
Jumala armahti Jobin lopulta. Ehkä Jari Litmanenkin saa armon, sillä aina hän on sitoutunut Suomen puolesta, kuntouttanut itseään äärirajoilla. Ehkä palkinto tulee MM-paikalla Etelä-Afrikkaan 2010. Tai sitten Paavo Nurmen ohella suurin globaali suomalainen urheilija saa jossakin vaiheessa päävalmentajana johdattaa maamme arvoturnaukseen..

Jääkärin punainen morsian







Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen 1990-luvun opiskelijoista Olli Saarela ohjasi esikoistyönään hienon sisällissotakuvauksen Lunastus (1997), jossa tutkittiin antaumuksellisen papin (Kari Heiskanen) tuntoja, valintoja ja ratkaisuja kriisitilanteessa. Muistettakoon myös näyttelijänä tunnetun Tero Jartin rankka Aapo (1994), joka sijoittui luokkaristiriitojen syövyttämään sisällissotaan.
Aku Louhimiehen Käsky ei ole siis nuoren polven ohjaajien ainoa sisällissotakuvaus. Tämän hetken merkittävimmän suomalaisen elokuvaohjaajan Louhimiehen (s. 1968) 2000-luvun tuotannossa se on kuitenkin poikkeustapaus, jopa yllättävä siirtyminen vahvoista aikalaiskuvauksista (Levottomat, Kuutamolla, Paha maa, Riisuttu mies, Valkoinen kaupunki) historialliseen aihemaailmaan. Oman sukupolvensa tulkkina tunnetun ohjaajan Käsky ei ole kuitenkaan kovin kaukana siitä maailmasta, jossa ohjaaja liikkui aikaisemmissa elokuvissaan: Käsky on riipaiseva rakkaustarina ja kolmiodraama, aistillinen johdatus miehen ja naisen sekä miehen ja miehen kiintymykseen, jonka kehitystä jännitämme katsomossa sielu karrella. Pahaksi osoittautuu sisällisodankin maa?
==========================================
Leena Landerin romaaniin vapaasti perustuvan Käskyn päähenkilö on valkoinen jääkäri, luonteensa hyvyyden ja heikkouden kanssa painiskeleva Harjula (Samuli Vauramo), jonka omatunto alkaa soimata laittomien teloitusten katveessa. Hän päättää uhrata oman "valkoisuutensa" ja pelastaa punavanki Miinan (Pihla Viitala) teloitukselta. Harjulan mielestä vanki on vietävä kenttäoikeuteen. Matkalla jääkärin ja vangin tunteet heräävät. Jää nähtäväksi, tuleeko punavangista jääkärin morsian.
Aku Louhimiehen käsitys sisällissodan todellisuudesta on yksilölähtöinen. Tarkoitan, että hän ei muuntele historiallisia tosiseikkoja, mutta hänen näkemyksensä pääpaino asettuu pienen ihmisen ja väkivallan voimia vastaan rimpuilevan rakkauden puolelle. Yksilökuvaus on elokuvan voima - joskin sisällissodan tutkijoita ja historioitsijoita tämä valittu "kapeahko sisältö" saattaa ärsyttää.
Aku Louhmies saa kuitenkin erittäin paljon osuvia yksityiskohtia esille sodasta ja historiasta. Psykologisesti tarkan ihmis- ja luonne sekä moraalikuvauksen vivahteisesti sykkivässä prismassa Käsky on Louhimiehen mestarillinen suurtyö. Se ei ole yksinkertaistava ihmiskuvaus, vaan jääkäri Harjulan ja punavanki Miinan päätyminen kirjailija ja humanisti, kenttätuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) kartanoon asettaa ihmisyyteen kuuluvat valinnat ja ratkaisut aivan uuteen valoon. Juopon Emilin ja Harjulan homoeroottisten hetkien jännitteet kuvastuvat tyrmään suljetun Miinan kasvoilta.
Käskyn näyttelijöistä Samuli Vauramo ja Pihla Viitala elävät sisällissodan tuskien taipaleen lähes repliikeittä, kun taas sadistiksi je teloittajaksi paljastuvaa Hallenbergiä loistokkaasti tulkitseva Eero Aho saa olla melkein koko ajan äänessä. Aku Louhimiehen kykyä ohjauksen kokonaisvaltaiseen intensiteettiin määrittelevät myös kameratyön neuvostoleokuvista periytyvä estetiikka, upea musiikkitausta lauluineen ja viittaukset Goetheen sekä Beethoveniin. Harvassa historiallisessa kotimaisessa elokuvassa epookki on luotu näin luontevasti ja aidon tuntuisesti. Sisällissotakuvauksena kummi voisi olla Grigori Tshuhrain Tyttö ja vanki (1957), joka aikanaan oli jopa sensaatiomaisen erilainen neuvostokuvaus sisällissodan puna-armeijalaisnaissotilaan ja valkoisen vangin rakkaudesta.
==========================================
Käsky on visuaalisesti huikea, runollisen kaunis elokuva. Kuvaan uskova ohjaaja käyttää lisäarvona elokuvaviittauksia. Se ei ole uutta Aku Louhimiehellä, sillä Kuutamolla sisälsi viehättäviä filmilainauksia ja meillä väärin ymmärretty Riisuttu mies voisi olla Luis Buñuelin
Nazarinin (1959) moderni versio. Käsky kunnioittaa hienovaraisesti Charles Chaplinia, jonka Nykyajan (1936) Paulette Goddard syntyy uudelleen fantastisen Pihla Viitalan hahmossa. Toisaalta Harjulaa seuraavaa avioton Eikka on kuin Chaplinin pojan (1921) pikkupoika.

Ajankohtainen kommentti

Olen seurannut tv-kanava Nelosta yhdentoista vuoden ajan, sen aloituksesta nykypäiviin. En sen tähden, että Nelonen on osa suurta mediakonsernia SanomaWSOY:ta, jonka palveluksessa allekirjoittanut oli 26 vuotta. Vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan pitää hyppysissäni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen suomalaisesta tv-maailmasta.
Nelosen aloittaessa ohjelmistopolitiikka oli edes hiukan kunnianhimoista. Oli kotimaista draamaa, oli keskusteluohjelmia, Turkkaa ja Turkkaa, Enbuskea ja erinomainen Ruben Stiller, hyvä futisuohjelma 4-4-2, Mestareiden liigan pelit ja studiossa uskomaton sanaseppo Pasi Rautiainen, oli Rakkautta & Anarkiaa - elokuvia ja viikonloppuisin amerikkalaisia independent-filmejä. Nyt tätä ei enää ole, ei missään muodossa!
Viimeisten vuosien aikana Nelonen on muuttunut viihdekanavaksi, ei kunnon viihdekanavaksi, vaan todelliseksi roskakanavaksi. Nuoret kuulemma katsovat kanavaa, mutta täytyy ihmetellä, miten helposti tv-kanavat - Sub on toinen - pystyvät sumuttamaan Suomen nuorisoa.
Nelonen tuo ruutuun sosiaalista pornoa tihkuvia dokumentteja, kammottavia tv-sarjoja ja "hittielokuvia". Loistavan kotimaisen Irtiottoja-sarjan päivistä on aikaa.
Nelosen saadessa toimiluvan siltä edellytettiin tietty määrä kotimaista ohjelmaa ja ajankohtaisohjelmia. Kotimainen on lähes poissa, ajankohtaisohjelmat kiertyvät pelkästään Nelosen uutisiiin ja IS Urheilu-uutisiin, mutta ne lähetetään sellaiseen aikaan, että kukaan ei katso niitä. Ylen valtava tv-uutistarjonta vie muilta jalat alta. Oikeastaan vain MTV3 pystyy kilpailemaan Ylen kanssa tuomalla seitsemältä ja etenkin kymmeneltä illalla Yleä sähäkämmät ja kriittisemmät uutiset ruutuun.
Saako Nelosta kritisoida?
Näin meillä kysyttiin oikein esimiehiltä aikanaan Hesarissa. Minun tajuntaani on jäänyt eräs juttuni, jossa totesin: "Aina kun kaukosäätimen kääntää Neloselle, vastaan tulevat mainokset." Edelleen sama pätee Neloseen, mutta kun vilkaisee kanavan viikottaisia katsojalukuja joutuu kysymään: Millä poppakonstilla Nelosen markkinointiosasto hankkii niin pajon mainoksia? Esimerkiksi viikolla 34 Nelosen katsotuin ohjelma elokuva Casanova houkutteli ruutuun 276 000 katsojaa. Se on uskomattoman vähän. Kun selaa listaa alaspäin tajuaa heti, mitä roskaa kanava näyttää nuorille: Pelkokerroin, Huippumalli haussa, 4d-dokumentti Kolmen kimppa, Kanadan huippumalli haussa, elokuva Austin Powers, dokumentti Poikamiesten valinta, sarja Las Vegas, elokuva Paratiisi, sarja Rooma.
Nelosen ohjelmisto ja katsojamäärät todistavat, että pienessä Suomessa on liian paljon tv-kanavia. Roskalla voi ratsastaa aikansa, mutta jossakin vaiheessa nuoret katsojat kyllästyvät ihmisen alhaisimpia viettejä ruokkiviin tv-ohjelmiin.
=========================================
Perjantaina ensi-iltaan tullut Käsky sai huonot arvostelut. Se kertoo enemmän elokuvakritiikin alennuksesta kuin Aku Louhimiehen elokuvasta. Ihmetystä herättää, että Matti Rämö -niminen henkilö teilasi elokuvan päivää ennen ensi-iltaa näkyvästi valtalehden kulttuurisivun kolumnissa. Millä hartioilla? En ole kuullut Rämöstä elokuvakriitikkona, mutta hän tituleeraakin itseään Helsingin Sanomien toimittajaksi. Alkavatko muutkin, elokuvasta ja sen historiasta tietämättömät toimittajat ladella ymmärtämätöntä ja asenteellista "kritiikkiä" syksyn tulevista kotimaisista ensi-iltaelokuvista?

Viehättävä ja oivaltava koko perheenelokuva







Jos pidätte koirista menette viivana katsomaan Kaisa Rastimon Myrskyä. Nimensä Shakespearen ehkä kiehtovimmasta ja fantasiahenkisimmästä näytelmästä ottanut elokuva on ilman muuta lajinsa parhaita Suomessa. Kaiketi paras moneen vuoteen.
Kaisa Rastimo (s. 1961) on rakentanut elokuvaohjaajan uraa pitkäjänteisesti. Hän opiskeli melkein koko 1980-luvun, ensin Vapaassa taidekoulussa, sitten Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella ja vielä Yleisradion ammattiopistossa eli RTI-instituutissa, joka lopetettiin säästösyistä.
Rastimon esikoiselokuva, lyhytfilmi Lauran huone (1988) oli surrealistinen perhe-elämän tutkielma. Täytyy tunnustaa, että teilasin elokuvan Hesarissa. Esikoispitkä Suolaista ja makeaa (1995) oli visuaalisesti säihkyvä, ironinen ja hauska, julmiin repäisyihin yltyvä kertomus hiipuvasta parisuhteesta ja romanttisen rakkauden kaipuusta.
Helvi Hämäläisen sukupolviromaaniin perustuva Säädyllinen murhenäytelmä (1998) oli vahva taidonnäyte epookin tekemisestä: Kaisa Rastimo kuvaa varmoin kohtauksin traagisia pohjavireitä 1930-luvun sivistyskodissa. Näyttelijäohjaus olisi kyllä kaivannut lisää panostusta.
============================================
Myrsky ei ole Kaisa Rastimon ensimmäinen koko perheenelokuva. Kuusi vuotta sitten hän ohjasi värikylläisen elokuvan Heinähattu ja vilttitossu, joka pohjautuu vapaasti Sinikka ja Tiina Nopolan suosittuun lastenkirjasarjaan. Rastimo halusi luoda kirjasarjasta aivan oman elokuvallisen maailmansa, oman luovan tulkintansa. Elokuvan kestävänä tukijalkana on fantasiahenkinen maaseutuidylli, jossa kouluunmenoa odottava Heinähattu-tyttö elää lapsuuden viimeisiä viikkoja ja saa järjestellä perheasioita.
Myrsky tapahtuu kiinnostavasti vuonna 1989. Berliinin muuri murtuu, kun kaukasialainen paimenkoira Myrsky kohtaa itäberliiniläisellä kadulla suomalaisisän. Koiraa ollaan lopettamassa, joten suomalaisisä ottaa sen huostaansa. Isä kuljettaa koiran Suomeen perheen lemmikiksi.
Kaisa Rastimo selvittää Myrskyssä, miten perheen nuorimmaiset suhtautuvat outoon koirailmestykseen. Perheen nuorin Muru (Ronja Arvilommi) ihastuu koiraan ja ottaa sen hellään hoitoonsa. Voiko kaukasianpaimenkoiraa kasvattaa, asettaa sille rajoja, vai saako se kehittyä vapaasti kuin taivaan tuuli?
===============================================
Myrsky on eläinystävälllinen elokuva. Kaisa Rastimo suuntaa piikkejä sellaisten ihmisten lihaan, jotka unohtavat eläimet poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan. Euroopan 1990-luvun alun poliittiset mullistukset kulkevat mukana elokuvassa, mutta pääpaino on sympaattisessa eläinrakkaudessa ja lasten fiksujen toimien kuvaamisessa. Jännitystä ja yllätyksiäkin elokuvaan sisältyy - kaukasianpaimenkoiran vanhempien kohtalo liittyy Berliinin muurin historiaan.
Janne Virtanen ja Laura Malmivaara esittävät elokuvan isää ja äitiä.

Ajankohtaista

Yleisradio jatkaa säästökuuria. Nyt vähennetään ulkomaankirjeenvaihtajia. Moskovasta lähti yksi, Brysselistä lähtee toinen kirjeenvaihtaja ja Washington on kuulemma ensi vuonna kolmas supistuksen kohde.
Tarkkaavaisesti Ylen kanavia seuraava on huomannut viime kuukausina, miten etenkin USA:n tapahtumien selostaminen on jäänyt Yle:ssä retuperälle. Kuitenkin maassa valmistaudutaan marraskuun presidentinvaaleihin. Valta on ehkä vaihtumassa USA:ssa, ja jos Obama voittaa, niin seuraavat neljä vuotta ovat hyvin mielenkiintoiset. Kyllä me täällä Suomessa haluamme tietää päivittäin, mitä USA:ssa tapahtuu ja saako Obama, jos voittaa, aikaan uudistuksia, jopa linjanmuutoksia.
Kirjeenvaihtajien supistaminen sopii tietenkin Yle:n nykyiseen viihteellistyneeseen, hampaattomaan, myötäsukaiseen ohjelmapolitiikkaan. Sitä ilmeisesti perustellaan Yle:n arvostuksen kohoamisella katsojakunnassa. Yle on lyönyt eri mittareilla kaupalliset kanavat.
Joutuu vain ihmettelemään, miten Yle:llä on säästökuurin aikana varaa Pekingin olympialaisten ylimassiiviseen ohjelmatarjontaan (lehdissäkin kisoja seurattiin ylikierteellä). Eikä kisoista suomalaisille koitunut oikeastaan kuin muutama ilonpilkahdus - kuten trapammunnassa (onko urheilua?) ja naisten kaksikkosoudussa.
==========================================
Canal plus saa minulta vilpittömät kiitokset! Eikä vain Englannin Valioliigan otteluiden tv-välityksestä, jossa studiovelhoina ovat asiantuntevat Keith "Keke" Armstrong ja Ville Klinga, vaan Suomen jalkapallomaajoukkueen MM-projektin hienosta avauksesta Suomi-Israel Tampereen Ratinasta (miksi muuten sinne annetaan maaotteluja, kun tamperelaiset eivät tule katsomaan pelejä?). Kiitos kohdistuu nyt Canalin studiomiehitykseen: mikä ilo oli nähdä ja kuulla Viroon unohdetun FC Floran valmentajan Pasi Rautiaisen nokkelaa ja riemukkailla kielikuvilla höystettyä kommentointia!
Siitä on nimittäin jo vuosia, kun Pasi kommentoi Mestareiden liigan pelejä Nelosella Matti Even kanssa. Se oli rautainen kaksikko! Pasi jatkakoon Canal plus -kanavalla. Ja eikö joku Veikkausliigaseura voisi palkata Pasia valmentajakseen? Vai pelätäänkö hänen suorasukaista perosoonaansa, joka ei kuvia kumarra?