lauantaina, elokuuta 30, 2008

Jääkärin punainen morsian







Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksen 1990-luvun opiskelijoista Olli Saarela ohjasi esikoistyönään hienon sisällissotakuvauksen Lunastus (1997), jossa tutkittiin antaumuksellisen papin (Kari Heiskanen) tuntoja, valintoja ja ratkaisuja kriisitilanteessa. Muistettakoon myös näyttelijänä tunnetun Tero Jartin rankka Aapo (1994), joka sijoittui luokkaristiriitojen syövyttämään sisällissotaan.
Aku Louhimiehen Käsky ei ole siis nuoren polven ohjaajien ainoa sisällissotakuvaus. Tämän hetken merkittävimmän suomalaisen elokuvaohjaajan Louhimiehen (s. 1968) 2000-luvun tuotannossa se on kuitenkin poikkeustapaus, jopa yllättävä siirtyminen vahvoista aikalaiskuvauksista (Levottomat, Kuutamolla, Paha maa, Riisuttu mies, Valkoinen kaupunki) historialliseen aihemaailmaan. Oman sukupolvensa tulkkina tunnetun ohjaajan Käsky ei ole kuitenkaan kovin kaukana siitä maailmasta, jossa ohjaaja liikkui aikaisemmissa elokuvissaan: Käsky on riipaiseva rakkaustarina ja kolmiodraama, aistillinen johdatus miehen ja naisen sekä miehen ja miehen kiintymykseen, jonka kehitystä jännitämme katsomossa sielu karrella. Pahaksi osoittautuu sisällisodankin maa?
==========================================
Leena Landerin romaaniin vapaasti perustuvan Käskyn päähenkilö on valkoinen jääkäri, luonteensa hyvyyden ja heikkouden kanssa painiskeleva Harjula (Samuli Vauramo), jonka omatunto alkaa soimata laittomien teloitusten katveessa. Hän päättää uhrata oman "valkoisuutensa" ja pelastaa punavanki Miinan (Pihla Viitala) teloitukselta. Harjulan mielestä vanki on vietävä kenttäoikeuteen. Matkalla jääkärin ja vangin tunteet heräävät. Jää nähtäväksi, tuleeko punavangista jääkärin morsian.
Aku Louhimiehen käsitys sisällissodan todellisuudesta on yksilölähtöinen. Tarkoitan, että hän ei muuntele historiallisia tosiseikkoja, mutta hänen näkemyksensä pääpaino asettuu pienen ihmisen ja väkivallan voimia vastaan rimpuilevan rakkauden puolelle. Yksilökuvaus on elokuvan voima - joskin sisällissodan tutkijoita ja historioitsijoita tämä valittu "kapeahko sisältö" saattaa ärsyttää.
Aku Louhmies saa kuitenkin erittäin paljon osuvia yksityiskohtia esille sodasta ja historiasta. Psykologisesti tarkan ihmis- ja luonne sekä moraalikuvauksen vivahteisesti sykkivässä prismassa Käsky on Louhimiehen mestarillinen suurtyö. Se ei ole yksinkertaistava ihmiskuvaus, vaan jääkäri Harjulan ja punavanki Miinan päätyminen kirjailija ja humanisti, kenttätuomari Emil Hallenbergin (Eero Aho) kartanoon asettaa ihmisyyteen kuuluvat valinnat ja ratkaisut aivan uuteen valoon. Juopon Emilin ja Harjulan homoeroottisten hetkien jännitteet kuvastuvat tyrmään suljetun Miinan kasvoilta.
Käskyn näyttelijöistä Samuli Vauramo ja Pihla Viitala elävät sisällissodan tuskien taipaleen lähes repliikeittä, kun taas sadistiksi je teloittajaksi paljastuvaa Hallenbergiä loistokkaasti tulkitseva Eero Aho saa olla melkein koko ajan äänessä. Aku Louhimiehen kykyä ohjauksen kokonaisvaltaiseen intensiteettiin määrittelevät myös kameratyön neuvostoleokuvista periytyvä estetiikka, upea musiikkitausta lauluineen ja viittaukset Goetheen sekä Beethoveniin. Harvassa historiallisessa kotimaisessa elokuvassa epookki on luotu näin luontevasti ja aidon tuntuisesti. Sisällissotakuvauksena kummi voisi olla Grigori Tshuhrain Tyttö ja vanki (1957), joka aikanaan oli jopa sensaatiomaisen erilainen neuvostokuvaus sisällissodan puna-armeijalaisnaissotilaan ja valkoisen vangin rakkaudesta.
==========================================
Käsky on visuaalisesti huikea, runollisen kaunis elokuva. Kuvaan uskova ohjaaja käyttää lisäarvona elokuvaviittauksia. Se ei ole uutta Aku Louhimiehellä, sillä Kuutamolla sisälsi viehättäviä filmilainauksia ja meillä väärin ymmärretty Riisuttu mies voisi olla Luis Buñuelin
Nazarinin (1959) moderni versio. Käsky kunnioittaa hienovaraisesti Charles Chaplinia, jonka Nykyajan (1936) Paulette Goddard syntyy uudelleen fantastisen Pihla Viitalan hahmossa. Toisaalta Harjulaa seuraavaa avioton Eikka on kuin Chaplinin pojan (1921) pikkupoika.

Ajankohtainen kommentti

Olen seurannut tv-kanava Nelosta yhdentoista vuoden ajan, sen aloituksesta nykypäiviin. En sen tähden, että Nelonen on osa suurta mediakonsernia SanomaWSOY:ta, jonka palveluksessa allekirjoittanut oli 26 vuotta. Vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että haluan pitää hyppysissäni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen suomalaisesta tv-maailmasta.
Nelosen aloittaessa ohjelmistopolitiikka oli edes hiukan kunnianhimoista. Oli kotimaista draamaa, oli keskusteluohjelmia, Turkkaa ja Turkkaa, Enbuskea ja erinomainen Ruben Stiller, hyvä futisuohjelma 4-4-2, Mestareiden liigan pelit ja studiossa uskomaton sanaseppo Pasi Rautiainen, oli Rakkautta & Anarkiaa - elokuvia ja viikonloppuisin amerikkalaisia independent-filmejä. Nyt tätä ei enää ole, ei missään muodossa!
Viimeisten vuosien aikana Nelonen on muuttunut viihdekanavaksi, ei kunnon viihdekanavaksi, vaan todelliseksi roskakanavaksi. Nuoret kuulemma katsovat kanavaa, mutta täytyy ihmetellä, miten helposti tv-kanavat - Sub on toinen - pystyvät sumuttamaan Suomen nuorisoa.
Nelonen tuo ruutuun sosiaalista pornoa tihkuvia dokumentteja, kammottavia tv-sarjoja ja "hittielokuvia". Loistavan kotimaisen Irtiottoja-sarjan päivistä on aikaa.
Nelosen saadessa toimiluvan siltä edellytettiin tietty määrä kotimaista ohjelmaa ja ajankohtaisohjelmia. Kotimainen on lähes poissa, ajankohtaisohjelmat kiertyvät pelkästään Nelosen uutisiiin ja IS Urheilu-uutisiin, mutta ne lähetetään sellaiseen aikaan, että kukaan ei katso niitä. Ylen valtava tv-uutistarjonta vie muilta jalat alta. Oikeastaan vain MTV3 pystyy kilpailemaan Ylen kanssa tuomalla seitsemältä ja etenkin kymmeneltä illalla Yleä sähäkämmät ja kriittisemmät uutiset ruutuun.
Saako Nelosta kritisoida?
Näin meillä kysyttiin oikein esimiehiltä aikanaan Hesarissa. Minun tajuntaani on jäänyt eräs juttuni, jossa totesin: "Aina kun kaukosäätimen kääntää Neloselle, vastaan tulevat mainokset." Edelleen sama pätee Neloseen, mutta kun vilkaisee kanavan viikottaisia katsojalukuja joutuu kysymään: Millä poppakonstilla Nelosen markkinointiosasto hankkii niin pajon mainoksia? Esimerkiksi viikolla 34 Nelosen katsotuin ohjelma elokuva Casanova houkutteli ruutuun 276 000 katsojaa. Se on uskomattoman vähän. Kun selaa listaa alaspäin tajuaa heti, mitä roskaa kanava näyttää nuorille: Pelkokerroin, Huippumalli haussa, 4d-dokumentti Kolmen kimppa, Kanadan huippumalli haussa, elokuva Austin Powers, dokumentti Poikamiesten valinta, sarja Las Vegas, elokuva Paratiisi, sarja Rooma.
Nelosen ohjelmisto ja katsojamäärät todistavat, että pienessä Suomessa on liian paljon tv-kanavia. Roskalla voi ratsastaa aikansa, mutta jossakin vaiheessa nuoret katsojat kyllästyvät ihmisen alhaisimpia viettejä ruokkiviin tv-ohjelmiin.
=========================================
Perjantaina ensi-iltaan tullut Käsky sai huonot arvostelut. Se kertoo enemmän elokuvakritiikin alennuksesta kuin Aku Louhimiehen elokuvasta. Ihmetystä herättää, että Matti Rämö -niminen henkilö teilasi elokuvan päivää ennen ensi-iltaa näkyvästi valtalehden kulttuurisivun kolumnissa. Millä hartioilla? En ole kuullut Rämöstä elokuvakriitikkona, mutta hän tituleeraakin itseään Helsingin Sanomien toimittajaksi. Alkavatko muutkin, elokuvasta ja sen historiasta tietämättömät toimittajat ladella ymmärtämätöntä ja asenteellista "kritiikkiä" syksyn tulevista kotimaisista ensi-iltaelokuvista?

Ei kommentteja: