Noah Baumbach (s.
1969) on minulle täysin tuntematon amerikkalaisohjaaja.
Se johtuu siitä, että
missasin Baumbachin kolme vuotta sitten julkaistun naiskuvauksen
Frances Ha:n. Luin siitä kirjoitettuja kritiikkejä, ne
olivat todella kehuvia, jopa ylistäviä.
Noah Baumbachin uusin
elokuva While We´re Young on kesäkuun teatteriohjelmiston
uutuuksia. Sen muoto ja sisältö eivät ole täysin ohjaajan
hallussa. Focus taitaa olla satiirin puolella, vaikka elokuvaa voi
myös pitää draamakomediana. Sellaisena Woody Allenin
newyorkilaiskuvausten jatkumona. Tai oikeastaan lähimpänä
vertailukohteena on Washintonissa 1952 syntyneen
demokraattipoliitikon pojan Whit Stillmanin yhdeksänkymmenlukulaiset
indenpendent-elokuvat Metropolitan ja Last Days of Disco. Mutta
Allenin ja Whitmanin laatutasolle Baumbach ei yllä.
While We´re Young on
tutusti kulkeva sukupolvielokuva – ei vain kuvaus nuorista
newyorkilaisälyköstä, vaan myös keski-ikäisistä taapertajista,
joiden sielussa palaa elämän pelko ja tuska. Jotenkin alkoi
vaikuttaa siltä, että tämä elokuva on nähty monesti
aikaisemminkin.
=======================================================================================================
Ben Stiller ja
Naomi Watts tulkitsevat newyorkilaisia dokumenttaristeja Joshia ja
Corneliaa. Josh on saanut hyvät arvostelut elokuvastaan, mutta
vuodet ovat vain kuluneet, eikä toista elokuvaa ole saatu valmiiseen
kuntoon. Joshin luomisvoima on kuivumassa. Cornelia työskentelee
taas isänsä apulaisena. Charles Grodinin isä on maineikas
dokumentaristi.
Nuoruutta ja rentoutta
elokuvassa edustavat Jamie ja Darby, joita esittävät Adam Driver ja
Amanda Seyfried. Josh ja Cornelia kiinnittyvät läheisesti nuoren
parin elämäntapaan, koska se synnyttää muistoja. Elimmekö
silloin samanikäisinä samalla tavalla, saattaa Josh kysyä. Ainakin
muisto keskenmenoista ja lapsettomuudesta palaa hetkeksi Joshin ja
Cornelian mieleen.
Whit Stillman
Metropolitanissa New Yorkin Upper East Side oli kuin
mikrokosmos yhteiskunnasta, jossa vallitsee eriarvoisuus ja rahan
vapaus. Noah Baumbachin stillmanilaisesti jopa
”norsunluutornimaisessa” elokuvassa eletään tässä hetkessä,
niinpä dokumenttielokuvan todellisuusvaateet asetetaan kriittiseeen
tarkasteluun. Joka puolella riehuva tosi-tv:n -hype esitetää
valheellisena viihteenä. Ei ole uutinen. Jamie on tämän ajan
yksilökeskeisen elämäntavan ”lapsi”. Mitä sillä on väliä,
jos kuvamme todellisuudesta saa fiktiivisiä sävyjä, Jamie taitaa
ajatella.
Noah Baumbach kuten Whit
Stillman ovat siinä mielessä ristiriitoja herättäviä ohjaajia,
että he tietävät kaiken, eikä vastaväitteitä saa esittää.
Tällainen egoismi menee läpi, jos elokuva on upeasti kirjoitettu ja
ohjattu. While We´re Young ei ole tällainen elokuva.
XX
Ajankohtainen
kommentti
Suomen Palloliiton
pääsihteerin Pertti Alajan kaksoisveli Erkki on tehnyt suurtyön
kirjoittamalla Bolliksen eli Töölön Pallokentän historiikin.
Kysymys on 100-vuotishistoriikista, jonka urheilukirjoja kustantanut
Teos on saattanut julkisuuteen.
Erkki Alaja on entinen
jalkapalloilija, nyt jo kuudenkymmenen ikäpaalun ylittänyt
intohimoinen futismies, jonka kirja on tekstien ja valokuvien
puolesta huippuluokkaa. Alaja on haastatellut lukuisia Bollikseen
liittyviä henkilöitä, niin jalkapalloilijoita kuin katsojia.
Bolliksen ”isä” Erik von Frenckell ei ole enää elossa, mutta
hän saanee nimikkokenttänsä, kun kakkoskenttä vihitään. Alaja
on kunnioittanut von Frenckelliä kirjansa sivuilla.
Erkki Alajan kirjan
lukuisista haastateltavista erottuu Länsi-Saksassa ammattilaisuransa
luonut Pasi Rautiainen, jonka toivoisi palaavan valmennustyöhön
tv-studion hektisestä ilmapiiristä. Niin kuin teki Pasin
tv-asiantuntijakaveri Keith ”Keke” Armstrong, joka valmentaa
nykyisin Tampereen Ilvestä. Haastattelujen lisäksi ei voi olla
kehumatta kirjan upeaa valokuvamateriaalia, jossa kuljetaan
100-vuotishistoriikki alusta loppuun. Moni töölöläinen nauttii
varmasti valokuvista, jotka kertovat myös kaupuginosan kehityksestä
vuosikymmenien saatossa.
===================================================================================================
Itse kävin
ensimmäisen kerran Bolliksella keväällä 1968, kun meidän nuori
perheemme asui Mannerheimintien ja Sallinkadun kulmassa. Kajaanista
tulleena intohimoni jalkapalloon ei katkennut pääkaupungissa, vaan
se vain vahvistui. Vieläkin muistissa säilyy kuva nyt erotetun
Huuhkajien päävelmentajan Mixu Paatelaisen isästä ”Rotosta”,
joka rynni boksissa HIFK:n riveissä. Tai en unohda ”Kaitsu”
Pahlmania, jota käytiin myöhemmin katsomassa Lahdessa, kun hän
mätti maaleja Reippaan riveissä. Kaitsu taisi asuakakin viimeiset
vuotensa Urheilukadulla, hänet näki silloin tällöin seuraamassa
pelejä Bolliksen jälkeen tulleessa Finnair-Stadionin katsomossa.
Muistan 1960-luvun lopulta
vapunpäivän pelin, jonka aikana lumi satoi hiljalleen kentälle. En
unohda tuttuja kasvoja katsomossa – näyttelijät Uuno Montonen ja
Heimo Lepistö tietenkin omilla paikoillaan. Elämys oli nähdä
Valkeakosken ”jalkapallohullu”, Yhtyneiden patruuna Juuso Wallden
katsomossa, kun Koskenpojat tulivat pelaamaan pääkaupunkiin. Juuso
muuten huolehti tehtaansa työläisistä myymällä heille asunnon
yhdellä markalla. Myöhemmin näimme nuorimman poikani kanssa
Bolliksen katsomossa niin Klasu Anderssonin kuin Pekka Laihon. Ja
monen muun.
Bolliksella on tullut
istuttua yli 40 vuotta. Niin vanhassa katsomossa kuin uudessa
Finskissä ja Sonerassa. Taisi olla vuosi 2001, kun uusi Stadion
avattiin , ja oliko se FC Jokerin Sefki Kugi, joka rynni tekemään
maalin kuin Roto aikanaan. Kun sitten 1970-luvun lopulla olin
työkeikalla Jämsänkoskella, futishulluus iski taas sydämeen, kun
istuimme iltaa Juuson pojan kotona ja Roto sekä Semi Nuoranen kävivä
kylässä. Lahden poika Semi lienee kuuluisa siitä, kun pelattiin
Olympiastadionilla, niin katsomosta kuului huutoja: ”Semi, tule
pois sieltä, siellä on peli.” Bolliksella en koskaan kuullut
vastaavia huutoja.
Muistoja
kirjahyllystä
Bo Widerberg oli 1960- ja
1970-luvun alun tärkein ruotsalaisen uuden elokuvan ohjaaja. Teokset
Lastenvanut, Korppikortteli, Elvira Madigan, Ådalen 31 ja Joe
Hill olivat Widerbergin vahvoja ohjaustöitä. Hän muuten
protestoi 1960-luvun alussa Ingmar Bergmanin liiallista valta-asemaa
vastaan ja puhui nuorten tekijöiden mahdollisuukista voida tehdän
ensimmäiset elokuvansa.
Kirjahyllystä löytyi
Stig Björkmanin kirjoittama elokuvakirja ”Film in Sweden -The New
Directors”. Se ilmestyi 1977 Svenska Filminstitutetin
kirjasarjassa, jonka toimittajia olivat Jörn Donner ja Peter Cowie.
Olin hankkinut kirjan vuonna 1978. Silloin ei enää pututtu
ruotsalaisen elokuvan uudesta aallosta. Elokuvien taso oli alkanut
pudota, mutta esimerkiksi Roy Andersson ohjasi 1970-luvulla loistavan
Gilliapin. Tosin se muserrrettiin Ruotsissa – ehkäpä
surrealistisen otteensa ja camusilaisen sivullisuusteeman tähden.
Jalkapalloaiheisista
elokuvista Bo Widerberg muistetaan vuoden 1974 Fimpenin tekijänä.
Elokuva on siinä mielessä erikoinen, että Widerberg kertoo
nuoresta Stubbysta, Fimpenistä, joka kohtaa vihreällä veralla
Ruotsin jalkapallomaajoukkueen suuruudet. Taisi siellä pelata
lahkakkuus nimeltä Tommy Svensson.
Bo Widerbergin elokuva on
fantasia, sillä nuori Fimpen rökittää ruotsalaiset
maajoukkuepelaajat miten tahtoo. Toisaalta John Olssonin kuvaamat
otteluvälähdykset ovat jännittäviä, ne vievät mukanaan ainakin
sellaisen katsojan, joka rakastaa Kuningas jalkapalloa. Johan Bergman
esitti hurmaavasti Fimpeniä – niin arkikohtauksissa kuin
peliotoksissa. Elokuvan aikuisia olivat Monica Zetterlundin oettaja,
Ernst-Hugo Järegårdin seurajohtaja ja Inger Bergmanin äiti.
P.S. Kiitokset Yle
Teemalle sunnuntain Buster Keaton -klassikoista. Amerikkalaisen mykän
komedian valio Kenraali osoitti jälleen, mikä luova nero
Keaton oli niin ohjaajana kuin näyttelijänä. Kivikasvo-Buster
liikkui junassaan kuin taitava akrobaatti ja huippu-urheilija. Ja
olihan Amerikan sisällissodan keskellä liikkuva komedia myös
painotuksiltaan pasifistinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti