MURHENÄYTELMÄ TAITEILIJAPERHEESSÄ * * * *

Zaida Bergroth on lupaavimpia suomalaisia ohjaajatulokkaita. Pari vuotta sitten hän vakuutti rankalla esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat, joka oli traagisia sävyjä saanut kuvaus perheen hajoamisesta. Bergroth osoitti hallitsevansa draaman ja näyttelijäohjauksen. Elokuvallinen ajattelu oli persoonallista, ilmaisuherkkyys näkyi kuvissa. Toki esikoiselokuva perustui Antti Raivion tekstiin ja Q-teatterissa menestyneeseen näytelmään. Se muodosti pohjan, josta esikoiselokuvaohjaajan oli varmempaa ponnistaa ja luoda lopulta oma elokuvallinen maailma.
Zaida Bergrothin uutuuselokuva Hyvä poika jatkaa perheen ongelmien tutkimista. Nyt Bergroth kuvaa ennen kaikkea äidin ja poikien välisiä suhteita. Elokuva tapahtuu kesäisessä huvilaympäristössä. Kesä on kuuma, huvilassa on näköä ja kokoa, mutta perheen ihmissuhteet eivät ole kunnossa. Viinahöyryisten juhlien jälkeen ongelmat kiristyvät. Hyvä pojan henkilöitä ovat epäonnistumisen taiteellisessa työssä kokenut äiti Leila (Elina Knihtilä) ja hänen poikansa Unto (Eetu Julin) ja Ilmari (Samuli Niittymäki). Ilmari on jo aikuinen, mutta kameran kanssa luontoa ja ympäristöjä kuvaava Unto elää mielikuvitusmaailmassa - se saattaa olla pelastuskeino perheessä, jossa ei ole enää isää ja näyttelijätäräiti Leila on henkisesti epätasainen ihminen.
Huvilalle saapuvia vieraita esttävät muun muassa Sanna-Kaisa Palo, Pekka Valkeejärvi ja Eero Aho. Mukaan huviladraamaan liittyy vielä Ilmarin tyttöystävä (Anna Paavilainen), joka on läheisriippuvainen ja hanakas valehtelemaan. Eero Ahon kirjailija Aimosta kehittyy hyvin tärkeä henkilö, sillä hänen ja Leilan välille punoutuu suhde, jota Ilmari ei voi hyväksyä.
Hyvässä pojassa ei sievistellä, ei säästellä. Zaida Bergroth näyttää ihmisen raadollisimmillaan. Kateus ja mustasukkaisuus kalvavat ihmissuhteita. Ilmarin on vaikea käsittää äidin toimintaa, ja Bergroth kysyykin, onko pojalla oikeus toimia niin kuin hän toimii. Ongelma on vain siinä, että joissakin vaikeissa
ristiriitatilanteissa ihmisen tunteet joko kuumenevet liikaa tai kylmenevät jäätäviksi. Odipus-kompleksi ja sen ympärille nidotut asiat (mm. kasvatuksen epäonnistuminen) ovat elokuvan perusteemoja.
=====================================================================================================
Zaida Bergroth ohjasi halvalla Hyvän pojan. Hän käytti kevyttä kalustoa. Ja rohkeasti uutta digitaalista kameratekniikkaa. Olen aina kannattanut elokuvan kuvaamista perinteisellä kalustolla oikealle filmille. Hyvän pojan tapauksessa Bergrothin valinnan voi antaa rimaa hipoen anteeksi, sillä ehkä hän ei olisi voinut ohjata uutta elokuvaansa, jos budjetti olisi kohonnut liian korkeaksi. Digitekniikka näyttää toimivan rajatussa huvilaympäristössä ja intiimeissä ihmissuhteisssa. Ja lopullisen elokuvan kuvallinen laatu vaikuttaa ainakin
Kino-Palatsin valkokankaalla kunnolliselta - vain taustojen epämääräisyys saattaa aiheuttaa kysymyksiä.
Hyvä poika on kuvaan uskovan nuoren ohjaajan elokuva. Zaida Bergroth tajuaa kuin luonnostaan, miten tunnelmaa luodaan, mikä on värien ja muodon tai esinemaailman merkitys. Elokuvaan sisältyy myös huikea kohtaus, jossa hiuksensa avannut Leila käpertyy kuin pieni tyttö Aimon kainaloon.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoituksesta tulee päättämään vaalien jälkeen valittava uusi hallitus. Ylen rahoitusmallia ei ole käsitelty vaalikamnpajan edistyessä. Vaikuttaa, että Ylen rahoitus on puolueille punainen vaate, koska siitä vaietaan. Luulisi kuitenkin, että edes Ylen vaaliohjelmissa rahoitusmallia sivuttaisiin. Näin ei ole tapahtunut - ei ainakaan vielä.
Suomen journalistoliiton pää-äänenkannattaja Journalisti teki helmikuussa kyselyn, jossa selvitettiin puolueiden mediakantoja. Ylen mahdollinen tuleva rahoitusmalli oli esillä myös kyselyssä. Journalisti (24.3. 2011) kertoi, että lähes jokainen puolue kannattaa Ylelle budjettirahoitusta. Vain kokoomus ei ole vielä tarkentanut kantaansa. Journalistin kyselyssä on kiinnostavaa vihreiden puhe sosiaalisesta mediamaksusta ja puskurirahastosta, joka estäisi haliituksen Yleen kohdistavat painostukset. Tuosta haluaisi tietää enemmän. Ehkä keskustelu jatkuu toden teolla vaalien jälkeen. Journalisti tiedusteli MTV3:n toimitusjohtajan Pekka Karhuvaaran mielipidettä Ylen rahoitusmallista. Karhuvaara pitää budjettirahoitusta selkeänä ratkaisuna, mutta korostaa - kuten kaupallinen media taannoin - että Yle ei saa tulla "uusilla palveluilla niille alueille, joilla on jo kaupallisia toimijoita." Karhuvaara linjaa ymmärrettävästi, että Yle ei voi tulla häiritsemään verovaroin kilpailua.

P.S. Yleisradio teki viime vuonna 27 miljoonaa euroa tappiota. Asian uutisoi ainakin 29.3. MTV3:n teksti-tv ja 30.3. Helsingin Sanomat. Syyksi sanotaan digisiirtymästä aiheutunut tv-maksukertymän lasku. Digisiirtymä tapahtui aikoja sitten, joten siihen ei voi enää vedota. Mistä sitten johtuu, että tv-maksuja maksettiin viime vuonna 6 000 vähemmän kuin edellisenä. Sitä pitäisi pohtia Ylen johdossa, eikä vedota aina digisiirtymään.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 84

Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of Third Kind, USA 1977) ohjaus ja käsikirjoitus: Steven Spielberg, kuvaus: Vilmos Zsigmond, lavastus: Joe Alves, musiikki: John Williams, visuaalisten efektien konsepti: Steven Spielberg, erikoisefektit: Douglas Trumbull, erikoiskuvaus: Douglas Slocombe, pääosissa: Richard Dreyfuss (Roy Neary), François Truffaut (Claude Lacombe), Melinda Dillon (Jillian Guiler), Teri Garr (Ronnie Neary), Bob Balahan (David Laughlin). Tuotanto: Julia Phillips ja Michael Phillips/Columbia.

Warner-Columbian Suomen toimiston markkinointipäällikkö Elisa Hillo kutsui minut helmikuun lopulla 1978 lehdistönäytäntöön Helsinkiin. Hollywoodin "nuoren neron" ja Tappajahailla vuonna 1975 megakassahypen luoneen Steven Spielbergin tieteiselokuva Kolmannen asteen yhteys tulee 3.3. ensi-iltaan. Ajelin tietenkin Jämsänkoskelta Helsinkiin. Lehdistönäytös oli muistini mukaan Bristolissa, jossa tapahtui myös Spielbergin uuden suurtyön Suomen ensi-ilta. Kolmannen asteen yhteys kiinnosti monestakin syystä: Suosikkini, ranskalainen elokuvaohjaaja François Truffaut nähdään näyttelijänä elokuvassa, kuuluisa visuaalisten erikoisefektien kuvaaja ja ohjaaja Douglas Trumbull (s.1942) kuului Spielbergin tekijätiimiin ja pääkuvauksesta vastasi unkarilaissyntyinen mestari Vilmos Zsigmond (s. 1930). Ja olihan jännittävää nähdä, minkälaisen vastineen Spielberg oli saanut aikaan samana vuonna julkaistulle, George Lucasin poikamaiselle Tähtien sodalle.
Tieteiselokuvien listallani Fritz Langin 1920-luvun Metropolis on tietenkin ykkönen. Viime vuosina olen arvostanut yhä enemmän Stanley Kubrickin 1960-luvun lopun 2001: Avaruusseikkailua, jonka tekijäryhmään Trumbull muuten kuului, mutta Tähtien sotaa pidän pelkästään virtaviivaisena ja teknisenä avaruusviihteenä.
Kiinnostukseni ovat herättäneet 1950-luvun b-tieteiselokuvat, joista Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956) voi olla kaikkein merkittävin. Neljännen sijan ansaitsee ehdottomasti Steven Spielbergin monikerroksinen ja mystinen Kolmannen asteen yhteys, joka hävisi pitkässä juoksussa kassoilla Tähtien sodalle. Se on jäänyt nuorten suosiossa jatko-osia saaneen Lucasin luomuksen varjoon.
=====================================================================================================
Steven Spielbergin tieteiselokuvan prologi tapahtuu 1945 Uuden Meksikon autiomaassa, jossa hävittäjäkoneiden pilotit huomaavat jälkiä muukalaisista. Samaan aikaan Pohjois-Intian asukkaat kuulevat taivaalta kaikuvia omituisia melodioita. Varsinainen elokuva alkaa nykyaikana, kun sähköinsinööri Roy Neary väittää nähneensä yöllä taivaalta laskeutuvan UFO-aluksen. Utelias Roy Neary kohtaa vuorilla ihmisiä, jotka kertovat arvoituksellisista UFO-kokemuksista. Muuan henkilö on yksinhuoltaja Jillian Guiler, jonka poika Barry tapaa outoja muukalaisia. Roy Neary alkaa uskoa UFO-ilmiöön. Hänen mielensä täyttää näky valtavasta vuoresta. Pakkomielteinen Neary alkaa rakentaa vuoren pienoismallia. Lopulta on lähdettävä etsimään mystistä vuorta, jonka Nearyn mieli määrittelee Wyomingin Paholaistorniksi.
UFO-elokuvat olivat muotia 1950-luvulla. Etenkin juuri b-tieteiselokuvissa levitettiin kaikenlaista hölynpölyä avaruudesta saapuvien muukalaisten uhasta. Amerikka eli tuolloin kommunismihysterian vallassa. Kriitikko Robert Bookbinder on viitannut Kolmannen asteen yhteyden yhteydessä Howard Hawksin ja Christian Nybyn klassiseen The Thing -elokuvaan, joka valmistui hysteriavuonna 1951. Muita Bookbinderin mainitsemia 1950-luvun UFO-elokuvia ovat The Day the Earth Stood Still (1951), War of the Worlds (1953) ja Earth Versus the Flying Soucers (1956), joista tiettävästi yksikään ei saanut todella laajan yleisön levikkiä. Voisiko listaan lisätä vielä Orson Wellesin 1930-luvun lopun Maailmojen sota -kuunnelman, jonka esitys aiheutti maanlaajuisen paniikin.

Kolmannen asteen yhteys on pohtiva tieteiselokuva, mutta silti se oli julkaisuvuotenaan iso menestys. Myöhemmin kuultiin, että monet elokuvan faneista katsoivat sen kolme-neljä kertaa. Columbia-yhtiössä elokuvaan oli sijoitettu miljoonia ja miljoonia dollareita. Loistavan tekijäkaartin ja rahapanostuksen ansiosta elokuvasta tuli myös lavea tieteisspektaakkeli. Se poikkesi siinä 1950-luvun edeltäjistään, jotka tuotettiin halvalla. Douglas Trumbullin ryhmän visuaaliset tehosteet ovat Kolmannen asteen yhteydessä henkeäsalpaavia. Tuolloin vielä tulossa ollut Dolby-ääni ja Zsigmondin ekonominen laajakangaskuvaus lisäsivät elokuvan laatua. Elokuvaa ensimmäisen kerran katsoessaan ei voinut muuta kuin ihailla kameratyötä, valaistusta, päivän ja yön välistä leikkiä ja oivallista juonen kehittelyä. Eikä pidä unohtaa suurenmoista näyttelijätyötä.
Tietenkin tällaiseen UFO-elokuvaan pitää suhtautua myös kriittisesti, mutta juuri monikerroksisuus, filosofinen pohdinta ihmiskunnan tulevaisuudesta ja vierauden suvaitsevaisesta kohtaamisesta todistaa meille, että Steven Spielbergin luomusta ei voi pitää hölynpölynä. Spielberg ottaa elokuvassaan kantaa myös sotilasvoimien autoritaariseen toimintaan ja viranomaisten salailuun. Toisaalta hän ennakoi jo 1980-luvun E.T. -elokuvansa tuloa, koska lapsi, tässä tapauksessa Barry, on elokuvassa niin tärkeässä osassa.
Steven Spielberg kertoo Tony Crawleyn kirjassa "The Steven Spielberg Story", että hän katseli aina lapsena tähtitaivasta. Hän kaipasi avaruuteen, halusi lentää kauas maapalloltamme. "Lapsuuteni ei ollut onnellinen, olin aina etsimässä pakotilaisuutta", Spielberg paljasti Crawleylle. Steven Spielberg syntyi "suuren ikäluokan vuotena" 1947. Hän vietti lapsuutensa Cincinnatin juutalaisyhteisössä. On selvää, että mielikuvituksensa
vallloilleen päästänyt Steven latasi kaikki lapsuuden fantasisansa Kolmannen asteen yhteyteen. Ei voi kuin lumoutua elokuvan loppujakson huipennuksista, joissa "Äitialus" laskeutuu vuoren sisään, ja François Truffautin Claude Lacombe alkaa kehitellä kommunikaatiopeliä. Kolmannen asteen yhteyden loppujakossa maan asukkaat yrittävät saada yhteyden muukalaisiin. Tuossa positiivisessa kliimaksissa elokuvan pääsanomaksi kohoaa rakkauden ja hyvän tahdon vaatimus. Lapsen kaltaiset muukalaiset haluavat levittää maahan harmoniaa. He pystyvät kommunikoimaan vain musiikin avulla. Muistini mukaan lähes neljäkymmentä minuuttia kestävä loppujakso sisältää uskonnollisia symboleja, jotka viittaavat Mooseksen "Kymmeneen käskyyn."
=====================================================================================================
Richard Dreyfuss oli näytellyt pääosan Tappajahaissa. Osaava luonnenäyttelijä oli sopiva uteliaan Roy Nearyn rooliin. Tosin alkuvaiheessa Spielberg oli suunnitellut Nearystä keski-ikäistä amerikkalaismiestä. Hän halusi rooliin Jack Nicholsonin, mutta näyttelijä oli tuolloin kovasti kiinni muissa projekteissa (Missouri Breaks, Viimeinen valtias, Mitäs siinä roikut, Henry Moon?).
Kolmannen asteen yhteys esitettiin alunperin 135 minuutin versiona. Steven Spielberg laati elokuvasta 1970-luvun lopulla erikoisversion. Sen kesto on 132 minuuttia. Spielberg tiivisti joitakin kohtauksia ja lisäsi erikoisversioon jakson, joka tapahtuu Gobin autiomaassa. Kolmannen asteen yhteys voitti 1977 teknisen puolen Oscareita. Silloin vuoden paras elokuva oli Woody Allenin avainteos Annie Hall. Allen voitti myös ohjauksen Oscarin. Diane Keatonille ojennettiin himottu pysti Annie Hallin naispääosasuorituksesta. Steven Spielbergin tieteiselokuva kilpaili Tähtien sodan kanssa, Vilmos Zsigmond sai kuvaaja-Oscarin, mutta Douglas Trumbull unohdettiin, sillä visuaalisten efektien palkinto jaettiin Tähtien sodan työryhmälle. John Williams ei saanut Oscaria Kolmannen asteen yhteyden, vaan Tähtien sodan musiikista.
=====================================================================================================
Kolmannen asteen yhteys on minulle hyvin tuotteliaan Steven Spielbergin pääteos. Suuri yleisö rakastaa varmasti 1980-luvun E.T. -fantasiaa ja Indiana Jones -trilogiaa. Sentimentaalinen Auringon valtakunta (1987) sijoittui 1930-luvun Shanghaihin, joka joutuu kaaoksen valtaan japanilaisten hyökätessä Kiinaan. Dinosaurus-kuumeen levittänyt Jurassic Park (1991) on tunnettu kolistelevasta eirkoistehostemyllystä. Juutalaisyhteisöille omistettu koskettava Schindlerin lista (1993) on varmasti monen mieleen. Sille ei voi mitään, että Spielberg on hajottanut itseään ohjaajana kaapimalla toimintaa tai draamaa erilaisista aiheista. Hän on ollut erittäin tuottelias ohjaaja, mutta ehkä Spielberg on sittenkin enemmän rahantekijä kuin taiteilija. Ja olisiko hän yhtä kuuluisa ja rikas ilman Hollywoodin koneistoa ja huippurahoitusta. Spielbergin luovuutta en kyllä lähde kiistämään. Tunnustan, että en ole ollut innostunut Steven Spielbergin myöhäistuotannosta, enkä kaveriensa kanssa perustetun DreamWorks-tuotantoyhtiön läpeensä kaupallisista teoksista. Viime vuosina Spielbergin ohjaajan tahti on hiljentynyt. Hän on tuottanut yhä enemmän muiden ohjaajien elokuvia - vuonna 2010 esimerkiksi Coen-veljesten westernin Kova kuin kivi. Spielbergin ohjaustöistä 2000-luvun alussa valmistunut Minority Report on toki kiinnostava tieteistoimintaelokuva, joka perustuu Ridley Scottin ohjaamasta Blade Runnerista tunnetun tieteiskirjailija Philip K. Dickin samannimiseen romaaniin.
=====================================================================================================

Kuukausi ja kuusi päivää Kolmannen asteen yhteyden ensi-illan jälkeen saimme kolmannen lapsen, tytön, josta kehittyi Kallion kuvataidelukion ja Vapaan taidekoulun opintojen jälkeen kuvataiteilija. Muistan elävästi, miten tuon huhtikuun yhdeksännen päivän innostuksen jälkeen ryhdyimme suunnittelemaan jyväskyläläisen Jarmo Valkolan kanssa elokuvateatterin ostoa. Kävimme Äänekoksella, teimme laskelmia kunnes tajusimme, että emme saa teatterista millään kannattavaa. Emme kuitenkaan luopuneet unelmastamme, ja myöhemmin avasimme taskuteatteri Campus-Kinon Jyväskylän yliopiston kompleksin yhteyteen. Se oli kunnianhimoinen teatteri, omistettu pelkästään laatuelokuvalle, mutta jäin siitä pois muutettuamme seuraavana vuonna Helsinkiin.
Campus-Kino jäi lopulta muutamiksi vuosiksi Jarmon vaimon hoitoon. VHS-kasettien invaasio 1980-luvun alussa pysäytti laatuelokuvan esittämisen kannattavuuden. Campus-Kinon historia jäi lyhyeksi. Eipä silti, olihan se opetus: Hyvän elokuvan ystäviä on vähän pienessä maassa. Saman olin oppinut kantapään kautta Kino Otavassa, Jämsänkosken kunnankinossa. Laatu ei kiinnostanut kuin ehkä viitta-kuutta paikallista asukasta, mutta auta armias, jos laitot Turhapuron tai Bondin teatteriin. Sali pullotti. Steven Spielbergin uraa seurasin kriitikkona isossa helsinkiläisessä päivälehdessä. Osallistuin kerran 1980-luvulla elokuvaseminaariin, jossa muuan luennoitsija teki vertailuja. Voin allekirjoittaa täydestä sydämestäni luennoitsijan kannanoton: "Valitsen mieluimmin Tarkovskin kuin Spielbergin.

KUOKKAVIERAITA KANSANKODISSA * * * *

Pernilla August on ohjannut loistavan esikoiselokuvan ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken kuohuttavasta romaanista. Augustin elokuva on saanut nimen Sovinto, se ei vastaa romaanin nimeä, mutta kun katsoo elokuvan loppuun, voi nimivalinnan hyväksyä. Sovinto kerrotaan alaikäisen Leena-tytön (Tehilla Blad) näkökulmasta. Leenan vanhemmat (Ville Virtanen ja Outi Mäenpää) ovat muuttaneet työn perässä Suomesta Ruotsiin. Eletään 1970-lukua. Leenan perhe saa uuden asunnon, mutta jokin hiertää. Alkoholismi kurkkii kodin nurkissa. Leena joutuu hoitamaan kotia, huolehtimaan pikkuveljestään. Leenan perheen tilanne kehittyy hetki hetken jälkeen vaikeammaksi. Viina syö perheen mahdollisuudet, ja sosiaaliviraston virkailijat saapuvat paikalle.
Pernilla August on tuonut elokuvaansa myös toisen, nykyaikaan liittyvän näkökulman: Nyt aikuinen Leena (Noomi Rapace) ja hänen miehensä (Ola Rapage) joutuvat ajamaan Lucian päivänä läpi Ruotsin, sillä ystadilaisesta sairaalasta on tullut puhelu. Matkan aikana Leena muistelee lapsuuttaan kodissa, joka oli täynnä "juoppoutta ja sontaa".
Leenan hyväluontoinen mies ei ole edes tiennyt vaimonsa menneisyydestä, ei edes Leenan pikkuveljen traagisesta kohtalosta koulukotivaiheiden jälkeen. Vähitellen aviomies saa saa kuulla elämästä, jonka rankkuus olisi kenelle tahansa kasvavalle lapselle liikaa. Niin kuin usein alkoholistikodeissa myös Leenan on pakko oppia ottamaan yhä enemmän vastuuta.
=====================================================================================================


Pernilla August

 Pernilla August (s. 1958) tunnetaan tanskalaisohjaaja Bille Augustin entisenä vaimona. Pernilla on näyttelelijä, joka esiintyi muun muassa miehensä hienossa Bergman-tuotannossa Hyvä tahto. Pernilla on saavuttanut voittoja näyttelijänä niin teatterissa kuin elokuvassa. Pernilla on kuulunut Ruotsin päänäyttämön Dramateniin ehdottomiin tähtiin. Ingmar Bergmanin opissa hän oli Dramatenissa, mutta maestron Pernilla kohtasi jo 1982, kun Fannya ja Alexanderia alettiin kuvata. Pernilla näytteli lapsenhoitajan rooolin. Pernilla August oppi ohjausta entiseltä mieheltään, mutta pani myös tarkasti mieleen, miten muut elokuvaohjaajat toimivat kameran takana. Begrman on tietenkin Pernillan tärkein mentori, mutta Sovintoa katsoessaan unohtaa nopeasti kaikki vaikutteet. Elokuva on ohjattu varmalla psykologisella vaistolla. Siinä ei ole kompromisseja, vaan August näyttää ohjaavan läpeensä omaa elokuvaansa. Susanna Alakosken romaani on lähtökohta, mutta se ei ole lopputulos.
=====================================================================================================
Sovinto palauttaa katsojan 1970-luvulle. Ruotsinsuomalaisten asemasta kansankodin kuokkavieraina ei ole puhuttu meillä kovin paljon. Alakosken romaanin ilmestyessä asia nousi hetkeksi esille. Pernilla Augustin elokuvan jälkeen siitä voisi keskustella laajasti. En ole kuitenkaan huomannut yhtäkään kommenttia tai puheenvuoroa. Onko aihe vielä tabu Suomessa.
Voi olla, että Sovinnon ruotsinsuomalainen perhe esitellään niin (inho)realistisesti, että me suomalaiset haluamme sulkea silmämme. Tämä on typerää, sillä niin vähän on puhuttu siitä henkisestä ilmastosta, jonne lähes 10 % kansastamme joutui siirtymään 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Kansankoti antoi työpaikat ja asunnot, hyvät palkatkin, mutta antoiko se suomalaisille vierastyöläisille mahdollisuuden käyttää omaa kieltään tai säilyttää oman kulttuurinsa.
Kun katsoo Leenan perheen tasapainoilua, niin väkisin syntyy ajatus, että ruotsalaista hyvinvointia rakentaneet suomalaiset jätettiin henkisesti yksin. Joku voi tietenkin sanoa, että mitä juopottelivat ja elivät kuin sikalassa, mutta se ei ole kuin tyly tapa sivuuttaa tosiasiat. Eivätkä kaikki olleet tietenkään Leenan vanhempien tapaisia epäonnistujia.
=====================================================================================================
Sovinto on rankka, jopa julma perhetarina. Se etenee kohtaus kohtaukselta kohti lopullista momentumia, hetkeä, jolloin Leenan täytyy ratkaista, antaako hän anteeksi vai ei. Elokuvan jokainen kuva, kohtaus selittää älyllä ja tunteella, miksi Leenan perheessä kävi niin kuin kävi. Pernilla Augustin kuvakieli henkii realismin läsnäoloa, epookki on hallussa, ja näyttelijät tekevät suurenmoisia henkilökuvia. Ja takautumat toimivat.
Ville Virtanen ja Outi Mäenpää ovat parempia kuin suomalaisissa elokuvissa. Jokin aika sitten eronnut aviopari Rapace on erinomainen valinta Leenaksi ja hänen miehekseen aikuisina. Noomi Rapace (s. 1979) nähtiin hakkerina Stieg Larssonin Millennium-trilogiasta tehdyissä elokuvissa. Sovinnossa Noomi osoittaa jälleen herkkävaistoisen kykynsä reagoida katseilla, kasvojensa melkein mykillä värähdyksillä. Suoritus on täysosuma. Upea on niin muodoin Tehilla Blad nuoren Leenan vaativassa roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Tiedetään, että Yle ei puhuttele ohjelmillaan nuoria. Nyt Ylen johto aikoo uudistaa kanaviaan, jotta nuoret saataisiin katsomaan ja kuuntelemaan julkisen palvelun ohjelmatuotantoa. Saapa nähdä, sillä nuoret ovat paenneet jo aikoja sitten omille kanavilleen ja - nettiin. Ylen johdon linjauksen mukaan nuoret pitää saavuttaa juuri netissä. Radion kuuntelukin täytyy reivata nuorten tasolle. Ja Tohlopin TV2 muuttuu yhä enemmän nuorten kanavaksi. Uskallan epäillä: Saadaanko nuoria katsomaan Ylen kakkosverkkoa Uuden päivän kaltaisilla älyvapailla limbosarjoilla. Ja ajatelkaa, mitä maksaa tämä Ylen viime vuosien isoin ohjelmahuti?Miksi Ylen johto tavoittelee jatkossa hanakammin nuoria? Syynä lienee tv-maksu, jota suomalaiset nuoret eivät tahdo pulittaa sitten millään. En kyllä ihmettele, jos juuri postikuukusta tipahtanut puolen vuoden tv-lupamaksu on yli 120 euroa. Nuoret ovat tottuneet saamaan netistä lähes kaiken ilmaiseksi. Niin koulutuskin on suomessa ilmaista, joten Ylen linjaus saattaa olla susi.
Mitä siitä sanotaan, että Yle aikoo panostaa enemmän ja enemmän nuoriin naisiin. Siinä on työsarkaa, sillä kilpailevat kaupalliset kanavat ovat aikoja sitten saavuttaneet tuon kohderyhmän suosion. Vai mitä sanotte tilastosta, jonka mukaan esimerkiksi MTV3:n Korkojen kera saavutti yli 10-vuotiaiden naisten kohderyhmässä 409 000 keskikatsojaa helmikuussa ja Idols, Putous ja Salatut elämät keikkuivat kärjessä 600 000 ja 700 000 katsojamäärillä. Mutta ei hätää, sillä Ylen TV2:n sarja Taivaan tulet kiinnosti yli 10-vuotiaita naisia 560 000:n katsojamäärällä.
Yli 25-vuotiaiden naisten suosituimmat ohjelmat olivat MTV3:n tarjontaa: Putous, Idols, Tappajan näköinen mies, Salatut elämät, House. Sitten tuli Nelosen Täydelliset naiset. Ilmeisesti Ylessä on pantu merkille, että TV2:n Satuhäät sijoittui kohderyhmätilastossa seitsemänneksi. Näinkö TV2 tulee tuottamaan jatkossa tuollaisia hömppäohjelmia, jotta nuoret naiset saadaan ruudun ääreen.
Eikö kuitenkin julkisen palvelun yhtiön pitäisi panostaa enemmän ja enemmän laatuun. Kohderyhmäajattelu ja katsojamäärätilastot sekoittavat ohjelmatuotannosta vastaavien pasmat. Sitä paitsi kaupallisten kanavien kanssa on turha lähteä enää kilpailemaan - muulla kuin roskalla.

P.S. Sanoma-konserni myi Finnkinon, elokuvateatteribisneksen, ruotsalaisille pääomasijoittayhtiö Ratokselle. Finnkino syntyi 1990-luvulla Mäkelöiden entisen Kinosto-yhtiön raunioille. Nyt voidaan todeta, että Suomessa ei ole enää mitään jäljellä takavuosikymmenien kotimaisesta elokuvayrittäjätoiminnasta. TJ Särkän SF meni jo 1960-luvun alussa, myöhemmin menivät Adamsien Adams-Filmi, Orkon Suomi-Filmi ja Mäkelöiden Kinosto. Näiden yhtiöiden kanssa allekirjoittanutkin eli vuosia. Näiden yhtiöiden johtajat olivat liikemiehiä, mutta myös elokuvaa tuntevia persoonia. Sellaisia ei ole Suomessa elokuvan liikealalla ollut enää vuosiin - Disneyn Suomen toimiston Jussi Mäkelää lukuun ottamatta. Eikä myöskään intohimoisia pienryrittäjiä. Finkinon myynti ei muuta mitään joksikin aikaa. Lippujen hintojen nostot tulevat sitten aikanaan. Mutta mitä tapahtuu esimerkiksi syksyllä Kluuvikadun perinteiselle Maximille, joka näyttää keskittyneen laatuelokuvaan. Entä kotimaiset elokuvat? Miten niitä levitetään? En ryhdy ennakoimaan, koska kukaan ei tiedä, miten perinteisen valkokangaselokuvan käy aikana, jolloin elokuvia voi katsella kaiken muun välittämisen ohella nyt älypuhelmen näytöltä tai tilata teleperaattorin palvelusta kotitelevisioon.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 83

Annie Hall (Annie Hall, USA 1977), ohjaus ja käsikirjoitus: Woody Allen, kuvaus: Gordon Willis, leikkaus: Ralph Rosenblum, lavastus: Mel Bourne, pääosissa: Woody Allen (Alvy Singer), Diane Keaton (Annie Hall), Tony Roberts (Rob), Carolyn Kane (Allison), Shelley Duavall (Pam), Collen Dewhurts (Rouva Hall),
Tuotanto: Charles H. Joffe ja Ffred T. Gallo/United Artists.

Koomikko Alvy Singer asuu rakkaassa kaupungissaan New Yorkissa. Alvy on keski-ikäinen neurootikko. Alvy on ryhtynyt muistelemaan aikaisempaa elämäänsä, etenkin lapsuuttaan. Kokemukset kotona ja koulussa eivät olleet suinkaan harmittomat. Alvy muistelee myös ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Myöhemmin Alvy Singer kohtaa tenniskentällä Annie Hallin, josta muodostuu hänen elämänsä nainen.
Woody Allenin elokuva keskittyy pitkälle Alvy Singerin ja Annie Hallin rakkauteen. He jakoivat asuntonsa ja yrittivät rakentaa parisuhdettaan. Alvylla ja Anniella alkoi olla ongelmia selvitä samassa taloudessa. Myös seksistä he ajattelivat hiukan eri tavalla. Annie on emansipoitunut nainen, joka haluaa luoda oman uransa. Annie muuttaakin töihin Kaliforniaan. Mikä surku! Alvy yrittää pärjätä omillaan. Hän kaipaa Annieta, mutta alkaa valmistella ensimmäistä Broadway-näytelmäänsä.
Annie Hall oli Woody Allenin lopullinen läpimurto. Hän loi komedian, joka on täynnä naurua ja kyyneliä. Elokuvan emotionaalinen vaikutus on valtava, mutta kysymys ei ole mistään sentimentaalisesta rakkauskertomuksesta, vaan Allen pitää koko ajan tunteet ikään kuin maan kamaralla. Allenin komedia on elävä, kekseliäs ja viitseliäs, napakka ja nokkela. Itse asiassa Allen uudistaa filmikomediaa älyllistämällä ja vakavoittamalla tilanteita, luomalla kohtauksiin realismia. Allenin elokuva on fiktio, mutta tarina,
henkilösuhteet ja miljöökuvat kumpuavat Woody Allenin omasta elämästä.
Annie Hall on siinä myös huomattava moderni kaupunkikomedia, että Allen onnistui sopeuttamaan gag-elementit suurenmoisesti perusteltuun henkilökuvaukseen. Alvyn, Annie ja kolmannen pyörän Robin
kolmiopeli toimii täyteläisesti. Aikanaan ihmeteltiin ja ihailtiin Allenin ilmaisullisia kikkoja, jotka etenivät sarjakuvien puhekuplien tapaisista tekstiheitoista jaettuun kuva-alaan. Allen-tutkijat puhuivat myös ohjaajan halusta kuvata New Yorkia 1960-luvun ranskalaisen cinéma véritén periaatteiden mukaan. Tämäkin ominaispiirre on elokuvassa hallitussa kunnossa.
=====================================================================================================

Annie Hall meni - jos en aivan väärin muista - Aito Mäkisen Diana-elokuvateatterissa vuoden. Elokuva oli joka puolella iso menestys. Se oli Allenin uran siihen sakka tuottavin teos. Sen ansiosta ohjaaja saattoi jatkaa
vuosia työtään kameran takana ja edessä. Woody Allen ohjasi 2000-luvulle mentäessä melkein yhden elokuvan vuodessa - joskus kaksikin. United Artist oli Allenin kotipesä aina 1990-luvulle, mutta kun perinteinen yhtiö luhistui Weinsteinin-veljesten Orion tarjosi newyorkilaisohjaajalle tilaisuuden jatkaa uraansa. Sitten Orion meni konkurssiin, joten Allen joutui jälleen etsimään uuden tuotanto- ja levitysyhtiön. Hän joutui jättämään ajoittain rakkaan Manhattaninsa ja ohjaamaan elokuvia Euroopassa.
Annie Hall oli vuonna 1977 siinäkin mielessä tärkeä elokuva, koska vasta sen ison menestyksen johdosta Woody Allenin lähes kaikki aikaisemmat teokset esitettiin kolmen vuoden aikana Suomessa. Esimerkiksi 1971 julkaistu hauska, "vallankumouksellinen" Bananas nähtiin meillä maaliskuussa 1980. Vauhdikas Ota rahat ja juokse (1969) esitettiin meillä ensimmäisen kerran kesällä 1979 televisiossa.
Minä matkustin Jämäsnkoskelta katsomaan Annie Hallia Dianaan. Ensi-ilta oli 17.2. 1978. Aikaisemmin iltapäivällä osallistuin jälleen Suomen arvostelijain liiton (SARV) hallituksen kokoukseen. Olikohan tuon kokouksen asialistalla järjestömme laatima lausunto suunnitellusta Nordsatista - eli siis satelliittilähettimestä, jonka avulla pohjoismaat voivat vaihtaa ohjelmiaan. Tuntuu varmasti uskomattomalta tänä satelliittikanavien aikana, että silloin asetuimme lausunnossa vastustamaan Nordsatia. Illalla oli elähdyttävää nähdä Woody Allenin eloisaa työskentelyä valkokankaalla. Katsomon jatkuvat naurun purskahdukset ja ahaa-huudahdukset
tuntuivat innostavilta. Aistin, että 1970-luvun muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa Allenin komedia oli kuin tuulahdus jostakin toisesta maailmasta. Pitää muistaa, että jälkitaistolaisuuden aika alkoi olla takana ja pinnalle pulpahti kaipuu todellisten taiteilijapersoonallisuuksien perään. Allenin itsenäisesti ajatteleva newyorkilaisälykkö täytti toiveet.
=====================================================================================================

Woody Allen (s. 1935) on New Yorkin Brooklynin kasvatti. Hän aloitti taiteellisen uransa yökerhokoomikkona. Hän jatkoi televisiossa, teki levyjä ja siirtyi 1960-luvun puolivälin jälkeen elokuvaan. Tarkkaislmäiset muistavat Woodyn hersyvän sivuosasuorituksen vuonna 1965 englantilaisen Clive Donnerin
absurdissa komediassa What´s New, Pussycat. Ensimmäisen oman elokuvansa What´S Up, Toger Lily Allen ohjasi vuonna 1966. Se on jännittävä japanilainen mysteeritrilleri. Ennen Annie Hallia Woody Allen oli jo osoittanut kykynsä ohjata komedoita. Hän ei vain ohjannut, vaan myös kirjoitti elokuvansa. Woody oli jo 1970-luvulla monilahjakkuus. Hän oli ammentanut inspiraationsa lapsuuden sarjakuvista. Allen siirsi koomisia sarjakuvahahmoja elokuviinsa, mutta myös nuoruuden Chaplin- ja Bob Hope -komediat antoivat hänelle paljon vaikutteita. Ja tietenkin juutalainen Allen ammensi materiaalia omiensa komiikasta ja radio-ohjelmista.
Aikalaiselokuvasuosikeista Allenille oli lähes pyhä ruotsalainen maestro Ingmar Bergman. Woody saattoi laittaa elokuvaansa kohtauksen, jossa manhattanilaiset jonottavat teatterin edessä Bergman-filmiin. Allenin tuotannossan Syyskuu on kunnianosoitus Bergmanille.
Toinen vaikuttaja on ollut italialainen Federico Fellini, johon Allen viittaa Stardust Memories -elokuvassa. Shakespeare oli Allenin muistissa kevyen ilmavassa Kesäyön seksikomediassa (1982). Ja jos Allenin monilahjakkuudessa vielä puhutaan, niin nerokas mustavalkoinen Zelig (1983) oli itseironinen parodia ihmisestä, joka liikkuu kameleonttina maailmassa. Äitisuhdetta Allen purki mainiossa Manhattanin murhamysteerisssä (1993).
Naiset ja seksi ovat olleet aina esillä Woodyn elokuvissa. Hän ihailee naisen älykkyyttä ja ulkoista lumovoinaa entenkin Annie Hallissa ja Manhattanissa (Diane Keaton). Hän saa silloisen vaimonsa Mia Farrowin säteilemään monissa 1980-luvun elokuvissaan (Kesäyön seksikomedia, Kairon purppuraruusu, Hannah ja sisaret). Farrow on vielä herkimmillään vuonna 1992 valmistuneessa komplisoidussa ihmissuhdekomediassa Miehiä vaimoja.

Seksi on Allenille fantasian ja halujen viitteenomainen kehikko, josta puhutaan enemmän kuin sitä koskaan näytetään. Annie Hall -elokuva osoittaa selvästi, että joku katse tai tennispallojen liike merkitsee Allenille mahdollisuutta kuvata miehen ja naisen välille punoutuvaa läheisyyttä. Allen saattaa ajatella kuvien pinnan alla, että elämässä kannattaa joskus hakeutua houkuttaviin tilanteisiin, koska ne johtavat syntisiin mielihaluihin.
Annie Hall on siinäkin mielessä huomattava Allen-elokuva, että ohjaaja näkee realistisin silmin elämän kirjon ja ihmissuhteiden kaaret kaupunkitodellisuudessa. Mutta Allenin realismi ei ole läpitunkevaa, ei selittelevää tai tunkkaista, vaan valkokankaalle maalataan ilojen ja surujen, rakkauden ihanuuden ja menettämisen tuskan erivärinen paletti, johon moni länsimainen katsoja voi samaistua. Kritiikkiä on aiheuttanut luulo, että Allen on näyttelemissään elokuvissaan "aina samanlainen", manhattanilainen älykkö-neurootikko. Allenin ulkonäkö on
kyllä pysynyt samanlaisena - mitä nyt kasvoihin on ilmestynyt vuosikymmenien aikana lisää vanhemisen merkkejä - mutta pikkumiehen persoonallinen ulkomuoto on myös ansio ja voitto. Niin kuin opimme tuntemaan heti ensimmäisestä kuvasta Charles Chaplinin hahmon, niin sama tapahtuu Woody Allenin kohdalla. Musiikkia rakastava ja soittavakin Allen on jo nimenä lupaus mennä elokuviin.
=====================================================================================================
Woody Allen jatkaa edelleen elokuvassa. Hänen tahtinsa ja taitonsa ei ole hiipunut 2000-luvulla, mutta koska hän on niin tuottelias, meillä saattaa olla vaikeuksia muistaa hänen kaikkien uusien elokuviensa nimiä. Jos Allenin tuotannin ehdottomia kivijalkoja ovat Unikeko (1973), Annie Hall, Manhattan (1980), Zelig, Hannah ja sisaret (1986), Rikoksia ja rikkomuksia (1986), Toinen nainen (1988) ja Miehiä ja vaimoja, niin viime vuosien teoksista nostaisin parnassolle 2010 valmistuneen helmeilevän ihmissuhdekomedian You Will Meet a Dark Tall Stranger. Kohta seitsemänkymmentäviisikymppinen Allen kuvasi kudoksisen, yllätyksellisen ja näyttelijäsuorituksiltaan kompaktin elokuvan Lontoossa.
=====================================================================================================
Palattuani Annie Hallin ensi-illan jälkeisenä päivänä 18.2. 1978 takaisin asemapaikalleni Jämsänkoskelle kirjoitin Keski-Suomalaiseen rakkaalla Adlerilla arvostelun Allenin elokuvasta. Innostuneen arvioinnin muistan laatineeni, mutta se ei ole säilynyt arkistoissani. Nyt mieleeni palaa vertaus, jonka tein Annie Hallin, Woody Allenin ja kirjailija Veijo Meren välillä. Olin lukenut Veijo Meren "Sujut" ja uskoin löytäneeni samanlaisuuksia komiikasta, arkielämän havainnoinnista ja hulluttelevasta ihmiskuvauksesta. Merellä kuten Allenilla on kyky piirtää lyhyesti tilanne ja esittää siitä tulkinta pistämättömällä huumorilla.
Vaikka Meren ja Allenin maailmat ja ympäristöt, ajankohdatkin ovat erilaisia, niin ihmisistä ja heidän tavoistaan he kertovat aika samalla tavalla. Kuten Allen ei siirrä todellisuutta filmille suoraan, niin ei Merikään kirjoita paperille todellisuutta sellaisenaan, koska hän ei omista sitä. Veijo Meri on sanonut ytimekkäästi : "Materiaalia tulee muistista, koko sen kentästä, lapsuudesta, tästä päivästä, eilisestä, luetusta, kuullusta ja
koetusta" (Kuviteltu kuolema, (1974). Woody Allenista elokuvakirjan laatonut saksalainen Wolfgang Fuchs on todennut, että newyorkilaisohjaaja on elävä paradoksi. Hän muistuttaa Annie Hallin kohtauksesta, jossa Alvy Singer painaa oikean kätensä ikkunaa vasten. Se johtaa pohdiskeluun: Mitä on ikkunan tuolla puolen? Sitä ikkunan takaa paljastuvaa elämän sykettä Allen jahtaa elokuvissaan niin kuin Meri aikanaan romaaneissaan.   

ARKIELÄMÄÄ MIKE LEIGHIN ENGLANNISSA * * *

Vuosi elämästä sijoittuu pääasiallisesti hyvin toimeentulevan, sivistyneen ja ikääntyvän avioparin Tomin (Jim Broadbent) ja Gerrin (Ruth Sheen) kotiin. Avioparin elämä sujuu rutiinien mukaan. Käydään töissä, tullaan kotiin, vietetään iltaa ja juodaan teetä. Harrastuksena Ruth ja Gerri hoitavat siirtolapuutarhan palstaa. Mike Leighin elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Mary (Lesley Manville), sihteerinä puurtava keski-ikäinen nainen, joka saa tulla lähes milloin haluaa Tomin ja Gerrin taloon. Mary on hermostunut ja onneton, suhteissaan pettynyt nainen, jonka onnen asteikko yhdestä kymmeneen saattaisi olla sijalla kaksi tai kolme. Mary puhuu paljon, koska hän yrittää peittää sanoilla pahoinvointinsa. Mary on Tomin ja Gerrin vastakohta.
Elokuvan muita arkisia henkilöitä ovat muun muassa Tomin ja Gerrin aikuinen poika, joka vaikuttaa alussa nössyltä. Mutta kun poika yllättää vanhempansa tuomalla näytille tyttöystävänsä Katien, kuva saamattomuudesta katoaa. Mary lienee elätellyt parisuhdetta pojan kanssa, koska hän tuntee
mustasukkaisuutta. Kun läheiset ihmiset elävät tyytyväistä arkea, Marylle jää vain hiljainen pettymys.
=====================================================================================================
Mike Leigh ohjaa arkirealistisia brittiläisiä nykyelokuvia. Leighia pidettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla Britannian tärkeimpänä elokuvaohjaajana Ken Loachin ohella. Leigh on sitoutunut täysin saarivaltakuntaan. Leigh ei ole halunnut työskennellä amerikkalaisessa elokuvassa kuten maanmiehensä Stephen Frears, Alan Parker, Anthony Minghella, Sam Mendes - mainitakseni joitakin viime vuosien kykyohjaajia. Mike Leigh syntyi vuonna 1943 venäläis-juutalaiseen emigranttiperheeseen. Mike opiskeli draamaa 1960-luvulla, ohjasi teatterissa ja kirjoitti juttuja kunnes liittyi Lontoon elokuva- ja televisiokoulun jälkeen vuonna 1978 BBC-yhtiöön. Hän ohjasi sketsejä ja näytelmiä. Hän osoittautui heti eri sosiaalityyppien teräväksi huomioijaksi.
Mike Leighin estetiikkaan kuuluu improvisaatio. Hän ihaili Ranskan 1960-luvun uuden aallon ohjaajia ja amerikkalaista John Cassavetesia. Näyttelijä Albert Finney auttoi 1971 Mike Leighia esikoiselokuvan Bleak Moments rahoittamisessa. Elokuva oli Leighille tyypillinen tutkielma onnettomista ihmisistä. Ohjaaja tunsi solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Samanlainen sosiaalinen Leigh tunnistettiin myöhemmin sellaisista elokuvista kuin Life is Sweet (1990) ja Salaisuuksia ja valheita (1996), jota voi pitää ohjaajan pääteoksena.
Helsingin ohjelmistoon äskettäin tullut Vuosi elämästä on tuttua ja tyypillistä Leighia, mutta jotenkin liian ennatra arvattava. Leigh pohjaa ohjauksensa käsikirjoituksen tarkkoihin linjoihin, sisäkuvauksen vaihtuviin asetelmiin ja vankkaan näyttelijätyöhön. Eri ihmistyyppien rinnastukset saattavat joskus tuntua osoittelevilta. Lesley Manvillen erinoamisesti tulkitsema Mary on elokuvan keskipiste ja moottori. Sille ei voi mitään, että Vuosi elämästä -elokuvan pääpari vaikuttaa ärsyttävän ylimieliseltä. He ovat intellektuelleja, jotka uskovat tietävänsä parhaiten, miten eletään ja miten kanssaihmisiä kohdellaan. Pojan tyttöystävä Katie (Karian Fernandez) on kuvattu karikatyyriksi, mielisteleväksi naiseksi, joka ei koskaan sano mitään suoraan.
Tietenkin täytyy muistaa, että todellisuudesta löytyy tällaisia ihmisiä, joten heitä pitää myös kuvata. Kysymys kuuluu, miten heitä kuvataan, miten heidän toimiaan ja falskejakin eleitään korostetaan. Mike Leighin luomat henkilökuvat ovat tällä kertaa yksiulotteisimpia kuin Salaisuuksissa ja valheissa, jossa oli enemmän kiinnostavia rinnastuksia, enemmän vaihtuvia miljöitä ja enemmän arkielämän yllätyksiä. Se on taas totta, että Vuosi elämästä -elokuvan kuvat henkivät hetkittäin psykologisella tarkkuudella tavoitettua ikääntymisen alakuloa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen television ohjelmajohto on ihmetellyt, miksi kulttuurista kiinnostuneet katsojat eivät hakeudu Yle Teema - kanavalle (HS. 10.3. 2011). Asia tuli ilmi lukijan kysymyksestä, joka koski TV1:n perjantai-illan "Kulttuuriputkea". Lukija ihmetteli, kannattaako kaikki kulttuuriohjelmat ajaa peräkkäin samana iltana. Ylessä voitaisiin miettiä uudelleen Yle Teeman asemaa kanavapaletissa. Käsittämätöntä on kulttuuriohjelmien katsojien kannalta Teeman muuttuminen uusintakavavaksi. Melkein kaikki elokuvaklassikot uusitaan ja uusitaan, lyhyen ajan sisällä, samoin dokumentit. Jos viikko sitten ryhtyi seuraamaan ohjelmaa ranskalaisesta koomikosta ja mestariohjaajasta Jacques Tatista, saattoi jo heti alussa huomata, että kysymys oli aikaisemmin jo lähetetystä muotokuvasta. Enkä voi käsittää Teeman intoa kaivaa arkistosta vanhoja viihdeohjelmia ja näyttää niitä kuin ne olisivat suomalaisen kulttuurin kestävintä perintöä.
Entä Teematiedon esittelyt, jotka näkyvät vaihtuvina plansseina ruudussa silloin, kun kanavalla ei ole ohjelmaa? Marlon Brando -elokuvat menivät jo, mutta edelleen niitä mainostettiin. Kahlekin esitettiin, mutta planssi Curtis-Poitier -elokuvasta pyöri vain sitkeästi ruudussa. Skarppausta ohjelmaesittelyihin. Ja jos on pakko vain uusia ohjelmia, niin eikö parempi olisi rajoittaa rutkasti Yle Teeman ohjelma-aikaa.

P.S. Yle Teeman uusien ohjelmien merkittävintä antia on ollut perjantai-illan Kansakunnan kuokkavieraat, jossa käsitellään muun muassa henkilöhaastatteluin 1960-ja 1970-lulujen suuren Ruotsiin muuton ajan suomalaisten erilaisia ihmiskohtaloita. Eikös sinne Ruotsiin mennyt väestöstämme jopa 10 %. Ja tekivät kansankohdin tehtaissa ja palvelusektorilla töitä, joita kantaruotsalaiset eivät enää suorittaneet. Niin kuin nyt meillä maahanmuuttajat.
KinoCompanyn tuottama Kansankodin kuokkaviraat olisi ansainnut lähestyspaikan TV1:n prime timessä. Sarjan katsoja voi muuten tehdä vertailuja, sillä elokuvateatteriohjelmistoon tuli viime perjantaina Pernilla Augustin loistava Sovinto, ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuva rankka elokuva alaikäisen Leena-tytön kokemuksista olla suomalainen 1970-luvun Ruotsissa ja yrittää selvitä pikkuveljensä kanssa alkoholistivanhempiensa uhan alla.