Vuosi elämästä sijoittuu pääasiallisesti hyvin toimeentulevan, sivistyneen ja ikääntyvän avioparin Tomin (Jim Broadbent) ja Gerrin (Ruth Sheen) kotiin. Avioparin elämä sujuu rutiinien mukaan. Käydään töissä, tullaan kotiin, vietetään iltaa ja juodaan teetä. Harrastuksena Ruth ja Gerri hoitavat siirtolapuutarhan palstaa. Mike Leighin elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Mary (Lesley Manville), sihteerinä puurtava keski-ikäinen nainen, joka saa tulla lähes milloin haluaa Tomin ja Gerrin taloon. Mary on hermostunut ja onneton, suhteissaan pettynyt nainen, jonka onnen asteikko yhdestä kymmeneen saattaisi olla sijalla kaksi tai kolme. Mary puhuu paljon, koska hän yrittää peittää sanoilla pahoinvointinsa. Mary on Tomin ja Gerrin vastakohta.
Elokuvan muita arkisia henkilöitä ovat muun muassa Tomin ja Gerrin aikuinen poika, joka vaikuttaa alussa nössyltä. Mutta kun poika yllättää vanhempansa tuomalla näytille tyttöystävänsä Katien, kuva saamattomuudesta katoaa. Mary lienee elätellyt parisuhdetta pojan kanssa, koska hän tuntee
mustasukkaisuutta. Kun läheiset ihmiset elävät tyytyväistä arkea, Marylle jää vain hiljainen pettymys.
=====================================================================================================
Mike Leigh ohjaa arkirealistisia brittiläisiä nykyelokuvia. Leighia pidettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla Britannian tärkeimpänä elokuvaohjaajana Ken Loachin ohella. Leigh on sitoutunut täysin saarivaltakuntaan. Leigh ei ole halunnut työskennellä amerikkalaisessa elokuvassa kuten maanmiehensä Stephen Frears, Alan Parker, Anthony Minghella, Sam Mendes - mainitakseni joitakin viime vuosien kykyohjaajia. Mike Leigh syntyi vuonna 1943 venäläis-juutalaiseen emigranttiperheeseen. Mike opiskeli draamaa 1960-luvulla, ohjasi teatterissa ja kirjoitti juttuja kunnes liittyi Lontoon elokuva- ja televisiokoulun jälkeen vuonna 1978 BBC-yhtiöön. Hän ohjasi sketsejä ja näytelmiä. Hän osoittautui heti eri sosiaalityyppien teräväksi huomioijaksi.
Mike Leighin estetiikkaan kuuluu improvisaatio. Hän ihaili Ranskan 1960-luvun uuden aallon ohjaajia ja amerikkalaista John Cassavetesia. Näyttelijä Albert Finney auttoi 1971 Mike Leighia esikoiselokuvan Bleak Moments rahoittamisessa. Elokuva oli Leighille tyypillinen tutkielma onnettomista ihmisistä. Ohjaaja tunsi solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Samanlainen sosiaalinen Leigh tunnistettiin myöhemmin sellaisista elokuvista kuin Life is Sweet (1990) ja Salaisuuksia ja valheita (1996), jota voi pitää ohjaajan pääteoksena.
Helsingin ohjelmistoon äskettäin tullut Vuosi elämästä on tuttua ja tyypillistä Leighia, mutta jotenkin liian ennatra arvattava. Leigh pohjaa ohjauksensa käsikirjoituksen tarkkoihin linjoihin, sisäkuvauksen vaihtuviin asetelmiin ja vankkaan näyttelijätyöhön. Eri ihmistyyppien rinnastukset saattavat joskus tuntua osoittelevilta. Lesley Manvillen erinoamisesti tulkitsema Mary on elokuvan keskipiste ja moottori. Sille ei voi mitään, että Vuosi elämästä -elokuvan pääpari vaikuttaa ärsyttävän ylimieliseltä. He ovat intellektuelleja, jotka uskovat tietävänsä parhaiten, miten eletään ja miten kanssaihmisiä kohdellaan. Pojan tyttöystävä Katie (Karian Fernandez) on kuvattu karikatyyriksi, mielisteleväksi naiseksi, joka ei koskaan sano mitään suoraan.
Tietenkin täytyy muistaa, että todellisuudesta löytyy tällaisia ihmisiä, joten heitä pitää myös kuvata. Kysymys kuuluu, miten heitä kuvataan, miten heidän toimiaan ja falskejakin eleitään korostetaan. Mike Leighin luomat henkilökuvat ovat tällä kertaa yksiulotteisimpia kuin Salaisuuksissa ja valheissa, jossa oli enemmän kiinnostavia rinnastuksia, enemmän vaihtuvia miljöitä ja enemmän arkielämän yllätyksiä. Se on taas totta, että Vuosi elämästä -elokuvan kuvat henkivät hetkittäin psykologisella tarkkuudella tavoitettua ikääntymisen alakuloa.
Ajankohtainen kommentti
Ylen television ohjelmajohto on ihmetellyt, miksi kulttuurista kiinnostuneet katsojat eivät hakeudu Yle Teema - kanavalle (HS. 10.3. 2011). Asia tuli ilmi lukijan kysymyksestä, joka koski TV1:n perjantai-illan "Kulttuuriputkea". Lukija ihmetteli, kannattaako kaikki kulttuuriohjelmat ajaa peräkkäin samana iltana. Ylessä voitaisiin miettiä uudelleen Yle Teeman asemaa kanavapaletissa. Käsittämätöntä on kulttuuriohjelmien katsojien kannalta Teeman muuttuminen uusintakavavaksi. Melkein kaikki elokuvaklassikot uusitaan ja uusitaan, lyhyen ajan sisällä, samoin dokumentit. Jos viikko sitten ryhtyi seuraamaan ohjelmaa ranskalaisesta koomikosta ja mestariohjaajasta Jacques Tatista, saattoi jo heti alussa huomata, että kysymys oli aikaisemmin jo lähetetystä muotokuvasta. Enkä voi käsittää Teeman intoa kaivaa arkistosta vanhoja viihdeohjelmia ja näyttää niitä kuin ne olisivat suomalaisen kulttuurin kestävintä perintöä.
Entä Teematiedon esittelyt, jotka näkyvät vaihtuvina plansseina ruudussa silloin, kun kanavalla ei ole ohjelmaa? Marlon Brando -elokuvat menivät jo, mutta edelleen niitä mainostettiin. Kahlekin esitettiin, mutta planssi Curtis-Poitier -elokuvasta pyöri vain sitkeästi ruudussa. Skarppausta ohjelmaesittelyihin. Ja jos on pakko vain uusia ohjelmia, niin eikö parempi olisi rajoittaa rutkasti Yle Teeman ohjelma-aikaa.
P.S. Yle Teeman uusien ohjelmien merkittävintä antia on ollut perjantai-illan Kansakunnan kuokkavieraat, jossa käsitellään muun muassa henkilöhaastatteluin 1960-ja 1970-lulujen suuren Ruotsiin muuton ajan suomalaisten erilaisia ihmiskohtaloita. Eikös sinne Ruotsiin mennyt väestöstämme jopa 10 %. Ja tekivät kansankohdin tehtaissa ja palvelusektorilla töitä, joita kantaruotsalaiset eivät enää suorittaneet. Niin kuin nyt meillä maahanmuuttajat.
KinoCompanyn tuottama Kansankodin kuokkaviraat olisi ansainnut lähestyspaikan TV1:n prime timessä. Sarjan katsoja voi muuten tehdä vertailuja, sillä elokuvateatteriohjelmistoon tuli viime perjantaina Pernilla Augustin loistava Sovinto, ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuva rankka elokuva alaikäisen Leena-tytön kokemuksista olla suomalainen 1970-luvun Ruotsissa ja yrittää selvitä pikkuveljensä kanssa alkoholistivanhempiensa uhan alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti