Julie Betrucellin toinen oma ohjaustyö Puu sijoittuu Australian maaseudulle. Bertucelli kertoo perheestä, jossa on isä ja äiti sekä kolme alaikäistä lasta. Tytöt ovat vielä pieniä, mutta poika alkaa olla lähellä miehuusikää. Perheen elämä muuttuu täydellisesti, kun kauppamatkustajana toiminut isä, perheen ainoa elättäjä, kuolee sydänkohtaukseen.
Julie Bertucellin Puu on kaunis pieni elokuva, jossa on suuri aihe. Kysymys on leskiäidin (Charlotte Gainsbourg) taistelusta lapsineen tilanteessa, jossa perheellä ei ole enää elättäjää. Perheen talon vieressä kohoaa valtava puu, jonka juuret kasvavat nopeasti ja luikertelevat naapurin alueelle. Puu on etenkin äidin enkeliksi nimittämän kahdeksanvuotiaan Simone-tytön toiveiden kohde - siellä oksilla hän istuu ja kuvittelee saavansa yhteyden isäänsä.
Puussa äiti ei pakkaa tavaroita ja lapsia autoon ja lähde matkalle niin kuin Martin Scorsesen 1970-luvun alkupuolen hienossa eokuvassa Alice ei asu enää täällä. Julie Bertucellin elokuvan äiti sinnittelee, ja hän saattaisi löytää kumppanin läheisestä kaupungista, jossa hän työskentelee hetken putkimiehen apuna. Nyt on vain niin, että "enkeli" varjelee isän paikkaa - toisella miehellä ei ole asiaa äidin luokse.
=====================================================================================================
Puu on elämän janon symboli. Se on tiedon symboli. Se on kasvun symboli.
Puita on kuvattu usein elokuvissa. Muistetaanpa vaikka venäläisen Elem Klimovin 1970-luvun Jäähyväiset Matjoralle, jossa ihmiset kerääntyivät uneksimaan ison puun ympärille. Puut olivat tärkeässä asemassa italialaisten Taviani-veljesten elokuvassa Isäni, herrani. Ja kaikki muistavat nuo San Franciscon lähistöllä
kasvavat, läpimitaltaan mahtavat ikipuut, jotka esiteltiin vuonna 1958 Alfred Hitchcockin Punaisessa kyyneleessä. Eikä pidä unohtaa puolalaista Andrzej Wajdaa, joka nimesi 1970-luvun romanttisen elokuvansa ytimekkäästi Koivikoksi.
Ranskalainen Julie Bertucelli (s. 1968) on kertonut rakastuneensa jo lapsena puihin. Hän on harjoitellut elokuvaa useiden merkittävien ohjaajien assistenttina - muun muassa Krzystzof Kieslowskin ja Bertrand Tavernierin "koulussa". Bertucelli halusi ohjata elokuvan Italo Calvinon romaanista "Paroni puussa", mutta kirjailija oli määrännyt kirjansa filmauskieltoon. Bertucelli sattui lukemaan Judy Pascoen "Puu"-kirjan. Se johdatti hänet Austalian maaseudulle, josta löytyi sopiva puu ja miljöö.
Puu hengittää luontoa, maaseutua, niukkaan elämään tottuneiden ihmisten läsnäoloa. Tuo läsnäolo on käsinkoskelteltavaa, sillä Bertucellin elokuvan jokainen kuva on olennainen. Jo Gainsbourgin perheen talossa on sopivasti mystiikkaa, jonka ympärille iso puu luo niin vaaran kuin kaipuun metaforan. Kun sitten myrsky yltyy ja perheen olemassaolo on hiuskarvan varassa, Charlotte Gainsbourgin äiti saattaa joutua käynnistämään autonsa ja pakkaamaan sinne lapsensa niin kuin silloin Scorsesen elokuvan Ellen Burstyn.
Tällaiset pienet suuret elokuvat ovat ohjelmiston suola. Kannattaa myös todeta kiitollisena, että naisohjaajat ovat nousemassa framille toinen toisensa jälkeen. Tanskalainen Susanne Bier sai juuri Oscarin Kosto-elokuvastaan, amerikkalaisen Debra Granikin koskettava Winter´s Bone oli Oscar-ehdokas ja - viime aikojen ehkä kaikkein puhuttelevimman amerikkalaiselokuvan Somewheren ohjaaja on toisen polven elokuvataiteilija Sofia Coppola. Jos vielä jatketaan listaa, niin meidän Jussi-kilpailussa jätettiin paitsioon viime vuoden paras kotimainen elokuva, Saara Cantellin Kohtaamisia.
Ajankohtainen kommentti
Yle ja MTV3 kilpailevat nyt viime vuosien parhailla rikos-tv -sarjoilla. Samuli Edelmannin hienoa näyttelijätyötä saa seurata Jarowskij`n MTV3:lle tuottamassa, Lauri Nurksen erinomaisesti ohjaamassa Tappajan näköisessä miehessä, joka perustuu Matti Röngän dekkareihin. Teijo Eloranta oli elämänsä roolissa
suttuisena juoppo-lakimiehenä Marko Leinon kirjoittamassa ja Peter Kotwican ohjaamassa Vertigo-tuotannossa Alamaailma - Lakimies, joka meni Ylen TV1:n "Kotikatsomossa".
Täytyy onnitella Vertigo-tuotantoyhtiötä, että siellä on tajuttu käyttää venäläisiä ja ruotsalaisia näyttelijöitä sivuosissa. Se toimi hyvin. Pitää myös onnitella Alamaailma - Lakimiehen Elorantaa, joka on vieraillut Kotikadussa - kyllä alkoholistin muotokuva oli niin suora ja rehellinen, että rinnasta otti.
Ja sarjassa puututtiin harmaan talouden ilmiöihin, vilauteltiin rahanpesun menetelmiä ja sivuttiin rakennuksilla viihtyvän kuittikaupan tehtailua.
Television rikossarjatko vain ovat meillä, niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa, syvästi kiinni yhteiskunnallisesa todellisuudessa? Siltä näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti