Nuoruuden ystävät kohtaavat jouluaattona








Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras elokuva kahteenkymmeneen vuoteen.
========================================================
Kolme miestä, kolme nuoruuden ystävää: Poliisi (Pertti Sveholm) opastaa raskaana olevaa venäläisvaimoa suomalaisen joulun tavoille; eronnut ammattivalokuvaaja (Kari Heiskanen) aikoo päättää elämänsä, sillä syöpähoidot on lopetettu; Ranskassa työskentelevä näyttelijä (Timo Torikka), joka yrittää parantaa välit poikaansa (Tommi Eronen), mutta kuuleekin ex-vaimonsa joutuneen sairaalaan.
Kolme viisasta miestä kokoaa nämä eräällä tavalla onnettomat, elämässään ja ihmissuhteissaan ja avioliitoissaan pettyneet viisikymppiset kaverit jouluaattona karaokeyökerhoon. Se on suljettu, mutta isäntä (Aake Kalliala) armahtaa miehiä ja avaa heille oven. Juodaan, kerrotaan miten elämä on mennyt, yritetään olla kerrankin avoimia ja rehellisiä.
Niin, yritetään kovasti, mutta eri asia on sitten pystytäänkö. Ehkä vain poliisi ja valokuvaaja pystyvät, mutta hekin vain yökerhon miestenhuoneessa. Siellä vilahtaa asekin, jotta totuus synnytyslaitokselle viedyn venäläisvaimon lapsen isästä selviäisi.
Entä miten suhtautua, kun näyttelijän kännykkään soittaa ranskalaismies, "cherie", josta muut ystävät heittävät herjaa. Ja saako näyttelijä yhteyden poikaansa vai jatkuuko vuosien viha. Eikä tässä kaikki: karaokekappaleet kertovat jotakin pakahduttavaa miehen menetetystä elämästä, siitä tosiasiasta, että elämä ei useinkaan mene niin kuin oli ajateltu tai suunniteltu.
========================================================
Kolme viisasta miestä on Mika Kaurismäen paras ohjaustyö lähes kahteen vuosikymmeneen. Mika (s. 1955) on jäänyt aina Aki-veljensä varjoon. Mikan ensimmäisiin kuuluvat suomalaiset omat elokuvat Armottomat (1982), Rosso (1985) ja Zombie ja kummitusjuna (1991) lupasivat paljon. Väliin mahtui epäonnistumisia kuten Klaani (1984), Paperitähti (1989) ja Cha Cha Cha (1989).
Mika Kaurismäellä oli tarve kokeilla eri tyylilajeja. Hän ei tyytynyt toistamaan samaa teema, vaan hän liikkui mielellään roadmoviesta komediaan, rikoselokuvasta dokumenttiin. Alkutuotannon perusteella Mika pyrki selvästi 1950-luvun Matti Kassilan kaltaiseksi elokuvan ja ohjauksen ammattimieheksi. Mika halusi myös päteä kansainvälisissä tuotannoissa, liikkua joustavasti Saksassa, Yhdysvalloissa ja Brasiliassa.
Kansainväliset liikkeet ja tuotannot juoksuttivat Mika Kaurismäkeä 1990-luvun vaihteesta aina 2000-luvulle. Syntyi epätasaisia elokuvayritelmiä, visuaalisesti kiehtoviakin ohjaustöitä, jotka jäivät sisällöllisesti epämääräisiksi. Käsikirjoituksen onttous tai raakilemaisuus paljastui sellaisissa kansainvälisissä tuotannoissa kuin Amazon (1990), The Last Border - viimeisellä rajalla (1993), Condition Red (1995), L.A. Without Map (1998) ja Highway Society (1999).
Kolme viisasta miestä on hyvin kirjoitettu, mestarillisesti ohjattu elokuvatyö, maailmalla liikkuneen "tuhlaajapojan" komea paluu kotiin. Käsikirjoitusta on ollut kirjoittamassa lahjakas Petri Karra, jonka esikoisromaani Haarautuvan rakkauden talo (2008) on pöydälläni. Se on osuva satiiri ja inhimillinen komedia eroavista kolmevitosista, hyvintoimeentulevista koulutetuista ja varakkaista nuorista aikuisista koston, kiusaamisen ja pornon katveissa.
Kolmea viisasta miestä tehtäessä Petri Karra todistaa kykynsä elävään dialogiin. Mutta elokuvassa on paneuduttu myös improvisaatioon ja näyttelijöiden mahdollisuuteen luoda vuorosanoja kuvausvaiheessa. On syntynyt kaiken umpioitumisen välttävä aito ja autenttinen, raikas ja rehellinen elokuvatyö. Miesnäyttelijöidemme valioihin kuuluvat Heiskanen ja Sveholm ovat fantastisia, mutta vähemmän tunnettu Timo Torikka melkein varastaa koko elokuvan. Torikka on elämänsä roolissa näyttelijänä, jolla on vaikeuksia puhua totta.
Rauno Ronkaisen hallitusti fokusoitu taitavasti asemoitu kameratyö viehättää silmää.
==========================================================
Kolme viisasta miestä on sovinnon, armon ja toivon elokuva. Siinä syntymä viittaa elämän ihmeeseen samalla kuin kuolema antaa ihmiselle lupauksen vapaudesta. Elokuvan loppupuolen huikea totuuden hetki on jotakin ainutlaatuista uudessa kotimaisessa elokuvassa: Irina Björklundin esittämän masennuslääkkeitä syövä ja minuutensa kadottanut nainen ilmestyy kuin tyhjästä karaokeyökerhoon ja saa kolme miestä ymmälle.
Enkä unohtaisi Aake Kallialaa karaokeisäntänä: pieni sivuosa on vaatetusta ja replikointia myöten täysosuma.

Ajankohtainen kommentti

Suomalaisen elokuvakulttuurin surkea tilaa näkyy niin elokuvatarjonnassa kuin teattereiden ohjelmapolitiikassa. Väki ryntää sakeana uuteen Bond-seikkailuun, kun samaan aikaan keskiviikon klo 18.15 näytännössä Kino Palatsissa meitä on viisi-kuusi katsomassa Kolmea viisasta miestä. Sitä alkaa pakostakin ajatella, että kannattaako Suomessa enää tuottaa ajatuksia herättäviä, ihmisyyden tilasta ja ihmisen osasta kertovia, elokuvallisesti haasteellisia elokuvia, kun kritiikki on nuivaa eikä yleisö tule.
Yritetään nyt kuitenkin olla positiivisia ja onnitella elokuvalehti Filmihullua, joka viettää tänään 40-vuotisjuhliaan. Laajat teemanumerot, taju elokuvan historiasta ja perinteestä, todellisten elokuvaohjaajien, elokuvataiteilijoiden esittely ja nykymenon kriittinen erittely ovat olleet aina lehden suola. Tämä kaikki tapahtuu suomalaisen elokuvakulttuurin viimeisessä suojasatamassa samaan aikaan kun valtamediassa - niin lehdet kuin Yle - löytyy enää melkein pelkästään megaelokuvien ja populaarikulttuurin esittelyä.
Onneksi elokuvataide on edelleen Filmihullun tekijöiden sitkeä kiinnostuksen ja innostuksen kohde.

Ainutkertainen draama Salamasodasta





Viime vuosina tv-draaman ovat tuottaneet Ylen kanaville ulkopuoliset yhtiöt. Ylen oma tv-draama on ajettu melkein alas - Kotikatua lukuun ottamatta. Esimerkiksi viime aikojen paras tv-draamasarja Kymenlaakson laulu oli Pirkka-Pekka Peteliuksen yhtiön tuottama.
Maanantaina Yle yllätti. Yle-draama oli tuottanut kaksiosaisen draamasarjan Katso ihmistä. Kari Paljakan upeasti ohjaama draama dokumentoi uskottavasti ja faktaperäisesti niin sanotun Salamasodan. Vanhoilliset piirit iskivät nuoreen, aloittelevaan kirjailijaan Hannu Salamaan (Juho Milonoff), joka oli mennyt juuri naimisiin ja perustanut kodin Hyvinkäälle. Hannu vaimo, kirjallisuutta opiskeleva Eija (Kreeta Salminen) odottaa lasta, kun mekkala alkaa.
Nuori kirjailija vedetään surutta kirkollisten ja poliittisten piirien myrskyn silmään. Otava on julkaissut 1964 Salaman hienon, suomalaisen suven traagisen kuvauksen Juhannustanssit. Romaanissa on huomattu Jumalan pilkkaa. Pilkka oli tuolloin kriminalisoitu rikoslaissa. Otavaa konsultotiin, poistoja vaadittiin mahdollisesta uudesta painoksesta. Osa kokoomuksen kansanedustajista närkästyi. Hannu Salama sai haasteen Jumalan pilkasta käräjille.
=================================================================
Kari Paljakka (s. 1958) lienee aika tuntematon suomalaiselle elokuva- ja tv-yleisölle. Hän opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vuodesta 1979. Jos muistatte 1990-luvun alusta sellaisen kotimaisen elokuvan kuin Veturimiehet heiluttaa, niin alkaa polttaa. Elokuvassa kerrotaan koskettavasti kahden kouluajan kaverin vaiheista: toinen muuttaa Helsinkiin, toinen jää kotikaupunkiin; toiselle käy hyvin, toiselle huonosti. Hiukan mustavalkoiselta asetelma vaikuttaa, mutta Paljakan elokuvan voima on läheltä koettu todenmakuisus, kerronnan tunteenomainen vimma ja tuloroolinsa tekevien Santeri Kinnusen ja Samuli Edelmannin hienot nuorukaishenkilökuvat.
Paljakan muusta tuotannosta kannattaa mainita raikas musikaali Sadetanssi (1983) ja rikosfantasia Enkelipeli (1986) sekä kolmisen vuotta sitten valmistunut, tavallisen lähiöperheen surusta kertova Eläville ja kuolleille. Paljakka on ohjannut paljon tv-sarjojen episodeja.
==================================================================
Katso ihmistä on harvinaisen täyteläistä tv-draamaa. Paljakan ohjaus perustuu ihmiskuvauksen monisyiseen poltteeseen. Teos elää ja hengittää erinomasesti luodun epookin ja loistavien näyttelijöiden avulla. Paljakan ohjaus imaisee mukaansa ainakin ne katsojat, jotka ovat kokeneet läheltä Hannu Salaman oikeudenkäynnin ja sitä seuranneet vaiheet. Nuorempi katsoja saattaa ihmetellä, miten tällaista on voinut tapahtua.
Siitä tuskin on epäselvyyttä, että Kari Paljakka rakentaa elävää suomalaista ja kirjallista lähihistoriaa tarkan tekstin, ajankohdan ilmapiirin vangitseman dialogin, oikean vaatetuksen, oivallisten miljöövalintojen ja onnistuneen rooituksen avulla. Ajatellaanpa vaikka Heidi Krohnin jakkupukuista kansanedustaja Margit Borg-Sundmania, joka jätti nimensä historiaan Salaman ja sananvapauden pahana kieltäjänä. Se on täysosumasuoritus, samoin Antti Litjaa arkkipiispa Simojoki.
Juho Milonoff on täydellinen valinta Juhannustanssien aikaiseksi Hannu Salamaksi. Muistettakoon, että Salama kirjoitti vähän myöhemmin sellaiset mestariteokset kuin Minä, Olli ja Orvokki ja Siinä näkijä, missä tekijä.
==================================================================
Vielä yksi huomio: Eijaa näyttelevä Kreeta Salminen on suurenmoinen. Hän henkilöi ajankohdan hengen mukaisesti koulutetun ja seksuaalista vapauttava etsivän suomalaisen nuoren naisen, joka on valmis tukemaan miestään ja luomaan perheen, mutta puolustamaan myös omaa arvoaan ja täysivaltaisuuttaan.
==================================================================
MTV3 esitti samana maanantai-iltana Aku Louhimiehen käsittämättömästi aliarvioidun, kriitikkomurhan kokeneen elokuvan Riisuttu mies. Siinä sivuttiin tämän ajan kirkon miesten toimia ja moraalisia valintoja. Sykähdyttävä, järkyttävä, huumoriakin välittävä elokuva riisui asenteista, joita vielä liittyy miehen ja naisen rooleihin. Miksei perinteiseen parisuhteeseen.
Elää voi toisellakin tavalla, riidan ja koston sijasta voi löytää sovinnollisia ratkaisuja, pitää ovea auki niille, joilla on kanttia luopua liian itsekeskeisistä elämänvalinnoista ja ottaa lähipiiriin kuuluvien ihmisten kokonaisetu huomioon. Louhimiehen elokuvan sanoma kuuljui: Tulkaa tänne, täällä on tilaa. Siksi mieksin voi elää kahden naisen ja kahden eri naisesta syntyneen lapsen kanssa.

Ajankohtainen kommentti

Yleisradion rahoitusta pitkällä tähtäimellä pohtiva komitea ei ole vielä saanut työtään päätökseen. Ilmeisesti nykyinen tv-lupamaksumalli tulee jatkumaan, tosin joitakin parannuksia ja täsmennyksiä on odotettavissa. Julkisuudessa vilauteltu lupamaksujen perimisen siirtäminen yksityiseltä tv-katsojalta taloyhtiölle tuskin menee läpi. Se vaikuttaa liian monimutkaiselta.
Remonttia lupamaksukäytäntöön tarvitaan. Samomalehdet ovat nykyisin joutuneet lupaamaan erikoistarjouksia tilaajille. Vuoden pituinen, tiettyyn samaan hintaan pohjaava tilausmaksu ei ole enää nykyaikaa. Kiristyvässä mediakilpailussa lehdet on pakotettu tarjouksiin.
Ylen kohdalla voisi ajatella tv-lupamaksuun 50 % alennusta opiskelijoille, eläkeläisille, työttömille ja vammaisille. Nyt esimerkiksi VR, teatterit, uimahallit yms. antavat alennuksia esimerkiksi eläkeläisille. Tv-lupamaksun alennus opiskelijoilla johtaisi varmasti lupamaksuttoman katselun vähentymiseen.
=================================================================
Toivottavasti komiteassa mietitään myös Ylen television ja radion rakennetta ja ohjelmistopolitiikkaa. Ylen TV2 alkaa olla kuin mikä tahansa kaupallinen tv-kanava, massoille sanomaansa rukkaava TV1 tuo ruutuun ohjelmia (mm. Hymyä pyllyyn, Strada) ja ulkomaisia sarjoja (esim. Sopranos) , jotka ovat olleet ennen kaupallisten kanavien tyypillistä tarjontaa. Ylen television massiivinen urheilutarjonta korostuu suurta enemmistöä kiinnostavien lajien välittämisestä. On selvää, että urheilun ja viihteellisten sarjojen yhteyteen voidaan myydä mainoksia. Vaikuttaa naurettavalta, että Yle on joutunut leikkamaaan sponsoriviestit Mestareiden liigan tv-pelien alussa näytettävästä alkuiskusta. Ei tuollainen "peittely" ole enää nykyaikaa.
Ylen Radio 1:n kulttuuritarjontaa, Ylen Teeman laatuohjelmistoa, RSO:n toimintaa ja jopa mahdollisesti uudelleen herätettävää tv-draamatuotantoa voisi tukea yhteiskunnan vero- tai veikkausvoittovaroista. Tämä Yle-tarjonta kiinnostaa valitettavasti vain pientä murto-osaa suomalaisista, koska sivistys on rappeutumassa maassamme. Eli tuota vähemmistöjen palvelua ja tarjontaa pitäisi verrata kirjastojen, teattereiden, oopperan ja museoiden toimintaan. Ne pysyvät pystyssä yhteiskunnan tuella.
FST:n tv-kanava 5 puhuttelee supistuvaa ruotsinkielistä väestöä. Suomenruotsalainen pääoma ja varakkaat säätiöt voisivat aivan hyvin kustantaa kanavan toiminnan.
=================================================================
Sananvapauden kannalta on tärkeää, että Ylen laaja uutis- ja ajankohtaisohjelmisto pysyy koskemattomana. Sinne ei mitään tukea tai mainoksia. Ylen julkisen palvelun tehtävät on keskusteltava uudelleen: miten vahvana amerikkalainen toiminta- ja väkivaltatarjonta, tosi-tv -ohjelmat, kaiken maailman juosten hutaistut viihdeohjelmat voidaan perustella Ylen tarjonnaksi?

Videopelin Max Payne räiskii valkokankaalla

Kauhajoen tragedian jälkeen on keskusteltu myös väkivaltaisten viihdetuotteiden sääntelystä. Viime vuosina, vuosikymmeninä tätä sääntelyä on purettu länsimaisssa - sanavapauteen vedoten. Etenkin kaupalliset tv-kanavat ovat voineet toimia pidäkkeettömästi - jakaa väkivaltaista materiaalia illasta iltaan. Toki meillä on vielä Suomessa ikärajat elokuvateattereissa ja television pääkanavilla pahinta materiaalia suositellaan esitettävän klo 21.00 jälkeen. Maksu-kanavista ei taas voi mennä takuuseen. Niihin eivät taida suositukset purra. Internetin globaalin valloituksen jälkeen on tosin turha haaveilla tilasta, jossa lapset voisivat säästyä turmelevan materiaalin katsomiselta. Internet muutti kaiken.
Kauhajoen jälkeen on vastenmielistä seurata sitä vastuuttomuutta, joka jyllää elokuvien maahantuojissa ja teatterinomistajissa. Tarkoitan laajalla rintamalla perjantaina (17.10)helsinkiläisille valkokankaille pamautettua Max Payne -elokuvaa. Hetkinen - Payne, eikö 1950-luvun b-westerneissä esiintynyt köyhän miehen John Wayne eli John Payne. Esiintyi, esiintyi, oli näyttelijänä samaa onnetonta tasoa kuin Chuck Norris, joka tukee USA:n presidenttikilvassa John McCainia. John Payne tuli mieleen jo vuonna 2001, kun suomalaiset tietokonenikkarit lanseerasivat millenniumin it-kuplahuumassa markkinoille videopelin Max Payne. Se oli äärimmäisen väkivaltainen, turruttavasti räiskivä kooste newyorkilaisesta poliisista, joka alkaa jahdata perheensä tappajaa.
===============================================

Hollywoodissa tuotettu Max Payne elokuva olisi tuskin nähnyt päivänvaloa, jos suomalaisen Remedy Enterntainmentin videopeli ei olisi kerännyt maailmalla miljoonia ostajia. Rahaa tällä John Mooren ohjaamalla Max Payne -elokuvalla tietenkin metsästetään. Nuoret katsojat on saatava teattereihin, kyseisen videopelin pelaajat etunenässä. Väkivalta myy valkokankaalla, se on tiedetty vuosikymmeniä, mutta on siitä tutkimuksiakin, että se saattaa vaikuttaa haitallisesti nuoreen mieleen, ruokkia väkivaltaista käyttäytymistä.
Max Payne -elokuva estisoi synkeissä lavasteissa väkivallan ryöpyt. Helvetti nousee maan päälle - tai jonnekin maanpäällisen maailman toiselle puolelle. Sankaria esittävä Mark Wahlberg pitää asetta kourassaan niin että jokainen ymmärtää imeä elokuvan sanoman: Koska virkavalta ei toimi, on hyväksyttävä yhden miehen oman käden oikeus ampua.
Kuuostaako tutulta? John Mooren sairas tuote viittaa suorasti 1980-luvulle, Charles Bronsonin näyttelemiin vigilante-väkivaltatoimintaelokuviin. Tuon Death Wish -sarjan elokuvat saivat meillä käsittämättömästi nimen Väkivallan vihollinen.
============================================

Kauhajoen jälkeen meillä keskusteltiin aseista. Paljastui, että suomalaisilla on hallussaan uskomaton määrä aseita (1 600 000). Max Payne elokuvassa noiden aseiden läsnäolo on massiivista. Tietenkin joku sanoo, että aseet saattavat tappaa todellisessa elämässä, mutta luodit eivät tapa elokuvateatterissa. Tappamisen esittämisestä on kuitenkin kysymys ja asefetisismistä, joka näyttää pesiintyneen etenkin Hollywood-toimintaelokuviin. Jos väkivaltaa analysoitaisiin, vedettäisiin se kriittisesti yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä eikä esitettäisi pelkkänä tappamisbalettina, niin väkivallan kuvaaminen pitää hyväksyä.
=============================================

Mediamoguli Robert Murdochin 20 th Century Fox -elokuvayhtiön tuottama Max Payne tuli ohjelmistoon hetkellä, kun netissä sulkeutui ministeri Elizabeth Rehnin ja valtioneuvos Harri Holkerin allekirjoittama adressi käsiaseiden täyskiellosta. Allekirjoittajia on ollut vajaa kuusikymmentätuhatta.
Ei ole mitenkään outoa, että juuri Holkeri ja Rehn ovat olleet tärkeällä asialla. Rehn on nähnyt omin silmin aseiden aiheuttaman tuhon ja hädän Balkanilla. Holkeri oli edistämässä yhtenä neuvottelijana Pohjois-Irlannin rauhanprosessia. Tuon tehtävän aikana ei ollut vaikea huomata, että aseiden riisuminen ja luovuttaminen vasta takaa rauhansopimuksen pysymisen. Eri osapuolilla oli Pohjois-Irlannissa valtava määrä asearsenaalia.
Max Payne ja kumppanit nauravat tietysti tuollaisille pyrkimyksille. Nauravat, koska muuten tulolähde kuivuisi.

Ajankohtainen kommentti

Onnittelut presidentti Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnosta. Tuli mieleen, että eikö Ahtisaaren diplomaattinen neuvottelutyö ja rauhan edistäminen globaalisssa maailmassa voisi toimia esimerkkkinä niille johtajille, jotka ovat ensimmäisenä keinona viemässä panssarit ja tykit rajalle.
Toiset onnittelut menevät taloustieteilijä Paul Krugmanille, joka työskentelee Princetonin yliopistossa. Hän sai monen mielestä yllättäen taloustieteen Nobelin. Krugman on amerikkalainen vaikuttaja, liberaali ja vasemmistolainen ajattelija, joka kirjoittaa kolumneja The Nework Timesiin. Tutustuin Krugmaniin New Yorkin matkallamme 2003-2004. Minulla on kirjahyllyssä Krugmanin teos The Great Unravelling (Suuri ratkeama). Se koostuu Krugmanin The New York Times -kolumneista. Krugman on ollut vuosia presidentti Bushin hallinnon tinkimätön arvostelija. Hän on puhunut paljon Amerikasta, joka menetti kompanssinsa siirryttäessä tälle vuosituhannelle.
Paul Krugman on kirjoittanut myös mediasta, tarkastellut toisenlaista Amerikkaa, huonosti käyttäytyviä poliitikkoja ja liikemiehiä, ahneutta ja itsekkyyttä, joka löytyy myös nykyisen talousmyllerryksen ja kapitalismin kriisin takaa. Siitä Paul Krugmanin mukaan amerikkalaiset tv-kanavat eivät kerro mitään. Krugman on myös varoittanut sivistystason laskusta: amerikkalaiset saavat tietonsa nykyisin lähes pelkästään televisiosta - eli muun muassa saman Murdochin FOX-kanavan populistisista ohjelmista, joissa korostuu katteeton patriotismi. Laatulehtien lukeminen pienenee koko ajan.
==================================================

Paul Krugman on vuosia varoittanut villistä kapitalismista ja USA:n asuntolainojen hölläkätisestä jakelusta. Kukaan Valkoisessa talossa ei tietenkään ole ottanut vakavasti Krugmanin analyysejä. Viime viikkoina olemme seuranneet hengitystä pidättäen maailmantalouden kriisin etenemistä. Nyt sitä on pysäytelty, mutta mitä sanovat uusliberaalit ja säätelemättömän kapitalismin kannattajat, kun valtiot länsimaissa joutuvat kansallistamaan (lue: sosialisoimaan) pankkeja. Kirosana kansallistaminen on nyt noussut arvoon arvaamattomaan.

Aiotko kirjailijaksi, Kalle?

Kävin Suomalaisessa kirjakaupassa, kun siellä alkoi alennusmyynti. Huomasin näyttävästi esille asetetun paksun kirjan. Se oli Kalle Päätalon Iijoki-opus. Päätalo on kuollut, mutta kustantaja Gummerus jatkaa kirjailijan teosten julkaisemista. Sen ymmärtää, kun muistaa että Kalle Päätalo oli painosten kuningas (n. 3,5 miljoonaa kappaletta myytyjä kirjoja). Päätalo toi vuosikymmeniä suuren rahan Gummerukselle.
Pitkän päivätyön Yle:ssä tehnyt ohjaaja ja tuottaja Hannu Kahakorpi (muun muassa junnauksen mestari Kotikatu-sarja) on tarttunut Päätaloon. Kahakorven teatterielokuva Päätalo sijoittuu 1950-luvulle, aikaan kun Kalle teki itsestään kirjailijaa. Kai "Raid" Lehtinen esittää elokuvassa Kalle Päätaloa - tai voisiko sanoa, että näyttelijä on yrittänyt tulkita tuskaisesti rakennusmestaria ja aloittelevaa kirjailijaa, koska Kahakorven henkilöohjaus on pettänyt. Ulkoiset tuntomerkit ovat kunnossa, mutta sisäinen palo puuttuu.
===========================================================

En suhtaudu myönteisesti Kalle Päätaloon kirjailijana. En sitten millään jaksa uskoa, että Iijoen kuvaaja olisi suuri suomalainen kirjailija. Varmasti Päätalo on tuonut detaljeja menneen Suomen työn dokumentointiin. Varmasti hän on kertonut maukkaita tarinoita selkosten kansan elämästä. Varmasti hänen nainti- ja alapääjutut naurattavat.
Kalle Päätalo on kiinnostanut elokuvaohjaajia. Hienoista elokuvistaan Pojat, Käpy selän alla, Kahdeksan surmanluotia, Syksyllä kaikki on toisin ja Ajolähtö tunnettu Mikko Niskanen ohjasi viimeisinä töinään 1980-luvun loppupuolella Päätalo-elokuvat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Niskanen latisti suuren ohjaajan maineensa tekemällä populistiset ja kalvakkaat Päätalo-elokuvat. Etenkin Vonkamiehessä, Pikku-Kallen ja tämän vanhempien Herkon ja Riitun 1920-luvun lapsuusvuosien kuvauksessa, Niskanen jähmettyi menneeseen aikaan. Ei syntynyt minkäälaista kitkaa, ei kasvanut jännitteitä, ei kehittynyt särmiä. Niskanen ohjasi ikään kuin umpiossa, josta ei lähtenyt minkäänlaista viestiä nykykatsojille.
============================================================

Hannu Kahakorven Päätalo-elokuva on niin vanhanaikainen, niin ulkokohtainen ja etäinen, että sen katsoo loppuun vain odottaakseen, jos laatu paranisi jossain vaiheessa. Kymmenisen minuuttia ennen loppua elokuva löytää jonkinlaisen kosketuspinnan tunteisiin.
Päätalo on elokuvana kylmän kalsea näköispatsas, joka tuskin kiinnostaa edes kirjailijan vannoutuneimpia ystäviä. Luodakseen 1950-luvun alkupuolen ilmapiiriä Hannu Kahakorpi on sirottanut fiktion sisälle vanhoja uutisvälähdyksiä. Ne kertovat sodanjälkeisen Suomen rakentamisesta ja esimerkiksi upeasta Tampereesta. Uutisvälähdykset ovat niin hyviä, että ne pomppaavat tarroina esille kehnosti ohjatusta Päätalo-tarinasta. Laadun vertailu käy karmaisevasti Kahakorven tappioksi.

Ajankohtainen kommentti

Johanna Korhonen oli kollega takavuosina Helsingin Sanomissa. Kiinnostui 1990-luvun alussa verkkoasioista, toimitti pitkään sille erikoistunutta sivuakin. Hän käsitteli myöhemmin samaa aihetta Yle:n TV1:n verkko-ohjelmassa. Siirryttyään Journalistin päätoimittajaksi Korhonen vieraili terävine mielipiteineen TV2:n Pressiklubissa, mainiossa mediaohjelmassa, jonka Yle lopetti.
Johanna Korhosen piti aloittaa lokakuun alussa Lapin Kansan päätoimittajana. Ei aloita, sillä Alma Median johtomiehet purkivat työsuhteen ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa. Korhonen naisen kanssa, kumppani on vielä ehdokkaana kunnallisvaaleissa. Nämä seikat olivat liikaa Alma Median johdolle.
Onhan tämä pöyristyttävää toimintaa 2000-luvun Suomessa. Toivottavasti selvät syrjinnän ehdot täyttävä purkamistapaus menee todella oikeuteen. Silloin siitä tulee vuosikymmenen ihmisoikeusjuttu, 1960-luvun Salama-oikeudenkäynnin käänteinen versio. Salama joutui Juhannustanssit-kirjan johdosta konservatiivisten uskonnollisten piirien noitavainon uhriksi.
Johanna Korhosen syrjimistapaus antoi suomalaiselle homofobialle kasvot. Mutta oikeustapaus todistanee, että meillä ihmisillä on oikeus toimia vapaasti, jos emme toimillamme muita vahingoita.
Johanna Korhosen päättäväinen esiintyminen televisiossa (1.10) ja medialle lähettämä muistio (http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Johanna+Korhosen+muistio+erottamisestaan/1135239888113) osoitti selkeästi, että naiset ovat siirtymässä johtoon. Eikä ihme, jos Alma Median Telanne-niminen teknokraattijohtaja edustaa miehenä kivikautisia asenteita.

Kun perhe yrittää elää ekologisesti

Maanantaina vietettiin autotonta päivää. Näkyikö se mitenkään Helsingissä. Meillä Vuosaaressa oli ehkä pikkuisen vähemmän autoliikennettä kaduilla, mutta lehtitietojen mukaan päivä ei herättänyt laajempaa huomiota. Autolla liikutaan, oli ilmastonmuutos uhkaamassa tai bensan hinta vaikka kuinka korkealla. Siksi ainoa tervehdyttävä tapa elää on liikkua joko jalan, pyörällä, bussilla, metrolla tai taksilla. Kun vielä hylkää röökit ja syö kasvisruokaa, voi jossakin määrin onnitella itseään luontoa säästävistä henkilökohtaisista valinnoista. Niin vielä: se jätteiden lajitteleminen. Sen kun vielä oppisi ja kalloon iskostaisi.
Autottoman päivän kunniaksi tuli käytyä katsomassa dokumentaristi John Websterin uusi elokuva Katastrofin aineksia, joka pyörii Helsingissä ainakin Kino-Palatsin valkokankaalla. Websterin elokuva sai valtavan ennakkokohun, juttuja ja haastatteluja lehdistä televisioon. Se sopii tähän ilmastonmuutokseen pikku hiljaa heräävien kansojen nykytilanteeseen.
Al Gore toteutti jokin vuosi sitten vaikuttavan dokumentin ilmastonmuutoksen isoista vaaroista. Kaikki eivät uskoneet Al Goren puhetta, sillä hän oli entinen USA:n varapresidentti ja presidenttiehdokas. Ei kai sellainen mies voi esiintyä rehellisellä asialla. Mutta Gorepa esiintyi ja onnistui vielä erittäin hyvin.
===========================================================

John Webster lienee tuntematon ohjaajanimi suomalaiselle elokuvayleisölle. Helsingissä 1967 syntynyt Webster on taiteen maisteri, valmistunut 1996 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Jos oikein muistiaan pinnistää, niin Websteriltä saa mieleensä 1993 valmistuneen dokumenttielokuvan Pölyimurikauppiaat. Se oli naurattava ja itkettävä tragikomedia kahdesta erilaisesta kaupparatsusta, jotka kulkevat ovelta ovelle kauppaamassa imureita. Saavat he myytyäkin, mutta nyt Internetin aikakaudella tälläisen kauppiaan toimintamahdollisuudet lienevät kaventuneet.
Toinen John Websterin onnistunut 1990-luvun työ oli Tissit ja tango, joka avasi todistavan näkökulman Virosta Suomeen suuntautuneeseen järjestätyneeseen naiskauppaan. Strippareiksi joutuvat virolaistytöt, joille oli luvattu unelman omaista tulevaisuutta Suomessa.
Tissit ja tango kannattaisi näyttää heti televisiossa, sillä vaikuttaa kuin naiskauppaa vähäteltäisiin ja prostituoidun ammatti kiedottaisiin ruusuisesti seksityöläisen nimikkeen ympärille. Yliopistotasolla on valmistumassa tutkimus, jonka mukaan Suomen "seksityöläiset" ovat iloista ja vapaata porukkaa, jotka ovat ottaneet mieluisti miestä palvelevan seksiobjektin roolin.
Kuulkaa: kysykää Eva Biaudetilta, joka päivätyönään ETYJ:n ihmiskaupan vastaisena erityisedustajana yrittää kertoa päättäjille ja medialle prostituutiosta ja naiskaupasta, järjestäytyneen rikollisuuden valtavasta bisneksestä, jossa kehittyvistä maista länteen tuotavat tytöt ovat härskien liikemiesten kauppatavaraa. Identiteetti murretaan jo ottamalla passi pois.
Tai nyt tarkkana: katsokaa dvd:ltä malmölaisen Lukas Moodyssonin (s. 1969) Lilja 4-ever (2002), jonka raju kuvaus venäläistytön kohtalosta Ruotsissa pitäisi avata kaikkien silmät näkemään, missä mennään. Jokelan ja nyt Kauhajoen terrori- ja teurastustekojen jälkeen Suomessa keskustellaan väkivallan syistä, mutta samalla ei pitäisi unohtaa yhteiskunnan jatkuvaa pornoistumista.
==============================================================

Katastrofin aineksia ei anna niin paljon kuin ennakkokohun pohjalta lupasi odottaa. Elokuva on henkilökohtainen, hyvin kunniallinen dokumentti John Websterin oman perheen yrityksestä elää vuosi ilman bensaa. Websterin perhe vaikuttaa alussa melkoiselta elintasoperheeltä: on autoa, hieno moottorivene, jolla pääsee kovaa ja tietenkin kotona kaukolämpö. Websterit päättävät luopua näistä - tai ainakin John-isä, sillä vaimo suhtautuu kriittisesti tällaiseen kokeiluun. Hyvin vastahakoisesti hän päättää lähteä mukaan vuoden kokeiluun. Kiinnostavasti John Webster nostaakin vaimonsa lopulta päähenkilöksi, jonka mietteet, ratkaisut ja teot taitavat vastata eniten keskivertosuomalaisia asenteita. Mutta juuri siitä syystä ollaan valmiita hylkäämään kaikenlainen haihattelu ja tarttumaan muutokseen.
John Websterin elokuvan vaimo vaikuttaa ensin arkipäivän pragmaatikolta, joka ei välitä tippaakaan ilmastonmuutoksesta tai ekologisista ratkaisuista. Mutta kun kokeilu ja elokuva etenevät, vaimo se elääkin sitä arkielämää, joka saattaisi hyvässä lykyssä pelastaa maapalloamme. Katsokaa, mikä on vaimon ratkaisu ja kärsivällinen tapa suhtautua esimerkiksi julkiseen liikenteeseen, kun aviomies alkaa vouhottaa biodieselautojen perään. Nythän on alkanut tulla esille tutkimuksia, jopa aivan käytännön kokemusta, että biopolttoaine saattaa pelastaa autoliikenteen päästöt, mutta sitten sen hyödyntäminen käyttöön voi tuhota maailman ruokaasiat.
Siis: hiukan pehmeä Katasrofin aineksia on vasta alkusoittoa suomalaisen dokumenttiohjaajan toiminnassa. Todella rankat projektit odottavat tekijöitään. John Websteriä on kiittäminen yhden perheen arkiratkaisujen esittelemisestä - ainakin yritetään tehdä jotakin - mutta jatkossa tarvitaan isompia linjauksia, kokonaisvaltaisempaa otetta ja globaaleja näkökulmia. Tarvitaan myös dokumentteja, joissa pahimmat suuryritys-saastuttajat ja luonnon ekologisen tasapainon murtajat pannaan tiukoille.

Ajankohtainen kommentti

Olen intohimoinen Suomi-futiksen kannattaja. Siksi joudun toteamaan ykskantaan: Yle pilasi taas Veikkausliigan tv-otteluprojektin.
Miksi? Veikkausliigan tv-pelejä on nähty kevään, kesän ja alkusyksyn ajan Urheilukanavalla - ja maanantai-iltaisin. Nyt Yle on tullut ylimielisesti televisioimaan ratkaisupelit. Mutta millä tavalla? Siirtänyt tv-pelit sunnuntai-iltapäivään klo 15.50. Muut ottelut alkavat sunnuntaina aina klo 18.30, joten Ylen tv-pelin aikana alamme jo valmistautua lähtemään paikan päälle - jännittämään ja huutamaan katsomoon. Sillä mikään muu katsomiskokemus ei juurikaan ylitä hyvän futisottelun huumaa. Ja noita hyviä pelejä on ollut kauden aikana kasoittain niin tv-peleissä kuin stadioneilla.
=============================================================

Eikö Ylessä tai Veikkausliigan johdossa tajuttu, että me katsomoon livenä pelejä seuraamaan menevät intohimoiset kannattajat emme enää ehdi asettautua sunnuntai-iltapäivisin tv-pelin huomaan. Aikaisemmin ehdimme, kun Urheilukanava aloitti tv-pelin maanantaina klo 18.30, ensin studio-osuudella ja haastatteluilla ottelupaikkakunnalta. Sitä paitsi Urheilukanavalla toimi Suomen tämän hetken paras jalkapalloselostaja Tuomas Virkkunen. Studiossa lisäsi katsojan mielenkiintoa innostunut, tietävä ja sydämeltään Suomi-futikselle elävä kommentaattori Tero Karhu, joka nykyisin pelaa meidän vuosaarelaisten ylpeyden, Veikkausliigaan ilmeisesti palaavan Viikinkien miehistössä.
P.S. Veikkausliiga on ilmoittanut, että tv-pelien katsojamäärät ovat Ylen TV2:ssa vähintään kolminkertaisia ja parhaimmillaan jopa lähes kymmenkertaisia Urheilukanavan lähetyksiin verrattuna. Onko kysymys Urheilukanavan tuntemattomuudesta vai futiksen ystävien haluttomuudesta lähteä katsomaan pelejä paikan päälle?