ARKIELÄMÄÄ MIKE LEIGHIN ENGLANNISSA * * *

Vuosi elämästä sijoittuu pääasiallisesti hyvin toimeentulevan, sivistyneen ja ikääntyvän avioparin Tomin (Jim Broadbent) ja Gerrin (Ruth Sheen) kotiin. Avioparin elämä sujuu rutiinien mukaan. Käydään töissä, tullaan kotiin, vietetään iltaa ja juodaan teetä. Harrastuksena Ruth ja Gerri hoitavat siirtolapuutarhan palstaa. Mike Leighin elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Mary (Lesley Manville), sihteerinä puurtava keski-ikäinen nainen, joka saa tulla lähes milloin haluaa Tomin ja Gerrin taloon. Mary on hermostunut ja onneton, suhteissaan pettynyt nainen, jonka onnen asteikko yhdestä kymmeneen saattaisi olla sijalla kaksi tai kolme. Mary puhuu paljon, koska hän yrittää peittää sanoilla pahoinvointinsa. Mary on Tomin ja Gerrin vastakohta.
Elokuvan muita arkisia henkilöitä ovat muun muassa Tomin ja Gerrin aikuinen poika, joka vaikuttaa alussa nössyltä. Mutta kun poika yllättää vanhempansa tuomalla näytille tyttöystävänsä Katien, kuva saamattomuudesta katoaa. Mary lienee elätellyt parisuhdetta pojan kanssa, koska hän tuntee
mustasukkaisuutta. Kun läheiset ihmiset elävät tyytyväistä arkea, Marylle jää vain hiljainen pettymys.
=====================================================================================================
Mike Leigh ohjaa arkirealistisia brittiläisiä nykyelokuvia. Leighia pidettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla Britannian tärkeimpänä elokuvaohjaajana Ken Loachin ohella. Leigh on sitoutunut täysin saarivaltakuntaan. Leigh ei ole halunnut työskennellä amerikkalaisessa elokuvassa kuten maanmiehensä Stephen Frears, Alan Parker, Anthony Minghella, Sam Mendes - mainitakseni joitakin viime vuosien kykyohjaajia. Mike Leigh syntyi vuonna 1943 venäläis-juutalaiseen emigranttiperheeseen. Mike opiskeli draamaa 1960-luvulla, ohjasi teatterissa ja kirjoitti juttuja kunnes liittyi Lontoon elokuva- ja televisiokoulun jälkeen vuonna 1978 BBC-yhtiöön. Hän ohjasi sketsejä ja näytelmiä. Hän osoittautui heti eri sosiaalityyppien teräväksi huomioijaksi.
Mike Leighin estetiikkaan kuuluu improvisaatio. Hän ihaili Ranskan 1960-luvun uuden aallon ohjaajia ja amerikkalaista John Cassavetesia. Näyttelijä Albert Finney auttoi 1971 Mike Leighia esikoiselokuvan Bleak Moments rahoittamisessa. Elokuva oli Leighille tyypillinen tutkielma onnettomista ihmisistä. Ohjaaja tunsi solidaarisuutta heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Samanlainen sosiaalinen Leigh tunnistettiin myöhemmin sellaisista elokuvista kuin Life is Sweet (1990) ja Salaisuuksia ja valheita (1996), jota voi pitää ohjaajan pääteoksena.
Helsingin ohjelmistoon äskettäin tullut Vuosi elämästä on tuttua ja tyypillistä Leighia, mutta jotenkin liian ennatra arvattava. Leigh pohjaa ohjauksensa käsikirjoituksen tarkkoihin linjoihin, sisäkuvauksen vaihtuviin asetelmiin ja vankkaan näyttelijätyöhön. Eri ihmistyyppien rinnastukset saattavat joskus tuntua osoittelevilta. Lesley Manvillen erinoamisesti tulkitsema Mary on elokuvan keskipiste ja moottori. Sille ei voi mitään, että Vuosi elämästä -elokuvan pääpari vaikuttaa ärsyttävän ylimieliseltä. He ovat intellektuelleja, jotka uskovat tietävänsä parhaiten, miten eletään ja miten kanssaihmisiä kohdellaan. Pojan tyttöystävä Katie (Karian Fernandez) on kuvattu karikatyyriksi, mielisteleväksi naiseksi, joka ei koskaan sano mitään suoraan.
Tietenkin täytyy muistaa, että todellisuudesta löytyy tällaisia ihmisiä, joten heitä pitää myös kuvata. Kysymys kuuluu, miten heitä kuvataan, miten heidän toimiaan ja falskejakin eleitään korostetaan. Mike Leighin luomat henkilökuvat ovat tällä kertaa yksiulotteisimpia kuin Salaisuuksissa ja valheissa, jossa oli enemmän kiinnostavia rinnastuksia, enemmän vaihtuvia miljöitä ja enemmän arkielämän yllätyksiä. Se on taas totta, että Vuosi elämästä -elokuvan kuvat henkivät hetkittäin psykologisella tarkkuudella tavoitettua ikääntymisen alakuloa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen television ohjelmajohto on ihmetellyt, miksi kulttuurista kiinnostuneet katsojat eivät hakeudu Yle Teema - kanavalle (HS. 10.3. 2011). Asia tuli ilmi lukijan kysymyksestä, joka koski TV1:n perjantai-illan "Kulttuuriputkea". Lukija ihmetteli, kannattaako kaikki kulttuuriohjelmat ajaa peräkkäin samana iltana. Ylessä voitaisiin miettiä uudelleen Yle Teeman asemaa kanavapaletissa. Käsittämätöntä on kulttuuriohjelmien katsojien kannalta Teeman muuttuminen uusintakavavaksi. Melkein kaikki elokuvaklassikot uusitaan ja uusitaan, lyhyen ajan sisällä, samoin dokumentit. Jos viikko sitten ryhtyi seuraamaan ohjelmaa ranskalaisesta koomikosta ja mestariohjaajasta Jacques Tatista, saattoi jo heti alussa huomata, että kysymys oli aikaisemmin jo lähetetystä muotokuvasta. Enkä voi käsittää Teeman intoa kaivaa arkistosta vanhoja viihdeohjelmia ja näyttää niitä kuin ne olisivat suomalaisen kulttuurin kestävintä perintöä.
Entä Teematiedon esittelyt, jotka näkyvät vaihtuvina plansseina ruudussa silloin, kun kanavalla ei ole ohjelmaa? Marlon Brando -elokuvat menivät jo, mutta edelleen niitä mainostettiin. Kahlekin esitettiin, mutta planssi Curtis-Poitier -elokuvasta pyöri vain sitkeästi ruudussa. Skarppausta ohjelmaesittelyihin. Ja jos on pakko vain uusia ohjelmia, niin eikö parempi olisi rajoittaa rutkasti Yle Teeman ohjelma-aikaa.

P.S. Yle Teeman uusien ohjelmien merkittävintä antia on ollut perjantai-illan Kansakunnan kuokkavieraat, jossa käsitellään muun muassa henkilöhaastatteluin 1960-ja 1970-lulujen suuren Ruotsiin muuton ajan suomalaisten erilaisia ihmiskohtaloita. Eikös sinne Ruotsiin mennyt väestöstämme jopa 10 %. Ja tekivät kansankohdin tehtaissa ja palvelusektorilla töitä, joita kantaruotsalaiset eivät enää suorittaneet. Niin kuin nyt meillä maahanmuuttajat.
KinoCompanyn tuottama Kansankodin kuokkaviraat olisi ansainnut lähestyspaikan TV1:n prime timessä. Sarjan katsoja voi muuten tehdä vertailuja, sillä elokuvateatteriohjelmistoon tuli viime perjantaina Pernilla Augustin loistava Sovinto, ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken romaaniin perustuva rankka elokuva alaikäisen Leena-tytön kokemuksista olla suomalainen 1970-luvun Ruotsissa ja yrittää selvitä pikkuveljensä kanssa alkoholistivanhempiensa uhan alla.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 82

Jäniksen vuosi (Suomi 1977), ohjaus: Risto Jarva, käsikirjoitus: Arto Paasilinna, Kullervo Kukkasjärvi, Jarva - Paasilinnan 1975 ilmestyneestä romaanista, kuvaus: Antti Peippo, Erkki Peltomaa. Juha-Veli Äkräs, musiikki: Markku Kopisto, pääosissa: Antti Litja (Vatanen), Rita Polster (Vatasen vaimo), Hannu Lauri (mainospäällikkö), Juha Kandolin (valokuvaaja), Eija Pokkinen (lehtinainen). Tuotanto: Filminor/Kullervo Kukkasjärvi.

Olen tullut Jämsänkoskelta 22.12. 1977 Helsinkiin. Yleensä kävin katsomassa elokuvien merkittäviä ensi-iltoja ja osallistuin samalla Suomen arvostelijain liiton hallituksen kokouksiin. Olin jäsen Ilta-Sanomien kulttuuritoimittaja Matti Rinteen johtamassa hallituksessa. Tulin Helsinkiin joko pienellä Fiatilla tai myöhemmin Datsunilla. Yövyin yleensä Tannerilassa, ystäväni kämpässä. Torstai-iltana jännitys oli kihelmöivä Aikatalon Bristolissa. Oli alkamassa Risto Jarvan odotetun Jäniksen vuoden kutsuvierasnäytäntö. Jarva oli pelastanut Filminorinsa aikaisemmin komedioilla Mies joka ei osannut sanoa ei ja Loma. Ne eivät olleet Jarvan parhaita elokuvia, mutta nyt Jäniksen vuodesta odotettiin suomalaisen uuden elokuvan airueen, entisen teekkarin ja 1960-luvun Onnenpelin ja Työmiehen päiväkirjan ohjaajan parasta elokuvaa. Bristolissa istuivat Jarva, Loman "enkeli" Eija Pokkinen ja tietenkin Antti Litja, joka näytteli kaikissa Jarvan viimeisimmissä kolmessa elokuvassa. Siellä jännitti kuvaaja Antti Peippo, Lahden poika, josta tuli myhöhemmin niin näytelmäelokuvien kuin dokumenttien ohjaaja. Siellä istui Filminorin henki ja sielu, tuottaja Kullervo Kukkasjärvi, joka kirjoitti myöhemmin romaanin. Huomioin myös säveltäjä Markku Kopiston, jonka tapasin 1980-luvulla ollessani Kauniaisten musiikkiopiston johtokunnan jäsen.
====================================================================================================
Kaikki alkoi vuonna 1962 Kajaanissa. Näimme Kino Kainuussa Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Yö vai päivä. Se oli jotakin aivan uutta kotimaisessa elokuvassa, sillä vain Maunu Kurkvaara oli ohjannut aikaisemmin uuteen elokuvailmaisuun pyrkiviä elokuvayritelmiä. Kirjoitin Yöstä vai päivästä arvion elokuvakerhomme elokuvalehteen Me´lie`siin jostain kumman syystä nimimerkillä Carl-Johann Ekman. Kiinnostus Jarvaan oli herännyt.
Kirjoitin 1967 Helsingissä innostuneen arvostelun Jarvan Työmiehen päiväkirjasta, jossa näyttelivät kuvataiteilijana tunnettu Paul Osipow ja Elina Salo. Helsingin Sanomien elokuvailmoituksessa luki viikosta toiseen pieni katkelma Suomen Sosiaalidemokraattiin laatimastani arvostelusta. Jos en väärin muista, niin se kuului: "Kuusikymmenluvun paras kotimainen elokuva".
En ihastunut kovin paljon 1970-luvun alussa Jarvan sensaatiolehdistöelokuvaan Kun taivas putoaa, mutta pidin rallikritiikistä Bensaa suonissa ja etenkin Yhden miehen sodasta, josta ihailemani kirjailija Christer Kihlman oli laatinut upean esseen Filmihulluun. Yrittäjäperheen ahdingosta kertova, yhteiskunnallinen Yhden miehen sota oli iso pettymys taloudellisesti, joten Filminorissa päätettiin tuottaa kassavirran varmistamiseksi komedioita. Ratkaisu oli ymmärrettävä, sillä esimerkiksi kliseinen Loma saavutti elokuvateattereissa puolen miljoonan katsojamäärän. Myös harmiton ja hyvällä tavalla naiivi Mies joka ei osannut sanoa ei upposi suomalaiseen elokuvayleisöön.
Kirjoitin SEKL:n elokuvalehti Projektioon syksyllä 1984 artikkelin, jossa muun muassa muistelin Bristolin kutsuvierasnäytännön jälkeistä paluuta 23.12. 1977 sumussa ja liukkaudessa takaisin Jämsänkoskelle: "Ajatukseni liikkuvat vahvasti ja voimakkaasti Jäniksen vuodessa, jonka olen nähnyt juuri täydessä Bristolissa. Onko Jarva tehnyt parhaan elokuvansa? Eikö Jäniksen vuoden kypsyys, harmonia, maailmankatsomuksen hienovaraisuus ja johtopäätösten selkeys oikeuta puhumaan ainakin suomalaisesta mestariteoksesta."
=====================================================================================================

Jäniksen vuodesta laadin tämän jutun raakaversion sarjaani elokuun lopulla 2010 äärimmäisen kuumassa Kreetan Haniassa. Olen tyytyväinen, sillä aikanaan kirjoittamani lause Projektioon oli totta. Jäniksen vuosi on suomalaisen elokuvataiteen mestariteos siinä kuin vaikkapa Varastettu kuolema, Ihmiset suviyössä,
Morsiusseppele, Elokuu, Pojat, Kahdeksan surmanluotia. Isä meidän, Kauas pilvet karkaavat ja Paha maa.
Risto Jarva toteutti Arto Paasilinnan parhaasta romaanista elokuvan, joka on kuvaus miehen tiestä, Litjan Vatasen ajolähdön ajoittain rankkakin analyysi, miehen ja naisen vaikean suhteen erittely, mutta samalla se on ekologinen puolustuspuhe.
Jäniksen vuoden julkaisemisen aikoihin oltiin vasta heräämässä luonnonsuojeluun, mutta puheita ilmaston muutoksen vaaroista ei vielä esitetty kovin laajasti. Mutta työskennellessäni tuohon aikaan juuri Keski-Suomessa emme voineet sulkea silmiämme Lievestuoreen päästökatastrofista tai jyväskyläläisen päiväkodin saasteongelmista. Ja täällä hanialaisessa hotellissa olen tavannut suomalaisia, muun muassa Vaasan Wärtsilän eläkkeellä olevan hitsaajan, joka kohtasi asbestin vaarat ja rikkipäästöt työpaikallaan 1960-luvulla.
Jäniksen vuosi olisi voinut pysäyttää ja kehittää ekologista tietoisuuttamme 1970-luvun lopulla. Ei kai niin käynyt, ei kai elokuvalla ole ollut meillä kuin viihdearvo. Näin jälkeenpäin olisi toivonut, että Risto Jarvan ja Filminorin ihmisten luonnonsuojelua korostava sanoma olisi levinnyt kipinöiden ympäri Suomea.
Jäniksen vuoden ensimmäiseen käsikirjoitusluonnokseen laadittiin tällainen sanoma: "Elokuvalla on tarkoitus osoittaa, kuinka kallisarvoista ja säilytettävää luonto on, kuinka tervehdyttävää sen vaikutus on kaupunkilaistuneesen, kiireiseen ja ahdistuneeseen ihmismieleen, jota ajaa eteenpäin kilpailumentaliteetti ja itsensä myyminen." Jotkut pitivät sitä elokuvan suunnitteluvaiheessa liian teesimäisenä. Nyt sanomaa voisi sanoa profetaaliseksi.
En kirjoita Jäniksen vuodesta tässä mitään analyysiä, mutta muistutan Sakari Toiviaisen Risto Jarva -kirjan toteamuksista, jotka esitettiin niin Litjan kuin Pokkisen suulla. Elokuvan Lapin-kuvausten aikana työtoverit todistavat Risto Jarvan löytäneen ikään kuin uudelleen luonnon ja yhteyden siihen. Uskoisin, että Lapissa Jarva muisti viisitoista vuotta aikaisemmin tapahtuneet Yön vain päivän kuvaukset, sillä esikoiselokuvassa luonto ja maaseutu ovat lähtemättömästi liimautuneet modernin elokuvakielen kuvastoon.
Kaikki me Jarvan tunteneet tiedämme, että moneen vuoteen 1970-luvulla hänellä ei ollut aikaa näille asioille, sillä Filminorin pelastamisen ohella hänen päivärytminsä liittyi valtion elokuvapoliittisen komitean työhön. Jarva oli puheenjohtajana poliittisesti valitussa komiteassa, jonka työn tulokset keskusta ja oikeisto tuhosivat. Komitean ehdotuksista toteutui oikeastaan vain Suomen elokuva-arkiston (nykyisin Kava) valtiollistaminen.
=====================================================================================================


Risto Jarva

Lainaan vielä syksyllä 1984 ilmestynyttä Projektiota, jossa kuvaan paluutani Jäniksen vuoden esityksestä Jämsänkoskelle: "Seuraavana iltapäivänä Ilta-Sanomien lööppi melkein pysäyttää sydämen. Ahdistus kaksinkertaistuu seisoessani neuvottomana Jämsänkosken linja-autoaseman ankean karussa todellisuudessa. Risto Jarva on kuollut autokolarissa. Syvä hiljaisuus, mykkyys. Kohtalo kuin Langin elokuvassa." Jäniksen vuoden lopussa on taianomainen, yliluonnolliseksi sanottu kohtaus, jonka moniselitteisyyden Bristolin näytännön ja sitä seuranneiden juhlien jälkeen tapahtunut Jarvan kuolema saattaa selittää. Loppukohtauksessa näkyvät vain jonnekin johtavat jäljet, mutta kuvatessaan elokuvaa ohjaaja ei tietenkään voinut tietää, että jäljet johtaisivat hänen omaan kuolemaansa. Risto Jarvan tapaturmainen poismeno oli suuri menetys kotimaiselle elokuvalle. Koskaan emme saa tietää, mihin suuntaan Jäniksen vuoden ohjaaja olisi seuraavaksi liikkunut. Sen tiedämme, että Ristio Jarvan meno oli myös Filminorin meno. Jotakin yhtiössä yritettiin muutaman vuoden ajan, mutta Jäniksen vuoden tapaisia täysosumia ei enää tullut. Sivistynyt, elokuvakulttuuria ja -taidetta syvästi vaalinut humanisti- tuottaja Kukkasjärvi poistui oman kätensä kautta. Lahjakas Antti Peippo kuoli liian varhain. Markku Kopiston elokuvasävellyksiä en ole kuullut myöhemmin, mutta Antti Litja jatkaa loistavaa näyttelijän uraansa teatterissa, joskus myös elokuvassa ja televisiossa.

PUU KASVAA AUSTRALIASSA * * * *

Julie Betrucellin toinen oma ohjaustyö Puu sijoittuu Australian maaseudulle. Bertucelli kertoo perheestä, jossa on isä ja äiti sekä kolme alaikäistä lasta. Tytöt ovat vielä pieniä, mutta poika alkaa olla lähellä miehuusikää. Perheen elämä muuttuu täydellisesti, kun kauppamatkustajana toiminut isä, perheen ainoa elättäjä, kuolee sydänkohtaukseen.
Julie Bertucellin Puu on kaunis pieni elokuva, jossa on suuri aihe. Kysymys on leskiäidin (Charlotte Gainsbourg) taistelusta lapsineen tilanteessa, jossa perheellä ei ole enää elättäjää. Perheen talon vieressä kohoaa valtava puu, jonka juuret kasvavat nopeasti ja luikertelevat naapurin alueelle. Puu on etenkin äidin enkeliksi nimittämän kahdeksanvuotiaan Simone-tytön toiveiden kohde - siellä oksilla hän istuu ja kuvittelee saavansa yhteyden isäänsä.
Puussa äiti ei pakkaa tavaroita ja lapsia autoon ja lähde matkalle niin kuin Martin Scorsesen 1970-luvun alkupuolen hienossa eokuvassa Alice ei asu enää täällä. Julie Bertucellin elokuvan äiti sinnittelee, ja hän saattaisi löytää kumppanin läheisestä kaupungista, jossa hän työskentelee hetken putkimiehen apuna. Nyt on vain niin, että "enkeli" varjelee isän paikkaa - toisella miehellä ei ole asiaa äidin luokse.
=====================================================================================================
Puu on elämän janon symboli. Se on tiedon symboli. Se on kasvun symboli.
Puita on kuvattu usein elokuvissa. Muistetaanpa vaikka venäläisen Elem Klimovin 1970-luvun Jäähyväiset Matjoralle, jossa ihmiset kerääntyivät uneksimaan ison puun ympärille. Puut olivat tärkeässä asemassa italialaisten Taviani-veljesten elokuvassa Isäni, herrani. Ja kaikki muistavat nuo San Franciscon lähistöllä
kasvavat, läpimitaltaan mahtavat ikipuut, jotka esiteltiin vuonna 1958 Alfred Hitchcockin Punaisessa kyyneleessä. Eikä pidä unohtaa puolalaista Andrzej Wajdaa, joka nimesi 1970-luvun romanttisen elokuvansa ytimekkäästi Koivikoksi.
Ranskalainen Julie Bertucelli (s. 1968) on kertonut rakastuneensa jo lapsena puihin. Hän on harjoitellut elokuvaa useiden merkittävien ohjaajien assistenttina - muun muassa Krzystzof Kieslowskin ja Bertrand Tavernierin "koulussa". Bertucelli halusi ohjata elokuvan Italo Calvinon romaanista "Paroni puussa", mutta kirjailija oli määrännyt kirjansa filmauskieltoon. Bertucelli sattui lukemaan Judy Pascoen "Puu"-kirjan. Se johdatti hänet Austalian maaseudulle, josta löytyi sopiva puu ja miljöö.
Puu hengittää luontoa, maaseutua, niukkaan elämään tottuneiden ihmisten läsnäoloa. Tuo läsnäolo on käsinkoskelteltavaa, sillä Bertucellin elokuvan jokainen kuva on olennainen. Jo Gainsbourgin perheen talossa on sopivasti mystiikkaa, jonka ympärille iso puu luo niin vaaran kuin kaipuun metaforan. Kun sitten myrsky yltyy ja perheen olemassaolo on hiuskarvan varassa, Charlotte Gainsbourgin äiti saattaa joutua käynnistämään autonsa ja pakkaamaan sinne lapsensa niin kuin silloin Scorsesen elokuvan Ellen Burstyn.
Tällaiset pienet suuret elokuvat ovat ohjelmiston suola. Kannattaa myös todeta kiitollisena, että naisohjaajat ovat nousemassa framille toinen toisensa jälkeen. Tanskalainen Susanne Bier sai juuri Oscarin Kosto-elokuvastaan, amerikkalaisen Debra Granikin koskettava Winter´s Bone oli Oscar-ehdokas ja - viime aikojen ehkä kaikkein puhuttelevimman amerikkalaiselokuvan Somewheren ohjaaja on toisen polven elokuvataiteilija Sofia Coppola. Jos vielä jatketaan listaa, niin meidän Jussi-kilpailussa jätettiin paitsioon viime vuoden paras kotimainen elokuva, Saara Cantellin Kohtaamisia.

Ajankohtainen kommentti

Yle ja MTV3 kilpailevat nyt viime vuosien parhailla rikos-tv -sarjoilla. Samuli Edelmannin hienoa näyttelijätyötä saa seurata Jarowskij`n MTV3:lle tuottamassa, Lauri Nurksen erinomaisesti ohjaamassa Tappajan näköisessä miehessä, joka perustuu Matti Röngän dekkareihin. Teijo Eloranta oli elämänsä roolissa
suttuisena juoppo-lakimiehenä Marko Leinon kirjoittamassa ja Peter Kotwican ohjaamassa Vertigo-tuotannossa Alamaailma - Lakimies, joka meni Ylen TV1:n "Kotikatsomossa".
Täytyy onnitella Vertigo-tuotantoyhtiötä, että siellä on tajuttu käyttää venäläisiä ja ruotsalaisia näyttelijöitä sivuosissa. Se toimi hyvin. Pitää myös onnitella Alamaailma - Lakimiehen Elorantaa, joka on vieraillut Kotikadussa - kyllä alkoholistin muotokuva oli niin suora ja rehellinen, että rinnasta otti. 
Ja sarjassa puututtiin harmaan talouden ilmiöihin, vilauteltiin rahanpesun menetelmiä ja sivuttiin rakennuksilla viihtyvän kuittikaupan tehtailua.
Television rikossarjatko vain ovat meillä, niin kuin Ruotsissa ja Tanskassa, syvästi kiinni yhteiskunnallisesa todellisuudessa? Siltä näyttää.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 81

Pitsinnyplääjä (La Dentellierére, Sveitsi-Ranska-Saksan Liittotasavalta 1977) ohjaus. Claude Goretta, käsikirjoitus: Goretta ja Pascal Laine - jälkuvaus: Jean Boffety, musiikkii: Peirre Jansen, jälkimmäisen romaanista. Pääosissa: Isabelle Huppert (Pomme), Yves Beneyton (Francois) ,Florence Giorgetti (Marylene), Anne-Marie Duringer (Pommen äiti), Michel De Ré(Gerard), tuotanto: Citel-Films (Geneve), Action Film/FR3 (Pariisi), Janus Filmproduktion (Frankfurt)/Yves Gasser. ..

Muistikuva lokakuulta 1981. Olemme Helsingin silloisessa Intercontinentalissa tapaamassa ranskalaistähti Isabelle Huppertia, joka jätti lähtemättömän jäljen miehen sieluun kolme vuotta aikaisemmin tulleessa Pitsinnnyplääjässä. Nyt oli kysymys Huppertin kurtisaaniroolista ranskalaisessa Kamelianaisessa, jonka Mannerheimintiellä, suurin piirtein vastapäätä Svenska Teaternia, sijaitsevan monisaliteatteri Studion nuorekas omistajapari oli tuonut maahan.
Kamelianaisen uusi versio ei ollut kovin merkittävä, mutta Huppertin tapaaminen jäi mieleen aivan toisesta syystä. Juuri kun Kansan Uutisten kriitikko Antti Lindqvist on ottanut valokuvan minusta ja Huppertista hotellin johtoon kuuluva henkilö saapuu tilaan. Huppertia pyydetään heti puhelimeen. Viehättävä, täysin ilman tähden ja diivan elkeitä esiintyvä Huppert saapuu takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Saamme kuulla, että Michael Cimino on soittanut Hollywoodista. Isabellen täytyy lähteä heti kohti Los Angelesia, sillä Cimino suiorittaa uusintakuvauksia mahdottoman kalliiseen UA-elokuvaan Portti ikuisuuteen ( myöhemmin saimme tietää, että tuo loistava elokuva kaatoi Charles Chaplinin, Douglas Fairbanks Jr:n ja Mary Pickfordin 1920-luvulla perustaman United Artists-yhtiön).
Pitsinnyplääjä esitteli meille vuonna1977 Isabelle Huppertin. Hän loistaa ikääntyneenäkin, tyylikkäänä naisnäyttelijänä edelleen valkokankaalla (muistamme itävaltalaisen Michael Haneken vuonna 2001 julkaistun hämmentävän Pianonopettajan).
Kino-Filmin valpas laatuelokuvan ystävä Aili Kannel toi Pisinnyplääjän Suomeen 16.9. 1979. Ensi-ilta järjestettiin Liisankadun legendaarisessa Aulassa, jossa muuten toimi 1960-luvulla vaihtoehtoelokuvakerho Studio. Gorettan pääteos oli toinen tärkeä uuden seveitsiläisen filmin esittely meillä Alain Tannerin Hetki naisen elämässä -mestariteoksen ohella. Ohjaaja Claude Goretta opittiin tuntemaan 1970-luvulla humoristina ja komediaohjaajana, jonka elokuvissa Kutsut ja Rakkaani ryöstään pankkeja hersyi ilo. Goretta tarkkaili nykyelämää vinkeän velikullan silmälasien takaa. Kutsuja voisi luonnehtia ranskalaisen Jacques Tatin komedioiden reinkarnaatioksi.
=====================================================================================================

Claude Goretta

Pitsinnyplääjä on komediallinen, vaikka sen painotukset ovat vakavimpia kuin Claude Gorettan muissa elokuvissa. Nykyään varmasti ihmetellään, että Gorettan elokuvasta muodostui meillä teattereissa melkoinen yleisömenestys. Ennen Gorettaa katsojia olivat kiinnostaneet myös sellaiset merkkiteokset kuin Woody Allenin Annie Hall ja Carlos Sauran Korppi sylissä. Olen aivan varma, että ilman aktiivia, elokuvia tuntevia ja elokuvataidetta rakastavia maahantuojia niin uusi sveitsiläinen elokuva kuin Allen ja Saura olisivat jääneet esittelemättä periferisessä Suomessa. Kino-Filmin Aili Kanteleen ohella elokuvakulttuurimme grand old man Aito Mäkinen oli toinen, ylivoimainen eri maiden laatufilmien maahantuoja. Sellaisia ei enää ole.
Pitssinnyplääjän Isabelle Huppert on 19-vuotias Beatrice, joka työskentelee kauneussalongiossa. Beatrice on viaton tyttö, jolla ei ole eroottisia kokemuksia. Hän ei tiedä juuri mitään rakkausasioista ja seksistä. Hän asuu äitinsä kanssa ja viettää illat kotona. Beatricen elämä ja tilanne muuttuvat loman aikana Normandiassa. Hän tutustuu kielitiedettä opiskelevaan Francoisiin. Kaksi kokematonta nuorta ihmistä rakastuu ja asettuu loman jälkeen asumaan Pariisiin. Pystyvätkö he rakentamaan harmonisen parisuhteen, jossa myös aistien iloille on sijaa?
Claude Gorettan elokuva on äärimmäisen herkkä kuvaus nuoresta naisesta, jonka tunteet ja halut heräävät. Goretta näyttää elämän alakulon, elämän mahdollisudet ja elämisen vastakohtatilanteet. Hän viljelee huumroia ja ironiaa, mutta loppua kohden hänen elokuvansa kasvaa koskettavaksi murhenäytelmäksi. Yläluokkaisen Francoisin kielitiedeopinnot ovat vain teoriaa, sillä hän ei pysty kommunikoimaan kunnolla normaalissa elämässä ja ihmissuhteessa. Beatrice saattaisi pystyä, mutta jokin häntä vaivaa - ehkäpä orastava mielen sairaus.
Isabelle Huppert eläytyi uskomattoman syvästi Beatricen rooliin. Ulkoiset eleet ja mielen sisäiset liikkeet ovat hallinnassa. Claude Gorettan kamera hellii Huppertia, mutta samalla se paljastaa kaiken tarvittavan kokemattoman Beatricen toiveista ja unelmista, jotka murtuvat lopulta. Hän joutuu palaamaan kotikaupunkiinsa: Pitsinnyplääjän yritys löytää ihmssuhde, löytää rakkaus ja toteuttaa vihdoinkin naisellisuuttaan eivät toteudu.
=====================================================================================================
Claude Gorettan elokuvaa voisi verrata nuorena kuolleen amerikkalaisen Sylvia Blathin romaaniin "The Bell Jar". Tämän vertauksen suoritin kirjoittaessani aikanaan elokuvasta. Pitsinnyplääjän lopputeksteissä esitetään osuvasti ajatus tytöstä, joka ei kerro julkisesti toiveistaan ja odotuksistaan, jos ei joku viitsi kysyä niistä. Sama ajatus soveltuu Plathin romaanin kauniin Esther Greenwooodin tarinaan.
Nyt joudun kysymään: Mihin katosi 1970-luvun uusi sveitsiläinen elokuva, minne häipyivät Tannerit ja Goretat? Vastaan epävarmasti: Niin katosi Ranskan uusi aalto, tsekkiläinen uusi elokuva, unkarilainen ja puolalainen uusi elokuva 1960-luvulla, niin myös monen muun elokuvamaan uusi tuotanto.
Aivan pettyneitä meidän ei tarvitse olla, sillä ainakin Etelä-Koreassa ja Japanissa sekä Tanskassa tuotetaan vielä suurenmoisia uusia elokuvia. Ja ei-amerikkalainen idnie-elokuva on voimissaan. Kysymys kuuluu silti: Tuleeko Euroopasta enää Truffauteja, Godardeja, Rohmereita, Formaneja, Jancsoja, Reiszeja, Olmeja, Taviani-veljeksiä, Roseja, Tannereita, Gorettoja, Tarkovskeja, Fassbindreitä, Kusturicoja, Kieslowskeja, Widerbergejä, Jarvoja? Ehkä ei...    

TRUE GRIT UUSINTAVERSIONA * * *

John Wayne näytteli villin lännen itsepäistä sheriffi-persoonaa Rooster Cogburnia vuoden 1969 elokuvassa True Grit, joka perustui Charles Portisin kehuttuun romaaniin. Ohjaajana toimi veteraani Henry Hathaway (Bengalin sankarit, Soittakaa Northside 777, Niagara), joka syntyi 1898. Hän oli siis juuri ja juuri yli 70-vuotias. Wayne voitti suorituksestaan Oscarin. Se taisi olla hänen ainoansa. Elokuva menestyi, ja siitä tehtiin jatko-osa Rooster Cogburn. Myöhemmin tuotettiin vielä tv-elokuva, jossa pääosan näytteli Warren Oates.
Coenin-veljekset Ethan (s. 1957) ja Joel (s. 1954) ovat ohjanneet uuden version True Gritistä. Kova kuin kivi esittelee Rooster Cogburnin roolissa Jeff Bridgesin. Hän on muuntautunut loistavasti ikääntyväksi, juopoksi ja liipasinherkän käden omaavaksi sheriffiksi. Mies röhöttää mieluimmin krapulassa sängyssä kuin hoitaa velvollisuuksiaan.
Sitten 14-vuotias, itsepäinen ja rohkea Mattie Ross saapuu tapaamaan Roosteria. Bisnesvaistonkin omaava tyttö haluaa maksaa Roosterille, jotta tämä lähtisi etsimään isänsä murhaaja. Ensin Rooster ei ota tyttöä jäljitysmatkalle, vaan ratsastaa eärmaahan toisen lainvalvoja, Texasista tulevan La Boeufin (Matt Damon) kanssa. Kun tyttö lähtee perään ja ylittää hevosineen virtaavan virran, karskit miehet antavat periksi.
Coenin-veljekset tunnetaan amerikkalaisen elokuvan ohjaajapersoonallisuuksina, joiden jokainen uusi elokuva herättää odotuksia. Niin on käynyt aina 1980-luvun alkupuolelta, kun esikoinen Blood Simple ilmestyi teattereihin. Coenien jatkotuotannon merkkitöitä ovat ainakin Arizona Baby, Killer´s Crossing - vaarallista peliä, Barton Fink, Big Lebowski, Fargo, O Brother, Where Art Thou, Intolerable Cruelty, Mies joka ei ollut täällä. Veljesten elokuvien aiheet ovat vaihdelleet elokuvasta toiseen, mutta aina heillä on ollut heittää valkokankaalle jokin tavanomaisesta poikkeava näkökulma tai käsittelytapa. Kovin innostunut en ollut veljesten Lady Killersistä (2004), joka pohjautui englantilaisen Ealing-studion samannimiseen 1950-luvun klassikkoon.
Kova kuin kivi on uusintaversiona enintään hyvä elokuva. Coenin-veljekset yrittävät elvyttää westernin, joka on kuollut lajityyppinä jo monta kertaa. Coenit eivät välttämättä ole parhaita kykyjä ohjaamaan westerniä. Näkisin, että heidän elokuvastaan puuttuu henkilökuviin, tarinan monikerroksisuuteen ja väkivallan analyysiin liittyvä bonus, joka teki edellisestä varteenotettavasta westernin elvytysyrityksesta, Clint Eastwoodin 1990-luvun alun Armottomasta niin suurenmoisen.
=====================================================================================================
Coenin-veljekset ovat ladanneet lähes kaiken Jeff Bridgesin näyttelijätyöhön ja maisemakuvaukseen. Coenit kuvaavat villiä länttä realistisesti, ja kiinnostavaa on ohjaajien tapa nostaa jäljitysmatkan ratkaisevaksi tekijäksi kohtalonusko, johon ihmisen täytyy pyristelyistään huolimatta tyytyä. Jälleen kerran Coenien elokuvassa puhutaan paljon. Romaanin lukeneet ovat todenneet, että uusi Kova kuin kivi on uskollisempi Portisin romaanille kuin Hathawayn alkuperäinen elokuva.
Jeff Bridgesin ärhäkän ja liikkeissään kömpelöityneen Roosterin ja 14-vuotiaan Mattie Rossin (Halle Steinfield) väliset jännitteet toimivat elokuvassa, mutta Mat Damon Texas Rangers -lainvalvoja jää kalpeaksi sivulauseeksi. Damon on maskeerattu väärin. Eikä Mattien isän tappajaa esittävä Josh Brolin sovellu westernmiljööseen.
Kova kuin kivi pettää puolittain odotukset. Elokuvan jälkeen alkaa miettiä, hallitsiko Jeff Bridges sittenkin liikaa kuva-alaa. Ja loppuivatko Coen-veljeksiltä rahkeet syventää ja tarkentaa westernin muita henkilökuvia.

Ajankohtainen kommentti

Arto Nyberg vallitsee 45 minuutin haastatteluohjelmallaan TV1:n sunnuntai prime timeä. Hän haastattelee Pasilan studiossa aina kolmea vierasta. Ohjelman lopussa esitellään vieraiden suosikkimusiikit, ja sitten kuullaan jonkin aikaa sitä kappaletta, johon Nybergin sormi on osunut. Haastattelijana Nybergissä ei ole oikein persoonaa, särmästä puhumattakaan. Hän hallitsee joitakin ilmiöitä ja asioita - etenkin popmusiikkia ja urheilua. Kun haastateltavaksi saapuu vaikkapa Leif Segerstamin kaltainen huippukyky, Nyberg osoittaa tietämättömyytensä.
Ikävintä ohjelmassa on Arto Nybergin tapa naureskella ja mielistellä haastateltavia. Tuntuu kuin hän kutsuisi studioon ihmisiä, jotta saisi tavata heitä. Se ei ole toimittajan työtä.
Toissasunnuntain Nybergistä jäi mieleen näyttelijä Tommi Korpelan kannanotto perussuomalaisten gallup-menestyksestä. Korpelaa se pelottaa. Eiköhän asia ole sillä tavalla, että vihdoinkin kansalaiset ovat ryhtyneet toteuttamaan demokratiaa, joka on verhottu meillä johtavien eliittipoliitikkojen toimesta sumuverhon taakse.
Kansalaiset haluavat vastauksia siihen, miksi rikkaiden verotus kevenee, tuloerot kasvavat ja köyhyys etenee. Ei tarvitse katsoa kuin torstai-iltapäivisin TV1:n välittämää Kyselytuntia eduskunnasta, kun huomaa hallituspuolueiden ministerien tavan kiertää opposition vähäisetkin kiperät yhteiskunnalliset kysymykset. Vastausta ei saada, mutta evätpä nämä kataiset, kiviniemet, sinnemäet, häkämiehet ja kumppanit tunne häpeää suorempaa puhetta vaativien kysyjien ja niin muodoin lähetystä seuraavien suuttuneiden kansalaisten edessä.

P.S. Perussuomalaisten vaaliohjelma julkaistiin viime viikolla. Se kertoo kaiken. Ohjelma on impivaaralainen, nurkkakuntainen ja suvaitsematon. Yhtenäiskulttuurin aikaan ei ole enää paluuta EU-Suomessa ja globaalissa maailmassa. Niin se vain on. Onnettominta ohjelmassa on puuttuminen kuvataiteeseen. Se on ilmaisunvapauden rajoittamista.
Se on taas totta, että Timo Soini osaa puhua tavallisille ihmisille, saa kosketuksen luontevasti ja sanavalmiisti kansaan. Sen osoitti Ylen Ajankohtaisen kakkosen eilinen reportaasi (1.3.), jossa kuvattiin Soinin tehdasvierailuja pohjoisessa. Soini esiintyi pr-kiertueellaan kuin Suomen pääministeri. Saavat syyttää itseään hallituspuolueiden johtavat poliitikot, jotka ovat kadottaneet siteen suomalaiseen todellisuuteen. Tuskin se enää löytyy vaaleihin mennessä.
Ei Timo "Millwall" Soinin tarvitse olla mikään taiturimainen näkijä, kun hän on huomannut, että tavalliset ihmiset ovat käärmeissään teknohypetyksen, innovaatiouskon ja brändiajattelun ylikorostamisesta Suomessa. Suuttuneita ollaan tuloerojen kasvusta, perusturvan heikentymisestä ja suuryhtiöiden johtajien uskomattomista eläke-eduista. Ja hallituksen huippunopeasta rahoituspäätöksestä tukea huonosti asiansa hoitaneita EU-maita ja auttaa vastuuttomia pankkeja. Ei ihme, että populismin aave kiertää Eurooppaa.