Epäilyttävää tanssia haudoilla * *

©2014 Tombstones Productions, Inc. Photo Credit: Atsushi Nishijima

Scudder! Scudder? Helkkari, sehän oli Jeff Bridgesin (s. 1949) hieno alkoholisoituneen etsivän muotokuva Hal Ashbyn ohjaamassa jäähyväiselokuvassa Eight Million Ways to Die. Elokuva valmistui vuonna 1986. Käsikirjoittajana oli kova nimi Oliver Stone, joka käsitteli persoonallisesti Lawrence Blockin romaania. Muistelen, että elokuvassa oli muun muassa painajaismainen kohtaus, jossa Scudder yritti nousta pitkiä portaita ylös kukkulalle.  Utahilaissyntyinen Ashby (1929-1988)) oli ollut kovassa vedossa ennen tuota elokuvaa, sen todistivat muun muassa matkakuvaus Harold ja Maude (1971), Jack Nicholsonin näyttelemä Saattokeikka (1973), Warren Beattyn bravuuri Shampoo (1975) ja Vietnam-veteraanille äänen antanut Coming Home (1978). Eikä unohdeta Peter Sellersin näyttelemää sivullisuuskuvausta Being There (1979).

Lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Liam Neeson (s. 1952) ilmestyy valkokankaalle samana Scudderina väkivaltaisessa, nihilistisessä, fyysistä kiusausta ja naisvihaa tihkuvassa elokuvassa Tanssi haudoilla. Neesonin Scudder on yksiviivaisempi kuin Jeff Bridgesin 1980-luvun etsivä, joka ampuu huumeratsian yhteydessä väkivaltaisen epäillyn. Bridgesin Scudder menettää työnsä. Vähän samalla tavalla käy Tanssi haudoilla -rikoselokuvan Scudderille.

=====================================================================================================

Pohjois-Irlannista Hollywood-elokuvan ponnahtanut pitkä Liam Neeson näytteli ensin teatterissa niin kotimaassaan kuin Englannissa. Neeson oli katolisen perheen kasvatti, joka kokeili nyrkkeilyä ennen päästyään näyttelijäksi teatteriin, ensin Belfastissa ja sitten Dublinin kuuluisaan Abbey-teatteriin.

Liam Neesonin elokuvaura vauhdittui 1981, kun John Boorman valitsi hänet Sir Gawainiksi kiehtovaan Exalibur-seikkailuun. Suuren yleisön tietoisuuteen Neeson kohosi vuonna 1993 Steven Spielbergin Schindlerin listasssa. Sen jälkeen ura isoissa tuotannoissa oli taattu, mutta Neeson on näytellyt myös tv-elokuvissa ja luovuttanut komean äänensä animaatiotuotantoihin.

Martin Scorsesen Gangs of New York (2001) olisi voinut olla Liam Neesonin uusi ponnahduslauta luonnenäyttelijänä, mutta valitettavasti pohjoisirlantilainen upotettiin väkivaltaisiin toimintatrillereihin. Sellainen oli vuoden 2008 Taken, Luc Bessonin osakirjoittama ranskalaistuotanto. Neeson esitti eläköitynyttä CIA-agenttia, joka joutuu palaamaan toimintaan teini-ikäisen tyttärensä kidnappauksen johdosta. Tämä elokuva oikein pursuaa motivoimatonta väkivaltaa. Isän vihan ymmärtää, mutta silti väkivallan volyymiä olisi voitu vaimentaa.

Samalla tavalla Tanssi haudoilla olisi vaatinut väkivaltavolyymin pehmentämistä. Ehkä ohjaaja Scott Frank halusi jännittää jousen niin kireälle, että kassakoneet kilisevät lippuluukuilla. Scudder-tarina vaikuttaa kovin samanilmeiseltä kuin Hal Ashbyn Eight Million Ways to Die. Eipä ole ihme, sillä hurjasti kirjoja tehtailleen Lawrence Blockin kädenjälki lienee kulkenut yksiulotteisesti taattua väkivaltalatua. Scudder-hahmohan on Blockin luomus.

Tanssi haudoilla-elokuvassa Scudderin juoppous ja väkivaltaisuus selitetään kohtauksella, jossa etsivä ampuu baarissa rystökeikalle tupsahtaneita rikollisia. Sen jälkeen ero poliisivoimista on selviö, mutta niin kuin Hal Ashbyn elokuvassa myös tässä uutuudessa Scudder pelastetaan jäljitystyöhön. ”Pelastaja” on epäilyttävä liikemies, joka palkkaa Scudderin etsimään siepatun vaimonsa.

Tanssi haudoilla -elokuvassa nuoret naiset ovat uhreja. Erästä uhria esittää suomalainen Laura Birn. Hänen roolinsa on pieni.

Ajankohtainen kommentti

Aamulla tuli tekstiviesti: ”Peter von Bagh on kuollut.” Huh. Huh. Kun en ollut hänen kanssaan missään tekemisissä viime vuosina, niin en tiennyt, että hän sairasti syöpää. Petteri oli 71 vuotta vanha. Osanottoni.

Oulun poika Peter von Bagh olisi samaa ikäluokkaa kuin me kajaanilaiset elokuvanharrastajat. Jotkut meistä lähtivät ylioppilasjuhlien jälkeen Helsinkiin – opiskelemaan tai töihin. Samalla tavalla Petteri saapui pääkaupunkiin ja oli pian valmis niin opiskelemaan kuin ottamaan elokuvakulttuurin ykkösviitan päälleen 1950-luvun pioneerien Jörn Donnerin, Jerker A. Erikssonin, Aito Mäkisen ja kumppanien jälkeen. Petteristä ei koskaan tullut päivälehtikriitikkoa kuten meistä kajaanilaisista kävi allekirjoittaneelle ja Sakari Toiviaiselle.

Petteristä tuli Mäkisen jälkeen Suomen elokuva-arkiston johtaja ja myöhemmin ohjelmistosuunnitelija. Kirjaprojektit alkoivat 1960-luvun lopulla, ja julkaisipa Petteri elokuvakirjoja ja muutakin perustamassaan Love-Kustannuksessa. Kirjahyllystäni löydän esimerkiksi Federico Fellini -kirjan, Eija Pokkisen upeana suomennoksena.

On totta, että Petteri kantoi allekirjoittaneelle kaunaa vuoden 1970 Kreivi-elokuvan tylystä arvostelusta, joka julkaistiin silloisessa Demarissa. Kun Kreivi tuli Illusioniin uusinta-ensi-iltaan 1980-luvun alussa, niin arvosteluni sävy ei ollut muuttunut. Olin niihin aikoihin Moskovan filmifestivaaleilla ja palattuani Helsinkiin sain käsiini Petterin vastineen. Iloitsin vastineesta, sillä Demarin pitkäaikainen kulttuuritoimittaja Risto Hannula oli opettanut minulle, ”että jos kritisoidaan, niin pitää hyväksyä mahdolliset vastaväitteet.”

Vielä tänää tapaan aivan tavallisia, toki kulttuurinälkäisiä, ihmisiä, jotka muistelevat kaiholla Petterin Yle-Radioon 1980-luvun lopulla tekemää sarjaa ”Elämää suuremmat elokuvat”. Se johdatti monen kuulijan elokuvashistorian ”oikeille” lähteille. Ja totta on, että Petteri oli viimeisiä suomalaisia elokuvataiteen ja elokuvaperinteen väsymättömiä puolustajia.

Hän toteutti tehtäväänsä niin joidenkin ulkolaisten festivaalien johtajana kuin Sodankylän filmijuhlien pitäaikaisena vetäjänä, joka jaksoi haastatella vuodesta toiseen mitä erilaisimpia veteraaniohjaajia. Ja pitää muistaa, että laaja-alainen Petteri teki dokumenttielokuvia myös suomalaisista kevyen musiikin artisteista ja toteutti sarjan suomalaisen elokuvan tuotantotaloista, kuten Suomi-Filmi ja Fennada.

Ja ne elokuvakirjat? Viimeksi Petterin työmyllystä ilmestyi kirja Charles Chaplinista. Itse muistan 1990-luvun lopun, kun menin haastattelemaan lehteen Petteriä ”sinne kuuluisalle Roban työhuoneelle”. Oli julkaistu uusi, uudistettu painos ”Elokuvan historiasta”, jonka alkuperäinen teos herätti laajaa intohimoa puolesta ja vastaan 1970-luvun puolivälissä. Työhuone oli todellakin täynnä elokuvakirjoja. Hyvä kun siellä pystyi liikkumaan.

Mitä vielä: Filmihullu!. Petteri oli lehden päätoimittaja laskujeni mukaan nelisenkymmentä vuotta. Lehden pääkirjoitukset ovat legendaarisia: Kuka muu suomi suomalaista elokuvakulttuuria tai mediaa samalla piiskalla kuin Petteri – ylilyöntienkin varjolla.

=====================================================================================================

Vuosi on ollut suruviestien tulvaa, näin elokuvaihmisen näkökulmasta. Ensin meni Antti Lindqvist ja viime keväänä Sakke Salko. Hekin olivat elokuvataiteen vankkumattomia puolustajia. Alansa viimeisiä.

Newyorkilaiskirjailija Paul Auster on tiivistänyt: ”Ensin on elämä, sitten kuolema.” Niin se menee. Victor Sjöströmin kuuluisan mykkäfilmin Ajomies ”kuolema” saattaa vierailla luonamme hetkellä jota emme ole odottaneet.