Sotatrauma ei hellitä - Jonathan Teplitzky inhimillisyyden asialla * * *

Future Film

Siitä on kulunut neljännesvuosisata, kun Nigeriassa syntynyt, mutta perheensä mukana 1965 Englantiin tullut Colin Firth havahdutti elokuvayleisön. Ansioitunut brittiläinen teatteri- ja tv-näyttelijä Firth (s. 1960) sai pääroolin Milos Formanin viettelydraamassa Valmontissa. Sen jälkeen Firth on saanut työskennellyt ahkerasti elokuvisssa. Rooleja on satanut tiuhasti, eivätkä kaikki elokuvat ole olleet hyviä. Niistä hienoista muistetaan Englantilainen potilas (1996) ja viime ajoilta änkyttävän Yrjö VI:n osa Kuninkaan puheessa (2009).
Viime perjantaina Colin Firth saapui helsinkiläisille valkokankaille Jonathan Teplitzkyn tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa The Railway Man. Tapahtumat alkavat vuonna 1942, kun Firthin tulkitsema junaharrastaja Eric Lomax joutuu vankileirille Japanissa. Lomax määrätään vankiporukkaan, joka saa tehtävän rakentaa Thaimaa-Burma -rautatietä.
Ohjaaja Teplitzky näyttää realistisesti, miten japanilaiset kiduttivat rautatien rakentajia. Se oli äärimmäistä julmuutta. Eric Lomax ei selvinnyt noista sodan järkyttävistä kokemuksista. Hän traumatisoitui, ja Lomax tavataan elokuvassa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Ainoa mahdollisuus selvittää päänsä on palata vuoden 1942 tapahtumapaikoille. Löytääkö Lomax kiduttajansa?
The Railway Man toimii kolmella tasolla. Sodan tapahtumat, Lomaxin sotatrauma kotimaassa ja rakkauskertomus. Eric Lomax kohtaa junamatkalla Patti-nimisen naisen (Nicole Kidman). He rakastuvat toisiinsa, mutta suhde on vaikea, koska Eric ei kerro sotatraumoistaan. Siksi Patti haluaa tavata Ericin sotakaverin Finlayn (Stellan Skarsgård): Avaisiko hän Eric Lomaxin sotakokemuksia?
Parhaimmillaan elokuva toimii jaksoissa, joissa hyvin realistisesti kuvataan sota-ajan kidutustapahtumia. Myös kohtaus japanilaisen sotapoliisin museossa on täynnä lupauksia. Eri asia on sitten, voittaako sovinto ja anteeksianto vai heittäydytäänkö koston tielle.
The Railway Man perustuu Eic Lomaxin kirjaan. Elokuvasovituksessa on pitänyt jättää pois monia sivujuonteita, mutta kokonaisuutena australialaisohjaajan toteutus kantaa. Pieniä yksityiskohtia ovat rautatiet, junat ja aikataulukirja – kaikki rakkaita Eric Lomaxille. Myös Ericin silmälaseilla ja kapsakilla tyhjässä sängyssä on tärkeä merkitys kerronnassa.
Colin Firth on jälleen syvällä roolinsa kipupisteissä. Eikä hän ole ainoa, sillä japanilaisen kiduttajan Nagasen rooliin on saatu hyvä Hiroyuki Sanda. Tukkamuotia vaihtanut Nicole Kidman todistaa osaamisensa huipputason. Ohjaaja vaihtaa myös kiinnostavasti näkökulmia, siksi Stellan Skarsgårdin ja Nicole Kidmanin osuudet ovat tärkeitä. Jeremy Irvine on erinomainen nuorena Lomaxina.

 

Kirjailija ja Walt Disney ottavat yhteen-John Lee Hancockin taustaava elokuva Maija Poppasen synnystä * * *

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta eräästä sodanjälkeisestä menestyselokuvasta, joka luotiin Walt Diesney -studiossa. Elokuva on Maija Poppanen, koko perheen musikaali, jossa ohjaaja Blake Edwardsin vaimona tunnettu, laulutaitoinen ja viehättävä Julie Andrews kiipesi tähtiin. Samoihin aikoihin hän esiintyi toisessakin huppumenestyksessä, nimittäin lapsikatraan kaitsijana Robert Wisen ohjaamassa Sound of Musicissa. Kuuluisassa kohtauksessa Julie Andrews laulaa ja tanssii Itävallan Alppien maisemassa.

Saving Mr. Banks ei varmaankaan nimenä kerro meille mitään, mutta kysymys ei ole mistään 50-vuotismuistoelokuvasta, vaan tärkeästä tekijänoikeusteemasta. Emma Thompson esittää Maija Poppasen luomaa kirjailija P.L. Traversia, joka ei millään tahtonut hyväksyä Walt Disneyn (Tom Hanks) kehittelemää elokuvaversiota. Disney romantisoi koko Maija Poppanen -hahmon ja tarinan, mutta kirjailija P.L. Travers pani koko ajan hanttiin. Lopulta hän teilasi koko elokuvan – samoin kuin moni meistä nuorista kriitikoista 1960-luvun puolivälissä.
Maija Poppanen -elokuvan ohjaajaksi valittiin Disney-tallin Robert Stevenson (1905-1986). Musiikin sävelsivät Richard M. Sherman, Robert B. Sherman ja Irwin Kostal. Julie Andrewsin vastanäyttelijäksi pestattiin koominen Dick Van Dyke, jonka olemus ja puhetapa aiheuttivat lieviä pahanolon tunteita. Elokuvan tapahtumavuosi oli 1910 ja paikka Lontoo.
Jos palataan vielä nyt ohjelmistossa viipyvän elokuvan nimeen, niin se viittaa Glynis Johsin esittämään Banksiin, joka liikkuu sufragettina lontoolaisilla kaduilla. Naisten oikeuksista taistellaan, mutta rouvan aviomies on konservatiivinen pankkiiri Mr. Banks (David Tomlinson). Banksit tarvitsevat lastenhoitajan, ja silloin Julie Andrewsin Mary Poppins/Maija Poppanen laskeutuu kuuluisalla varjollaan hätiin.
================================================================================================
Saving Mr. Banks on yllättävän viehättävä viihde-elokuva projektista, joka oli ikääntyvälle Walt Disneylle erittäin tärkeä. Elokuvaprojektin luomisvaihe ajoittuu vuoteen 1961. Emma Thompson on yleensä kalsea elokuvassa kuin elokuvassa, mutta nyt hän sopii hyvin tiukan kirjailinaisen rooliin
Ohjaaja John Lee Hancockille (s. 1956) Saving Mrs. Banks voi merkitä pientä nousua ohjaajan uralla. Hancock on toiminut niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Tarkkasilmäiset muistavat Hancockin käsikirjoituksen Clint Eastwoodin ohjaamasta Kevin Costner -elokuvasta Täydellinen maailma (1993). Ohjaamassaan Saving Mr. Banksissa Hancockin käsikirjoitustaidosta on varmaankin ollut apua, sillä hän on pystynyt syventämään P.L.Traversin luonnekuvaa viittaamalla ”isin tyttöön”, joka ihaili australialaista isäänsä, vaikka tämä oli armoton juoppo. En ole aivan varma, oliko Tom Hanks paras valinta Walt Disneyksi, joka jää muuten elokuvassa aika ohueksi henkilökuvaksi.

Ajankohtainen kommentti

TV-kanavat ovat heränneet kilpailemaan uusilla kotimaisilla draamasarjoilla. TV1 ansioitui syksyllä Kansan miehellä, keväällä se näyttää esittävän tuoreita suomalaisia teatterielokuvia – kuten vasta Hyvä poika ja Vuosaari. Nelonen on julkaissut kolmen naisen vaarallista peliä kuvaavan Mustat lesket. Nyt MTV3 on heittänyt kilpailuun fantasiasarjan Nymfit.

Niin Mustissa leskissä kuin Nymfeissä tulilinjalla ovat miehet. Voisiko ajatella, että nykyisessä tasa-arvon ilmapiirissä tv-draama on heittänyt ironisesti päälaelleen 1940-luvun amerikkalaisen film noir -elokuvan hokeman, jonka mukaan ”paholainen on nainen”. Näissä elokuvissa naiset ja miehet toimivat yhdessä murhamielessä. Sitten nainen osoittautui miestä viekkaammaksi – kuten Lawrence Kasdanin 1980-luvun hienossa film noir -pastississa Huuma.
Nymfeissä kuten Mustissa leskissä esiintyy miesvihaa. Sitä emme suoranaisesti tunnistaneet 1940-luvun film noir -suuntauksen teoksissa. Eikä se olisi ollut mahdollistakaan tuona aikana. Nykyisin kaikki on mahdollista, rajat voidaan ylittää reippaasti ja – voiko sanoa – vastuuta tuntematta. Näin tapahtuu niin Mustissa leskissä kuin viime viikon maanantaina aloittaneessa Nymfeissä. Sen päähenkilö on nuori Didi (Sara Soulié), joka suuntaa vihansa poikaystävää kohtaan. Tappomieltä kehitellään ja neitsyyden menetys on tapahtumavyöryn avaava tekijä Didin tajunnassa.
Nymfit on yritetty toteuttaa fantasiasarjan lajityypin mukaan. Aika kesyä tuo fantasia on, eikä lajille tyypillistä verenjuontia ilmene. Ensimmäinen jakso oli enemmän realismia kuin fantasiaa. Mutta täydenkuun aika on määräävässä asemassa, kun sänkykokemuksia aletaan hankkia. Tulee mieleen ranskalaisen Louis Mallen 1970-luvun Musta kuu (?). Ja italialaiset Taviani-veljekset ovat kuvanneet tuotannossaan ”vaarallista täydenkuun aikaa”, jolloin naisen seksuaalinen halu puhkeaa kukkaan. Tai aiheuttaa traumoja.
Nymfeistä puuttuvat fantasiatyypille ominaiset täydennykset ja sisällön syventämiset. Miikko Oikkosen kirjoittama ja ohjaama sarja etenee pintakuohuissa. Motiiveja ja tekoja ei oikein perustella millään. Ohjaaja on luottanut liikaa nuorten naisnäyttelijöiden kykyihin. Ne eivät ole kummoiset. Onko kyse näennäisfeminismistä vai pehmopornosta? Vaikea sanoa.
Miikko Oikkosen ohjaaja-apuna on toiminut Teemu Niki. Molemmat tekijät ovat tuntemattomia nimiä, eikä heille millään voi ennustaa kovin ruusuista uraa television tai elokuvan palveluksessa. Ehkä MTV3-kanavalla on päätetty luottaa heihin, koska Oikkonen ja Niki ovat tuoneet Ilmalaan käsikirjoituksen, jonka fantasiapuitteet ovat uutta Suomessa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt tässäkin tapauksessa hioa ja hioa, uudelleen ja uudelleen. Ohjaajien kuvakielessä on silti hetkittäin jopa lumoavaa intensiteettiä.
Gummerus julkaisee Nymfit kirjasarjana.

P.S. Kyllä kotimaisten dokumenttielokuvien pääsy valokankaalle on vaikuttanut positiivisesti meihin, jotka olemme fiktioelokuvan ystäviä. Uusin tulokas on Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen koskettava, loistava dokumentti suomalaisesta itsemurhasta. Mitään siitä en ottaisi pois, niin vavahduttavasti se etenee, ja kuitenkin hyvin asiallisesti, todistusvoimaisesti. Jos katsomossa istui masentuneita, itsemurhaa suunnittelevia ihmisiä, niin elokuvan loppuun sijoitettu lohdutuksen sanoma avun saamisesta on hyvä informatiivinen lisäys.