Kymmenen vuotta sitten näimme Kino Engelissä eteläkorealaisen Kim Ki-dukin fantastisen, buddhalaisen elokuvan Viisi vuodenaikaa. Se täräytti suoraan sydämeen ja aivoihin. Sen jälkeen olemme seuranneet mielenkiinnolla uusia eteläkorealaisia elokuvia. Samalta ohjaajalta saatiin Suomeen muitakin elokuvia, esimerkiksi Saari, jota en ole sattunut näkemään.
Viime perjantaina Helsingin Maximin laatuohjelmistoon tuli Cinema Mondon maahantuomana Isänsä poika, joka on tärisyttävän kaunis kuvaus perheestä, joka tajuaa, että heidän kuusivuotias poikansa ei olekaan biologisesti heidän. Isänsä poika on teemaltaan ja tunnelmiltaan globaali, kaikkia meitä länsimaalaisia syvältä koskettava, mutta myös hyvin korealainen.
Ohjaaja on Hirokazu Kore-eda (s. 1962). Hän on toiminut elokuvassa ja televisiossa. Hän on kirjoittaja, tuottaja ja ohjaaja. Hän aloiti 1990-luvun alussa dokumenttielokuvilla. Vuonna 1998 valmistui Kore-edan kehuttu elokuva After Life. Sitä seurasivat muun muassa Distance ja Air Doll. Ennen nyt ohjelmistoon tullutta uutuutta Kore-eda ohjasi I Wish -nimisen elokuvan, joka oli japanilaista tuotantoa. Siinä kerrottiin veljeksistä, jotka elävät eri kaupungeissa, mutta kaipaavat toisiaan.
================================================================================================
Hirokazu Kore-edan sielukas mutta viileä tyyli innostaa. Ympäristöt, ilmapiiri ja kieli pakottavat meitä ymmärtämään, että kulttuureissa on eroja, mutta ihmisen elämän ominaispiirteissä on joka puolella maapalloamme samankaltaisuutta. Jälleen saamme pistoksen sydämeen: Korealaisessa tapakulttuurissa ilmenee kohteliaisuuksia ja sellaisia käytöstapoja, joita me suomalaisetkin voisimme hyvin omaksua. Ainakin Etelä-Koreassa käytöstavat eivät ole hiipuneet.
Isänsä pojassa nuori perhe on elänyt lapsen kanssa kuusi vuotta. Isä on arkkitehti Ryota, joka omistautuu työlleen. Hän on käytökseltään arrogantti. Vaimo Midor hoitaa Keita-poikaa. Elämä sujuu perheessä rauhallisesti. Roolimallit ovat selkeät. Uraputkeen pyrkivä isä on ”koko ajan töissä”. Silti Ryota rakastaa Keitaa, vaikka ei ehdikään leikkiä hienostokouluun ilmoitetun poikansa kanssa. Sitten taivaalle nousee tummia pilviä.
Synnytys-sairaalasta tulee ikävä viesti: Keita ei ole heidän lapsensa. Missä sitten luuraa perheen oikea biologinen lapsi. Sen ohjaaja Kore-edan kertoo, mutta ei mennä tapahtumien edelle. Sen voi sanoa, että Keitan oikea isä on toisella paikkakunnalla asuva kauppias, elämänhaluinen ja iloinen mies. Hänellä on aikaa myydä asiakkaille, mutta myös leikkiä kivoja leikkejä lastensa kanssa. Isät ovat erilaisia, vastakohtia. Ryotan ongelmana on vielä vaikea oma isäsuhde.
================================================================================================
Hirokazu Kore-eda on kertonut kasvaneensa ilman isää. Hän ei myöskään ollut kiinnostunut lapsista ennen kuin itse sai kokea vanhemmuuden ihmeen. Ohjaaja on todennut korealaisittain, että syntynyt lapsi on kuin peilikuva hänestä itsestään. Uusi elokuva syntyi kun ohjaaja ajatteli viisivuotiaan lapsensa elämää.
Samalla ohjaaja pohti, mitä biologinen vanhemmuus tarkoittaa. Onko aina hyväksyttävä verisukulaisuus? Ja miten voi luopua ”väärästä” lapsesta, jos on tottunut hänen jatkuvaan läheisyyteen. Ohjaaja kysyy edelleen, olisiko tilaa muillekin käytännöille kuin tiukka biologisuus?
Isänsä poika -elokuvassa on monta hienoa kohtausta, joissa isän ja lapsen läheisyys näkyy. Glenn Gouldin musiikki on loistava valinta ”säestämään” hallittuja kohtauksia. Hienoista kuvavälähdyksistä valitsen tämän jakson: Auto ajaa tiellä, jonka yllä kohoavat voimajohtolinjat. Ohjaaja näyttää auton kulkevan eteenpäin ja palaavan kohta takaisin. Elämä etenee, joka tapauksessa.
Hirokazu Kore-edan visuaalisessa estetiikassa on selviä viitteitä japanilaiseen Yasujrio Ozun 1950-luvun perhetarinoihin. Kuvakielen täydellisyys tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin 1960-luvun alun elokuvat, vaikka italialainen maestro ei yleensä lapsia kuvannutkaan. Hirokazu Kore-edalla lapsi on samanarvoisessa asemassa dramaturgiassa kuin aikuiset.
Jos metafyysinen Viisi vuodenaikaa kymmenen vuotta sitten vakuutti, että elokuvataiteella on vielä merkitystä ja luovia ohjaajia ilmestyy, niin samaa voi sanoa Hirokazu Kore-edan Isänsä poika -elokuvasta. Jälleen maahantuoja Cinema Mondo vastaa siitä, että ainakin jotkut tämän ajan merkittävät taide-elokuvatkin saadaan suomalaisten eteen.
Vielä on syytä palata
Sarasvuo-ohjelman lopettamiseen Sanoma/Nelosella. Joku kanavan
älypää totesi HS:n mukaan, että heitä kiinnostavat vain
katsojaluvut ja saako ohjelma kannatusta alle 44-vuotiaissa. Siis
ohjelman sisältö ei kiinnosta. Substanssilla ei ole enää
merkitystä.
Sarasvuo-ohjelman
viimeinen kattaus sai 108 00 katsojaa. Ja jos alle 44-vuotiaita ei
löydy, niin ohjelma pannaan pakettiin. Joutuu kysymään, missä
näitä ”uuden ajan” kanava-johtajia koulutetaan? Eikö
Nelosellakaan uskota, että nuoret hakevat ohjelmansa ja virikkeensä
netistä. Some on nuorten jokapäiväinen kurkistusikkuna. Metrossa
vieressä istuva parikymppinen kaveri selaili koko matkan ajan IPadistaan
Facebookkia ja Twitteriä.Jari Sarasvuon talkshow oli kaikessa radikaalisuudessaan poikkeus nykyisestä kaavasta. Se sai loppua. Mutta lukekaapa Voima-lehti: Sarasvuon haastattelussa tulee ilmi sellainen yhteiskuntakriittinen analyysi, että vastaavaa ei ole luettu tai kuultu keneltäkään vasemmistolaiselta kolumnistilta tai poliitikolta. Tuli nuoruus mieleeen.
Katsoitteko muuten viime perjantaina Pressiklubin, jossa Ruben Stiller palasi studioon: Jari Sarasvuo oli omaa luokkaansa keskustelijana ohjelmassa, jossa hän ilmeisesti veti esiriipun julkisuuselämänsä ylle.
P.S. Hallituksen eri
puolueiden pomot päättivät viime perjantaina, että
verorahoistamme kustannetun Ylen indeksikorostus jäädytetään
vuonna 2015. ”Kaikkien täytyy säästää tässä
taloustilanteessa”, totesi muuan päättäjä. Hyvä niin, sillä
Ylessäkin joudutaan miettimään painopisteitä ja eri
ohjelma-alueiden konsepteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti