Ikääntyvä brittipari Pariisin viikonlopussa * * * *

Kuvaaja: Nicola Dove

Ei, ei! Englantilaisen elokuvan Le-Week-End kaappimainoksen nähtyäni huomio kiinnittyi nimeen ”Week-End”. ”Le” unohtui näkökentässä. Week-End oli Jean-Luc Godardin 1960-luvun loppupuoöen hurja draama ranskalaisten automatkasta lomakauden alettua. Kolareita sattui, ja jälki oli veristä. Moottoritiellä tapahtuu jatkuvasti vakavia onnnettomuuksia, kun pariisilaiset lähtevät heinäkuun lopulla matkaamaan kohti etelää.
Le-Week-End on täynnä brittiläistä älykkyyttä ja ranskalaista elämän kosketusta. Onhan se Pariisi-kuvien lisäksi viitteenomainen hommage Ranskan elokuvan 1960-luvun uudelle aallolle. Godardin Nainen on aina nainen ja Truffautin Jules ja Jim vilahtavat kuvissa. Mutta ennen kaikkea se on tapahtumarikas kuvaus birminghamilaisesta avioparista, joka matkustaa Pariisiin päivittämään nuoruuden muistojaan.
Yliopisto-opettaja Nick (Jim Broadbent) ja opettaja Meg Burrows (Lindsay Duncan) ovat olleet naimisissa 30 vuotta. Kysymys on myös meidän ikäluokan elokuvasta, ja koska elinikä pitenee ja Eurooppa vanhenee tällaisia elokuvia voi odottaa lisää. Kysyntää riittää.
Le- Week-Endin käsikirjoittaja on kirjailija Hanif Kureishi ja ohjaaja Roger Michell. Elokuva on kaksikon neljäs yhteistyö. Kureishihan (s. 1953) tunnetaan myös kirjailijana, jälkikolonialistisen kirjallisuuden tekijänä. Hänen tunnetuimpia töitä on ”The Buddha of Suburbia”. Vuonna 1991 Kureishi ohjasi elokuvan London Kills Me. Roger Michell syntyi Etelä-Amerikassa vuonna 1956. Hän saapui Lontooseen, ohjasi teatterissa ja televisiossa. Hän on toiminut myös tuottajana – suurin menestys on ollut Richard Curtisin ohjaama Notting Hill, jossa näytteli Julia Roberts.
Le-Week-End tapahtuu viikonloppuna pariisilaisissa hotelleissa, kaduilla ja kahviloissa. Montmartre on avioparin pääkohde. Kirjakaupassa ja hautausmaalla käydään. Suurista kirjailijanimistä nousee esille irlantilainen Samuel Beckett, mm. ”Leikin lopun” näytelmäkirjailija, joka on haudattu Pariisiin. Nick ja Meg haluavat uudistaa liittonsa, joka kestää kiikun kaakun. Meg kaipaa itsenäisyyttä ja vapautta, mutta aviomies Nick sanoo olevansa vanhanaikainen – hän rakastaa vain vaimoaan.
Pariisissa aviopari leikittelee tunteillaan. Ironisoidaan toisia ja riidelläänkin vähän. Seksiä tuskin harjoitetaan. Pakoonkin juostaan, kun rahat ovat lopussa ja hotellilasku jää maksamatta. Burrowsit tapaavat sattumalta kadulla Nickin opiskelijatoverin Morganin (Jeff Goldblum), jolla on aivan uusi näkökulma elämään ja rakkauteen. Morgan haluaa antaa neuvoja Nickille, joka auttoi häntä opiskeluaikoina. Pariisin toisena iltana kokoonnutaan ystävien seuraan Morganin asuntoon. Hän on julkaissut kirjan.
================================================================================================
Englantilaisten ”älykköelokuvien” näyttelijä Jim Broadbent on jälleen erinomainen, samoin Lindsay Duncan, joka muistuttaa Julie Delpya. Elokuvan alussa näyttäisi kuin Le-Week-End olisi ikääntyvien versio Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua-teoksesta. Näin ei kuitenkaan käy, vaan nasevan dialogin kirjoittanut Kureishi ja ohjaaja Michell vievät elokuvansa omille teilleen.
Ja jos ette ole nähneet Kärpänen-kauhuelokuvan vangiksi 1980-luvulla jäänyttä Jeff Goldblumia pitkään aikaan, niin nyt hän piirtää loistavan sivuroolin. Goldblum on muuten tulossa uudelleen elokuvassa Grand Hotel Budapest.

Ajankohtainen kommentti

Sääsmäkeläislähtöinen Veikko Aaltonen (s. 1955) oli 1990-luvulla Suomen lahjakkaimpia ohjaajatulokkaita. Esikoisteos Tuhlaajapoika (1992) ja etenkin vuosi myöhemmin valmistunut, Ola Tuomen mustavalkokuvaama Isä meidän osoittautuivat täysosumiksi. Isä meidän on kotimaisen elokuvan mestariteoksia, viiltävän traaginen kuvaus kotiin palaavan pojan ja sairaan isän vaikeasta suhteesta maaseutuyhteisössä. Hannu Kivioja oli poika ja Martti Katajisto isä perhehelvetissä. Veikko Aaltonen piti tasonsa ohjatessaan vuonna 1999 naiskuvan Rakkaudella, Maire, joka saattoi olla Eeva Litmasen uran paras näyttelijätyö. Aaltonen toteutti myös hienon maaseutudokumentin, mutta ei sitten enää oikein onnistunut kansainvälisessä Merisairas-projetissa.

Televisioon siirtynyt Veikko Aaltonen on ahkeroinut jälleen uuden sarjadraaman. Jokin vuosi sitten nähtiin Helppo elämä, jossa varakas perhe ajautuu huijaukseen, ja äskettäin näytettiin Kristo Salmisen hallitsevasti näyttelemä poliittinen tv-sarjadraama Kansan mies, joka tapahtui osittain suomalaisella maaseudulla. Se punoutui kahtaalle: Leipomoyrityksen hoitamiseen ja pääkaupungin poliittisiin kuvioihin. Sarja parani koko ajan.
Nyt Aaltonen on toteuttanut Roope Lehtisen konseptista kolmen naisen murhadraaman Mustat lesket, jota esitetään maanantai-iltaisin Nelosella. Toinen tv-sarjan ohjaaja on Marja Pyykkö. Ilmeisen katalaa naiskolmikkoa tulkitsevat Wanda Dubiel, Malla Malmivaara ja Pihla Viitala. Ensimmäisessä jaksossa kesämökin järvellä tapahtuu räjähdys. Kuolevatko aviomiehet räjähdyksessä? Poliisi aloittaa murhatutkimukset, tutkijoina Niko Saarela ja Marika Parkkomäki.
Keskiössä mustista leskistä on Pihla Viitalan Veera, joka haluaa päästä eroon kehnosta aviomiehestään. Niin myös hänen kaksi ystävätärtään. Mutta pelastuvatko aviomiehet räjähdyksestä? Tuota kysymys pohditaan ilmeisesti 12:sta jakson verran. Pääkirjoittaja Laura Suhonen on kaiketi tutkinut tarkasti amerikkalaissarjan Täydelliset naiset, sillä sävytykset liippaavat läheltä.
Kansan mies oli parempi, tiiviimpi, sisällöltään kiinnostavampi ja ohjaukseltaan toimivampi sarjadraama kuin Mustat lesket. Uutuuden jännitteet ovat kesyjä, ja vaikuttaisi kuin tuotannossa on säästetty, koska esmerkiksi Pihla Viitalan puheilmaisusta ei aina saa mitään selkoa. Muutenkin Viitala on jätetty henkilöohjauksessa ”oman onnensa nojaan”. Paremmin onnistuu Wanda Dubiel. Taas Malla Malmivaara on kuin pelkkä koriste tapahtumissa. Jäädään kuitenkin odottamaan sarjan tiivistymistä – ja niitä juonellisia yllätyksiä.