Roman Polanskin mahalasku * *

Cinema Mondo

Ranskalais-puolalais-ranskalainen mestariohjaaja Roman Polanski, 79,

on kyllästynyt feminismiin. Näin kai voi sanoa, koska hän pahoitteli viime keväänä Cannesin festivaaleilla naisten nykyistä asemaa. Polanskin mukaan naisten ”maskulisointi” heittää ulos romanssit elämästämme. Hän lienee tarkoittanut miesten elämää.

Roman Polanskin uusi elokuva Venus in Fur on, kuin kaikkien esitettyjen mielipiteiden summautuma. Mathieu Amalric (keski-ikäisen Polanskin näköä) esittää teatteriohjaajaa, joka etsii menestyksekästä naisnäyttelijää Venuksen-rooliin. Elokuva on sovitettu David Ivesin näytelmästä. Taustana on Leopold Sacher-Masochin omituiseksi kuvattu novelli ”Venus in Furs”, joka ilmestyi 1870. Kysymys on naisen asemasta rakastajattarena – ja miehen orjana.

Roman Polanskin Venus in Fur tapahtuu teatterissa, näyttämöllä. Naisrooliin ohjaaja valitsi vaimonsa Emmanuelle Seignerin, joka ponnahti pinnalle 1980-luvun lopulla Peter Coyoten, Kristin Scott-Thomasin ja Hugh Grantin kanssa laivalle sijoitetussa Katkerassa kuussa. Tuossakin elokuvassa Polanski kuvasi nuorta naista seksiobjektina, miehen eroottisten pelien kohteena.

Venus on Fur on teatterifilmi, jossa puhutaan loputtomiin. Elokuvaa on kuvattu satiiriksi seksismistä. Tosin Polanski on huomauttanut, ettei elokuvassa ole mitään hänestä itsestään. No, Polanski sentään tunnusti, että elokuva oli nautinnollista tehdä.

Pariisissa syntynyt Roman Polanski muutti neljä vuotiaana vanhempiensa kanssa Puolaan. Koulun jälkeen hän pääsi elokuvaoppiin. Lyhytfilmien jälkeen syntyi mestarillinen Veitsi vedessä. Tämä 1962 valmistunut kolmiodraama tihentyi vesillä. Englannissa ohjattu Inho (1965) vahvisti Polanskin uraa. Hän muutti Yhdysvaltoihin, koki traagisesti Sharon Taten murhan ja ohjasi 1968 erinomaisen Rosemaryn painajaisen. Vuoden 1974 film noir -pastissi Chinatown oli loistavaa Polanskia.

Venus in Fur on valmistunut ranskalaisena tuotantona. En tiedä, asuuko Yhdysvalloissa alaikäisen tytön raiskauksesta syytetty Polanski Sveitsissä, mutta viimeisimmät hienot työt Pianisti (2002) ja Haamukirjoittaja (2010) hän on toteuttanut ranskalaisena ohjaajana. Vuonna 2009 Polanski osallistui Zurichin filmifestivaaleihin ja joutui poliisin ansaan. Yhdysvallat vaati häntä edelleen tuomiolle raiskauksesta.

Venus in Fur on elokuvatyönä Roman Polanskin valitettava mahalasku. En nyt ota kantaa kipakkana jatkuvaan mies-nainen -asetelmaan ja sukupuolten sotaan, mutta kovin vaatimattomasti Polanskin kamera toimii teatterin näyttämöllä, jossa ovat menossa näytelmän harjoitukset. Jonkun ilmavan ulkokohtauksen teos olisi kaivannut. Pelkän sisätilafilmin ongelmana tahtoo olla toisto ja lopulta hapen puute.

Nousussa oleva ranskalaisnäyttelijä Mathieu Amalric menettelee teatteriohjaajana, mutta Polanski ei olisi pitänyt antaa nasipääroolia vaimolleen. Emmanuelle Seigner on ”Venuksen sukua”, mutta ei näyttelijä. Ehkä elokuvan budjetissa on jouduttu säästämään. Hiukan ihmettelee, miten elokuva valittiin viime keväänä Cannesin festivaaleille. Ehkä Polanskin Pianistin voitto painoi valinnassa.

Tämän hetken laatuelokuvamaahantuonnista vastaava Cinema Mondo ja Kino Engel ovat ottaneet Venus in Fur´in ohjelmistoon, koska Finnkino hylkäsi teoksen. Elokuvaa esitetään ekslusiivisena Kino Engelissä, sillä kopiossa ovat vain englanninkieliset tekstit.

Ajankohtainen kommentti

Yhden huoneen elokuvia on tehty kautta aikojen. Roman Polanskikin selvisi loistavasti Inhossa, jossa vaanija uhkaa Catherine Deneuveta. Mutta legendaarinen yhden huoneen elokuva on tietenkin Alfred Hitchockin 1940-luvun lopun Köysi, joka keskittyy murha-aikeissa olevien opiskelijoiden asuntoon, lopulta arkun ympärille. Hitchcockhan kokeili elokuvaa, jossa ei olisi yhtään leikkausta, vaan katkos tapahtui vasta silloin kun kuvaaja vaihtoi uuden rullan kameraan.

Katselin Yle Teemalla näytettyä romanttista tragediaa Anne Frankin päiväkirjaa. Kaikki tietävät, miten Frankin perheen ja ystävien kahden vuoden piileskely amsterdamilaisessa asunnossa päättyi. Polanskin Venus in Furin nähtyään ryhdyin oikein tarkkailemaan, miten mestariohjaaja George Stevens selvisi yhden huoneen asunnossa ja ullakkotilassa. Henkilöitä oli aika paljon, mutta Stevens muisti vanhan säännön ilmavuuden lisäämisestä: Kuvat kadulta ja taivaalla lentävistä hävittäjistä antoivat koko ajan juutalaistarinalle lisää poltetta.

Täytyy kuitenkin muistuttaa, että vanhassa Hollywoodissa hallittiin studioilmaisu. Anne Frankin päiväkirja on tästä loistoesimerkki. Kamera kulki ja vaihteli koko ajan asuntoon piiloutuneiden henkilöiden jännitteisissä väleissä. Nerokas oli loppupuolen äänellinen ratkaisu: Kun natsien partio jarruttaa äkillisesti piilottelutalon eteen rakastavaiset Anne ja Peter heltyvät siihen ensimmäiseen suudelmaan ullakolla.

P.S. Mikko Pielan ohjaama dokumenttielokuva Kuka välittää? oli maanantai-illan suola Yle TV1:n ohjelmistossa. Piela kuvasi osittain omakohtaisten kokemusten mukaan leipäjonoja idän Myllypurossa. Jos tämä elokuva ei herättänyt päättäjiä, niin mikä sitten. Onko tämä Suomi enää hyvinvointiyhteiskunta? Onneksi kirkko ja kolmas sektori auttavat tarvitsevia. Vielä löytyy tahoja ja ihmisiä, jotka välittävät. Pielen dokumentti oli elokuvallisesti monipuolinen, esimerkiksi metron käyttö elämän kulun metaforana toimi erinomaisesti.