SAKSALAISTERRORISMIN TAUSTOISSA * * * *

Lokakuun puolivälissä Helsingin ohjelmistoon tuli Andres Veielin kirjoittama ja ohjaama Kuka, ellemme me? Se meni silloin minulta ohi, joten pääsin katsomaan elokuvan vasta viime viikolla. Heti täytyy sanoa: Onhan se äärimmäisen kiinnostava dramaattinen analyysi 1980-luvun lopun ja 1970-luvun saksalaisesta terrorismista, jonka tunnetuin ryhmä oli nimeltään Punainen armeijakunta. Sitä paitsi meidän sukupolvea se kiinnostaa eritoten, sillä alun prologin jälkeen tapahtumien kaari kehittyy 1960-luvun vaihteesta 1970-luvun alkuun.
Andres Veielin elokuvan kolme päähenkilöä ovat natsikirjailijan poika Bernward Vesper (August Diehl), hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis) ja myöhemmin mukaan ilmestyvä itsekeskeinen Andreas Baader (Alexander Fehling). Vesper ja Ensslin perustavat 1960-luvun alussa pienen kustantamon, joka on aina menossa nurin. Yritystä Vesperiltä ei puutu.
Kirjallisuutta rakastava ja isänsä mustaa muistoa ("kissa on eläinkunnan juutalainen, siksi se pitää ampua") ristiriitaisesti kantava Bernward Vesper yrittää tuoda markkinoille kantaaottavaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ensslin on mukana ensin sihteerinä ja rakastajattarena, mutta kun hän kohtaa Baaderin ihmissuhteet mutkistuvat ja vapaan rakkauden aika sallii syrjähypyt.
Kuka, ellemme me? etenee lineaarisesti. Andres Veielin ratkaisu on onnistunut, sillä näin voidaan kuvata sekä yksityisiä elämän tilanteita kuin 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallista murroksen aikaa. Fokus on ennen kaikkea Länsi-Saksassa, mutta uutisdokumentit kuorruttavat draamaan osuvia välähdyksiä Kuuban kriisistä, Kennedyn vierailusta Berliinissä, Vietnamin sodasta. Amerikan militantin Mustien pantterit -järjestön osuus välähtää kohtauksessa, jossa Vesper käy haistelemassa Lontoon lehdistötilaisuuden ilmapiiriä.
Lineaarisuus sallii paljastaa vähitellen, pala palalta, vuosi vuodelta elokuvan, kolmen päähenkilön kehityskaaren. Miten Ensslinistä ja Baaderista tuli väkivaltaisia terroristeja, jotka ryhmineen ryhtyivät järkyttämään länsisaksalaisen yhteiskunnan poliittista ja taloudellista pohjaa? Ja miksi Vesper jäi sivummalle, jäi hoitamaan Gudrunin kanssa saatua lasta ja yritti jopa omaa kirjailijan uraakin?
Nykypolvelle Kuka, ellemme me? antaa paljon ajattelemisen aihetta ja oletettavasti kipinän kiinnostua näinä eurooppalaisen turbulenssin aikoina maanosamme lähihistoriasta. Mutta yhtä hyvin Andres Veiel osoittaa, miten terrorismi ja väkivalta johtavat aina siihen ryhtyneiden henkilöiden tuhoon. Siksi elokuvan tärkeimmässä sivuosassa, toki aivan pienessä, nähdään naisvankilanjohtaja, joka ilmaisee kantansa Ensslinille suurin piirtein näin: Muutosta haluavan pitää edetä pienin askelin - neljä askelta eteen ja kolme taakse.

Ajankohtainen kommentti

Hollywoodin 1970-luvun uuden taloudellisen nousun ja blockbuster-ilmiön luoja Steven Spielberg on aina ollut ihastunut belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) sarjakuvasankari Tinttiin. Kaverilla on päälaellaan se kumma töyhtö, joka on vetänyt puoleensa yhä uusia ja uusia sukupolvia maailman mittakaavassa. Tintin kanssa ovat seikkailleet ovela koira Milou ja juopahtava kapteeni Haddock, jonka huudahdus "Turkinpippuri" on klassikko.
Steven Spielbergiä ovat elokuvantekijänä kiinnostaneet aina poikamaiset seikkailuaiheet ja satuluomukset (E.T., Indina Jones -sarja). Ja onhan Spielberg tehnyt elokuvan Peter Panin ja kapteeni Koukun edesottamuksista. Kerrotaan, että Spielberg halusi tehdä Tintin jo 1980-luvulla - Jack Nicholsonin piti esittää Haddockia. Projekti ei toteutunut, koska ei löydetty toimivaa näytelmäelokuvakäsikirjoitusta. Nyt kun elokuvateknologia on kehittynyt huippuunsa, digitaalinen ilmaisu, animoitu 3-D ja niin sanottu "liikkeenkaappaustekniikka" (näyttelijä antaa animaatiolle liikkeensä, piirteensä, jopa hivenen kasvojakin) ovat käytössä kera Hollywoodin hurjat taalakasat, Spielberg on voinut toteuttaa unelmansa.
Tintin seikkailut : Yksisarvisen salaisuus perustuu muun muassa Hergén luomaan merirosvosarjakuvaan. Uutta materiaaliakin kirjoitettiin. Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson (Taru Sormusten herrasta -sarja) ja britti tv-käsikirjoittaja Steven Moffat olivat Spielbergin apuna projektissa. Viime viikolla teattereihin tullut animaatioseikkailu on hurjaa, huippuunsa ahdettua actionia ja tietokoneviihdettä. Spielbergin ja kumppanien luomus on enemmän ilmiö kuin elokuvallinen taideteos.
Huono puoli elokuvassa on kapea amerikkalainen näkökulma. Hergén vannoutuneet ystävät ovat ehtineet jo harmitella, että se ei vastaa mitenkään alkuperäisten "älysarjakuvien" henkeä. Spielberg onkin tähdännyt elokuvansa Amerikan markkinoille, mutta ottanut ison riskin muuttamalla partiopoikamaisesta Tintistä nykyelämän ADHD-nuorukaisen. Elokuvan suora väkivalta on myös selvä osoitus siitä, että Steven Spielberg ei ole aivan ymmärtänyt vuonna 1929 Tintti-sarjat aloittaneen belgialaistaiteilijan pyrkimyksiä.

P.S Viime viikon mediauutinen oli Helsingin Sanomien ja Nelosen uutisfuusio. Nelosen uutiset muuttaa ensi vuonna Sanomataloon ja uutispalvelut yhdistetään. Nelosen uutistoimituksen väki siirtyy HS:n leipiin vanhoina työntekijöinä. HS ja Nelonen ovat samaa Sanoma-konsernia, joten fuusion voi ymmärtää, vieläpä siitä näkökulmasta, synergiaetuja on löydtetävä, koska media on nykyisin isossa murroksessa. HS:n puolella fuusio nähdään hyvin positiivisena, mutta tietoa Nelosen uutisväen kannanotoista ei ole ollut saatavilla. HS:n johto on selittänyt positiivisuutta vahvuuksien lisääntymisellä ja - sillä seikalla, että Helsingin Sanomat muodostuu nykyisin monista kanavista: printtilehdestä, nettipalvelusta, radiosta ja koko pörssinoteerattu konserni laajemmin vielä kirjoista ja aikauslehdistä.
Fakta on silti, että "kukaan" ei katso Nelosen "viihde on hyväksi" -tv- kanavan uutisia. Joskus niitä vilkuilen, ja silmiinpistävää on uutishankinnan omaleimaisuus. Kun Ylen ja MTV3:n uutistarjonta näyttää hyvin samanlaiselta, jos ajatellaan päivän uutisaiheiden valintaa, niin Nelosella on yritetty jotakin poikkeavaa ja uutta. Fakta on edelleen katsojamäärä, johon nykyisin tuijotetaan joka puolella sähköisessä mediassa (lukijamäärät ovat tärkeitä printinkin puolella). Jos Ylen pääuutislähetys saattaa kerätä 800 000 katsojaa ja MTV3:n Kymmenen Uutiset pääsee 600 000 yli, niin Nelosen uutiset ovat pudonneet 200 000 silmäparin alle.