Haastattelu (Intervista, 1987), ohjaus ja käsikirjoitus: Federico Fellini, kuvaus: Tonino Delli Colli, leikkaus: Nino Baragli, lavastus: Danilo Donati, pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Sergio Rubini. Tuottaja: Ibrahim Moussa.
Siellä hän seisoo Rossija-hotellin suuren elokuvateatterin lavalla. Martin Scorsesen elokuvien Johnny Boy, Travis Bickle, Jimmy Doyke, Jake la Motta ja Rupert Pupkin. Amerikkalainen näyttelijä Robert De Niro, joka valmistautuu juryn puheenjohtajana jakamaan Moskovan vuoden 1987 elokuvajuhlien pääpalkintoa. De Niro paljastaa palkinnon menevän italialaiselle Federico Fellinille. Elokuva on nimeltään Haastattelu.
Henkeä pidätellen seuraan elokuvamiesten sydämellistä kättelyä. Sitten De Niro kääntyy katsomoon päin: Poikamainen hymy valtaa hetkeksi lavan. Sitten Fellini pitää puheen ja kehuu Neuvostoliiton uutta avoimuuspolitiikkaa. Muistan, miten Fellini kirjoitti "Iloisen valehtelijan totuudenmukaisissa muistelmissaan", että elokuvan 8 1/2 aikaan hän oli myös Moskovassa, mutta joutui poliittisen pelin uhriksi. Se vuosi oli 1963.
Myöhemmin tarkistan kotona, että kahdeksan silloisen juryn viidestätoista jäsenestä äänesti Fellinin elokuvaa vastaan, vaikka hekin olivat kiitelleet ja syleilleet italialaista maestroa. Ja silti, todellakin, 8 1/2 sai pääpalkinnon, sillä se kuvaa taiteilijan tuskallista totuuden etsintää. Elokuva valmistui vuonna 1962.
=====================================================================================================
Metaelokuva Haastattelussa Federico Fellini ohjaa Rooman Cinecittassa tshekki Franz Kafkan "Amerikka"-romaania. Olemme oppineet tietämään, että Cinecitta ja etenkin sen jättinäyttämö Teatro 5 olivat Federico Fellinin oma yksityinen unimaailma, jossa hänen taiteellinen luovuus pulppusi. Nyt japanilainen tv-ryhmä saapuu tapaamaan italialaista mestaria Cinecittaan. Vilpitön valehtelija Fellini purkaa muistojaan, palaa liki kolmenkymmen vuoden takaiseen Roomaan, Via Venetolle, Ihanan elämän aikaan, Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin mondeeneihin, suuren, hienostuneen maailman kohtaamisiin.
Kafkan romaanissa New Yorkiin tullut nuori Karl Rosssmann joutuu pettymysten ja vastoinkäymisten kierteeseen. Rossmann on kafkalainen häviäjä ilman omaa syytään. Häntä nöyryytetään, mutta aina hän löytää uuden tilaisuuden, uuden paikan, uuden ihmisen. Laulajatar Brunelda ja työ ulkoilmateatterissa saattavat palauttaa Rossmannin loukatun ihmisarvon.
Kafkan "Amerikka" on Haastattelussa Fellinille lähtökohta, suurelokuvan haave, mutta ennen kaikkea temppu ja veruke, jonka ympärille kietoutuu omakohtaisten elokuvallisten muistojen ja pyrkimysten hauska ja rikas suma. Fellini katsoo taakse ja nykyiseen. Hän saattaa psykoanalysoida itseään ihmisenä ja taiteilijana, purkaa edellisten elokuvien alle hautautunutta valtavaa energiaa ja luovuutta, joka hahmottuu nyt eräänlaisena haastattelu-, totuus- ja näytemäfilmin sekoitelmana.
Fellini antautuu mysteerien viehtymykselle, mutta muistaa toimivansa elokuvastudiossa, joten hän pitää jalat maassa.
Tuotantonsa selkeisiin suuriin töihin kuuluvassa Haastattelussa taikatemppujen tekijä ei ole vielä kuollut, mutta järki ja tunne ovat nyt tasapainossa. Ja koko elokuvan yllä leijailee tutun Fellinin henki. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Haastattelun
olennainen pointti on taiteilijan itsenäisyys, riippumattomuus ja vapaus. Franz Kafkan "Amerikasta" voisi aivan tosissaan tulla ikääntyneen Fellinin uusi suurtyö, kuten kirjoitin elokuvan tullessa Suomen ensi-iltaan Illusioniin 10.12. 1988. Korostin Fellinin elokuvan olevan "selkeyden ja yksinkertaisuuden haikea ilosanoma, oivallusten, mielikuvien ja unien kahlitsematon virta, mutta kannattaako romaania edes filmata, koska elokuvataide ja -tuotanto eivät ole entisensä". Siihen ajatukseen maestro on päätynyt elokuvassaan.
Nyt kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin voisi lisätä: Federico Fellini sai ohjata neljänkymmenen vuoden aikana omannäköiset elokuvansa, joiden merkitystä kukaan ei voi kieltää. Haastattelu oli Federico Fellinin tien päätepiste, jonka huikeimmassa jaksossa Marcello Mastroianni, ohjaajan alter ego, taikoo Ihanan elämän eloon. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Haastattelu on kaiketi ohjaajan kaukopuheisin lausunto elokuvan puolustukseksi fiktiona, illuusiona, persoonallisena itseilmaisuna ja ammattitaitona.
=====================================================================================================
Tätä kirjoittaessani haluan vielä palauttaa vuoden 1962 Moskovan elokuvajuhlien muiston, sillä poimin kirjahyllystä edellä mainitsemani Federico Fellinin muistelmateoksen, joka ilmestyi 1970-luvulla. Maestro kirjoittaa 8 1/2 -elokuvan vastaanotosta Moskovassa: "Sali oli valtava. Läsnä oli ainakin kahdeksan-, yhdeksän tuhatta henkeä, kuvitelkaa. Seisomassa oli ainakin tuhatkunta katsojaa. Festivaalien johto ja lehtimiehet kertoivat, ettei katsomo ollut koskaan ollut niin täynnä. Olin tullut tilaisuuteen vaimoni kanssa. Tie ja Caribian yöt olivat tehneet hänet Nuevostoliitossa kuuluisaksi. Astuessani Giuliettan kanssa näyttämölle saimme välittömästi mitä sydämellisimmät apolodit, jotka henkivät lämpöä ja kiintymystä. Se tuntui suurenmoisen rohkaisevalta."
8 1/2 Moskovan aikaan Federico Fellini oli 42-vuotias. Kun valtaisan Rossija-teatterin yleisö taputti hänelle vuonna 1987 italialainen maestro oli 67-vuotias. Vaikka nuorena filmihulluna en osannut aina ymmärtää Fellinin elokuvien merkitystä, niin Moskovan lavan edessä tajusin jälleen, mitä aarteita Rooman Cinecittan studioiden taikuri oli meille lahjoittanut: Tie, Ihana elämä, 8 1/2, Giulietta ja viettelykset, Fellinin Rooma, Klovnit, Amarcord, Naisten kaupunki. Enkä miehenä voinut unohtaa 1960-luvun alun episodielokuvan Fellini-osuutta Tri. Antonion kiusaus, jossa Anita Ekberg ilmestyi niin elävänä kuin valtavana mainostauluna kankaalle.
Haastattelu on Federico Fellinin viimeinen mestariteos, viimeinen täydellinen saavutus, vaikka ei huono ollut testamentiksi jäänyt La voicer della luna, joka valmistui 1990. Adrianmeren rantakaupungin Riminin kasvatti Federico Fellini kuoli 1994. Sodanjälkeisen euroopalaisen elokuvan ehdottomista mestareista Michelangelo Antonioni eli vielä, samoin Ingmar Bergman, mutta Andrei Tarkovski oli kuollut kahdeksan vuotta, François Truffaut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta puolalaisen Krzysztof Kieslowskin aika tulisi kaksi vuotta myöhemmin.
Federico kirjoitti vuonna 1972: "Ainoa asia jonka haluan tietää on: Miksi minä olen täällä?Mitä minun elämäni on? En ole varma mistään, mikä on työni ulkopuolella. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minä tiedän. En noudata mitään määrättyä järjestelmää sen enempää työssäni kuin elämässänikään. Minä vain elän. Minä vain teen jotakin."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti