RANSKALAINEN SISÄRENGAS * * *

Hyvä amerikkalaisohjaaja Lawrence Kadan teki 1980-luvulla hienon ystävyyskuvauksen Sisärengas, jossa joukko 1960-luvun tuttuja kokoontui samaan taloon peijaisiin. Yksi ryhmästä oli kuollut, ja hautajaisten jälkeen haluttiin muistella opiskeluajan asioita ja käsitellä ystävien nykyistä elämää. Syntyi uskomattoman koskettava, elämänmyönteinen analyysi nuoruuuden idealismista, joka hiipui 1960-luvun radikalismin muistoon.
Ranskalainen Pieniä valkoisia valheita palautti mieleen Lawrence Kasdanin elokuvan. Ranskalaisessa elokuvassa kaikki alkaa shokinomaisesti, sillä tutun ystäväpiirin rakastetuin jäsen Ludo joutuu onnettomuuteen ja sairaalan sänkyyn. On kesä edessä, on kesäloman aika tulossa, joten pariisilaisryhmän muut jäsenet joutuvat miettimään, mennäkö lomalle Bretagneen, siihen tuttuun paikkaan, jossa on käyty useina vuosina aikaisemmin vai jäädäkö henkiseksi tueksi Ludon sairasvuoteen ääreen? Niin siinä käy, että ystäväporukka, ristiriitainen ja tunteiltaan erilainen sisärengas päättää lähteä lomalle. Vuosien traditiota ei haluta katkaista.
Pieniä valkoisia valheita on hyvä ranskalainen uutuuselokuva. Sitä on haukuttu ylipitkäksi, mutta tätytyy heti sanoa, että elokuvaa seurasi todella intensiivisesti, joten aika ikään kuin suli mielestä. Elokuva alkoi Kino-Palatsisissa klo 18.30, ja kun se loppui luulin, että kello on 20.30. Helkkari, se olikin kohta viisitoista yli yhdeksän. Kotona tarkistin ranskalaiselokuvan pituuden: Todellakin 154 minuuttia. Hämmämästelinkin Kaisaniemen metroasemalla, miten kello on näin paljon, ja elokuvaa katsoessani en pitkästynyt hetkeksikään.
Pieniä valkoisia valheita on kevyempi ja pinnallisempi elokuva kuin Lawrence Kasdanin Sisärengas. Mutta on syytä muistaa, että ranskalaiselokuvan kohta keski-ikäiset henkilöt elävätkin pinnallista hyvin toimeen tulevien pariisilaisten elämää. Ohjaaja  François Cluzet saa hyvin esille eri henkilöiden luonteen piirteitä - etenkin kiivaan ravintoloitsijan ja tekstiviestejä odottelevan rakastuneen miehen. Nämä henkilöt saattavat vaikuttaa joko vainoharhaisilta pedanttisuuden irvikuvilta tai romanttisilta hölmöiltä, jotka eivät osaa hellittää edes kesälomalla. Tai hyvä luonnekuva liittyy naimisissa olevaan kiropraktikkoon, joka huomaa rakastavansa miessukupuolta.
Elokuvan ongelma on stereotypia. Ohjaaja ei sittenkään ole pystynyt syventämään henkilökuvia näitä edellä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Silti täytyy myöntää, että näyttelijät ovat kautta linjan hurmaavia rooleissaan. Sieltä bretagnelaiselta kesälomapaikalta löytyy myös ailahtelevainen, miehen kuin miehen syliinsä ottanut nainen, jota Marion Cotillard näyttelee upeasti. Sanokaa joku muu tämän hetken eurooppalainen naisnäyttelijä, jonka hymy leviäisi kankaalle samalla ihanuudella?
Pieniä valkoisia valheita huipentuu kokoavaan hautajaisjaksoon. Se on liian pateettinen, liian osoitteleva. Minä olisin jättänyt koko jakson pois ja lopettanut elokuvan bretagnelaislomakylään. Enpä kuitenkaan ole vastuussa tästä elokuvasta, joten ohjaajan ratkaisu täytyy hyväksyä, vaikka katsoja olisikin eri mieltä. Loppujakso saa kyllä katsomon kyyneliin. Ranskalaiselokuvassa näyttelevät Cotillardin lisäksi Benoît Magimel, Jean Dujardin, ohjaaja Cluzet, Gilles Lellouche, Louise Monot, Edouard Montoute, Pascale Arbillot, Valérie Bonneton, Laurent Lafitte.

Ajankohtainen kommentti 

Jokin vuosi sitten kirjoitin, että elokuvataide on kuollut. Ei enää tule persoonallisia elokuvia tai suuria ohjaajia. Höpsistä. Kun katsoo kriitikon tähtilistaani, niin ei voi olla kuin eri mieltä. Kyllä ohjelmistoon tulee jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia elokuvia. Ei tietenkään voi sanoa, että kaikki "maailman parhaat" elokuvat tulisivat Suomeen, mutta joitakin sentään. Huomaan antaneeni viisi tähteä seuraaville elokuville: Melancholia, Norwegian Wood, The Tree of Life, Le Havre....Eli kyllä niitä upeitakin elokuvia edelleen pulpahtaa Helsingin ohjelmistoon.
Toinen asia on sitten, että Hollywoodin unelmakaupungin tehdas suoltaa nykyisin teattereihin 3D-elokuvia, joita katsotaan laseilla. Selvästi myös piirroselokuvien invaasio on tullut teattereihin. En itse näe 3D-elokuvissa mitään muuta kuin markkinointikeinon - ehkä Wim Wendersin ajankohtaista Pinaa lukuun ottamatta. Ne eivät tuo elokuvataiteeseen mitään uutta tai mullistavaa. Saa nähdä, milloin suomalaiset elokuvaohjaajat ryhtyvät tekemään elokuvia 3D-metelmällä. Toivottavasti eivät koskaan, sillä annetaan elokuvan elää omillaan.

P.S. Terveiset ja onnittelut Ouluun. Kaupungin elokuvakeskuksen ja elokuvasihteeri Pentti Kejosen luomus Oulun kansainvälinen lasten- ja nuorten elokuvafestivaali täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Tapasin oululaisen elokuva-aktiivin Kejosen jo 1970-luvun alkupuolella, kun Oulussa järjestettiin kunnallisen elokuvatoiminnan neuvottelupäivät. Se alkoi olla sitä elokuvakulttuurin vahvaa rakennusaikaa Suomessa. Myöhemmin Ouluun syntyi elokuvakeskus, avattiin teatteri ja alettiin kartuttaa elokuvakirjastoa. Elokuvien maahantuonti alkoi 1980-luvun alussa.
Osallistuin toimittajana festivaaleille kaksikymmentä vuotta sitten. Festivaalit olivat saavuttaneet vankan aseman Oulussa, ja muistettakoon, että järjestäjät ottivat tarkasti huomioon oululaisten koulujen oppilaat. Kuulin maanantaina radiosta, että nyt lapsijury valitsee festivaalien voittajaelokuvat.
Festivaali on jäänyt elämään Ouluun, mutta esimerkiksi maahantuonti tyrehtyi vuosia sitten. Videon, dvd-elokuvien ja tv-kanavien filmitarjonnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi ei pienellä oululaisella elokuvakeskuksella ollut enää taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa maahantuontia. Kiitos kuitenkin oululaisille aktiiveille takavuosien väkevästä elokuvakulttuurin laadun edistämisestä Suomessa. Ja onnea festivaalille!