Antonio Banderas on palannut kotiin. Hän esittää loistokkaasti kirurgi Robert Legardia, joka on rakentanut kartanoonsa leikkaussalin ja laboratorion. Robert on huippukirurgi, joka etsii keinoa korjata palovammoista kärsivien potilaiden ihon. Se ei jää tähän, vaan Robert siirtyy vähitellen moraalin ylpuolelle: Hän muuttaa moottoripyöräpoika Vicenten (Jan Cornet) ihon ja sukupuolen. Se on kostotoimi, jonka kirurgi suorittaa uskoessaan Vicenten raiskanneen hänen tyttärensä Norman (Bianca Suárez) .
Iho jossa elän on parasta Pedro Almodovaria (s. 1949) sitten upean Puhu hänelle -elokuvan, joka valmistui vuonna 2002. Tuossa ehkäpä Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvan (1988) ja Intohimojen labyrintin (1982) ohella Almodovarin pääteoksessa oltiin tekemisissä lääketieteen kanssa. Mieshoitaja huolehtii parantolassa päivästä toiseen kauniista naisesta, lahjakkaasta tanssijasta, joka on vaipunut koomaan. Elokuva oli Almodovarin kunnianosoitus ihmisen auttamishalulle ja rakkauden syvälle tunnekokemukselle.
Iho jossa elän on toista maata. Pedro Almodovar kehittää kirurgistaan eräänlaisen Frankensteinin modernin inkarnaation, moraalittoman ja julman miehen, joka synnnyttää leikkaussalissaan itselleen morsianta. Frankenstein-vertaus voi olla oikeutettukin, mutta Almodovar ei tyydy helppoihin päätelmiin, vaan hän syventää hetkittäin kauhufilmin väristyksiä saavan elokuvansa teeman yleismaailmalliseksi. Almodovar näyttää pala palalta kehittyvän, yllätyksellisen ja rankan tarinan kautta mitä tapahtuu, kun lääkäri ryhtyy muuntelemaan ja korjailemaan luonnon luomaa. Elokuva varoittaa myös koston mielettömyydestä ja oman käden oikeuden vaaroista.
Pedro Almodovarin elokuvassa on myös toinen iljettävä mieshahmo, Robertin väkivaltainen veli Zega (Roberto Alamo), joka lähes tunkeutuu eräänä päivänä kirurgin taloon. Hän saapuu tiikerin asussa, koska on karnevaalien aika, mutta muutenkin hänen täytyy peittää identiteettinsä. Zega on pahantekijä, jota etsitään. Robertin talossa hän toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, nai heti kaikkea, mikä liikkuu. Zegan tullessa talossa on Vicentestä Veraksi muuttunut "vanki" (Elena Anaya) ja Robertin vanha palvelijatar (Marisa Parades), joka luottaa täysin isäntäänsä.
==========================================================================================
El Grecon (1541-1614) lukuisista maaluksista tunnetussa Toledossa, Keski-Espanjassa, toteutetttu Iho jossa elän on ohjaukseltaan, kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään hyvää Almodovaria. Espanjalaisohjaaja on luonut julmuuden pelilleen hienon visuaalisen ilmiasun, jossa korostuvat interiöörien loppuun saakka mietityt tila- ja esinemaailmat sekä värien ja vaatetuksen ainutlaatuinen hehku. Vaikuttaa kuin Pedro Almodovar olisi halunnut tehdä elokuvan, jossa ei olle mitään halpaa tai keinotekoista. Thierry Jonquetin romaanitausta "Tarantula" on ollut tiettävästi vain lähtökohta ja inspiraation lähde. Eikä Almodovarin luomusta kannata verrata mihinkään mahdollisiin aikaisempiin elokuviin, sillä Almodovar ohjaa täysin omillaan.
Elokuvassa käytetään aseita. Loppupuolella Iho jossa elän saa rikosfilmin melodramaattisia ominaispiirteitä. Joku voi pitää tätä tyylirikkona, mutta eivätkö ratkaisukohtaukset ole kaiken aikaisemmin nähdyn itsestään selvä johtopäätös ja yhteenveto. Pedro Almodovar sulauttaa sicifin, kauhun ja melodraaman kokonaisuuteen niin, että tyylilajeja ei edes huomaa ihmetellessään ja kauhistuessaankin hetkittäin kiehtovaa ja hetkittäin vastenmielistäkin elokuvallista orkesterointia.
Ajankohtainen kommentti
Suomen elokuvasäätiö on jakanut jälleen tuotantotukea kotimaiselle elokuvalle. Elokuvateattereiden kankaalla nähdään usein mainospala, jossa kotimaisen elokuvan tuen ilmoitetaan olevan kokonaan Veikkauksen tuottoa. Tällä kertaa elokuvasäätiö osoitti suurimman tukisumman Timo Koivusalolle, jonka aikaisemmat kehnotkaan elokuvat eivät ilmeisesti merkitse mitään päättäjien tajunnassa. Koivusalon uudelle elokuvaprojektille Vuonna 85 - Manserock päätettiin antaa 800 000 euroa.
Huh, huh! Eikö tämä 1980-luvun suomalaisen rockmusiikin tarina Tamperetta ja muita paikkakuntia myöten ole käsitelty eri medioissa riittämiin. On dokumentteja, on elokuvia - Saimaa-ilmiö esimerkiksi - on tv-sarjoja, on tv-ohjelmia, on radio-ohjelmia, on lehtikirjoituksia. Ja albumeja on ostettu. Kuka muu kuin tamperelainen jaksaa enää innostua aiheesta.
Jos nyt sittenkin innostutaan, niin pakko on verrata Timo Koivusalon saamaa 800 000 euroa vaikkapa Peter Lindholmille ja Helsinki-Filmille vaativasta ja pitkäkestoisesta ajankuvasta onnistuneesti rakennetun Missä kuljimme kerran -elokuvan saamaan 200 000 euron säätiötukeen. Onko tässä mitään suhteellisuuden tajua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti