MÄKELÄ PERHE-ELÄMÄN PURISTUKSESSA * *

Kotimaisen elokuvan menestysohjaaja Aleksi Mäkelä (s. 1969) on tehnyt kaikenlaista, viihteellisestä roskasta aivan merkittäviinkin elokuviin. Muistamme positiivisella mielellä elokuvat Häjyt (1988) ja Matti (2003), mutta yhtä hyvin ihmettelemme, miksi hän suostui ohjaamaan Solaris Filmille Vares-dekkareita.
Onneksi Aleksi Mäkelä on päässyt Vareksista irti ja Solariksen Markus Selin on antanut hänelle mahdollisuuden ohjata henkilökohtaisen elokuvateoksen. Sen nimi on ytimekkäästi, joskin arvoituksellisesti Kotirauha.
Aleksi Mäkelä kertoo keski-ikäisen yrittäjän (Samuli Edelmann) elämän alennustilasta. Tai hetkistä, jolloin elämä alkaa luisua alaspäin. Miehen nimi on Sami Luoto. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat opettajavaimo ja aikuistuva tytär. Sami Luoto on bisnesmies, jonka taloudelliset näköalat ovat ankeat. Hänellä menee huonosti, mutta hän ei kerro tästä perheelleen. Sami Luoto elää jatkuvassa valheessa.
Kotirauha on huumorilla toteutettu vakava asiaelokuva. Mäkelä ohjaa kuin toimintadraamaa, jossa vauhti on tärkeintä. Elokuva menettää tästä syystä fokuksensa, sillä monin paikoin olisi voitu hidasta tahtia ja jäädä mietiskelemään Sami Luodon elämän suurta petosta. On se kummallista, että kaikki pitää tuoda niin vauhdikkaasti eteemme - ehkä tekijät pelkäävät, että emme jaksa istua pohtivin mielin katsomossa. Tässä suhteessa Mäkelä on mennyt harhaan.
Elokuvassa näytellään hyvin - niin kuin yleensä kotimaisissa uusissa teoksissa. Samuli Edelmann melkein pelastaa Kotirauhan. Hänestä on pikku hiljaa kehittynyt näyttelijä, jolla on paljon annettavaa valkokankaalla ja tv-sarjoissa. Vaimoa tulkitseva Katariina Kaitue on teatterinäyttelijä, mutta nyt hän osoittaa pystyvänsä toimimaan linjakkaasti kameran edessä. Sivurooleista erottuvat Santeri Kinnunen poliisiveljenä ja Kristo Salminen väkivallan miehenä. Sivuosien mies Aake Kalliala on hyvä isänä.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalainen tv-sarja Henkivartijat on fiktio, mutta kyllä se heijastelee eräällä tavalla juuttien yhteiskuntaa ja myös eurooppalaisesti sitä iljettävää tapahtumakudosta, joka on nousussa eri maissa - myös Suomessa. Tarkoitan muukalaisvihan nousua ja kansallismielisten (äärioikeistolaisten, fasististen) liikkeiden vahvistumista Euroopassa. Meilläkin oikein lähetetään liittymisanomuksia natsipuolueeseen, jota taantumukselliset hörhöt vetävät. Onneksi heitä ei ole paljon, mutta kuka tietää, mikä on tilanne tämän vuosikymmenen lopussa.
Henkivartijat edustaa korkeaa tanskalaista tv-tekemisen tasoa. On se kumma, että sieltä tulee jatkuvasti hienoja elokuvia ja tv-sarjoja. Henkivartijoiden fokus on politiikassa. On jälleen koulutettu uusi ryhmä vartioimaan poliittisia päättäjiä. Sillä heitä tarvitaan, koska muukalaisviha ja islamisvastaisuus voi saattaa päättäjiä hengenvaaraan. Voisiko ajatella, että sarja kuvaa lähitulevaisuuden Tanskaa, jossa äärioikeistolaiset ryhmät ryhtyvät väkivaltaisiin toimiin, koska jopa muslimiperäisiä tanskalaisia on valittu maan hallitukseen. Tällainen henkilö on tv-sarjassa viehättävä ja liberaali kulttuuriministeri, joka haluaa avartaa käsitystä Tanskasta ja tanskalaisuudesta, haluaa irti kapeakasvoisesta tuijottamisesta pelkkään kantaväestöön. Ministeri esittelee tavoitteitaan televisiossa. Se laukaisee trauman: erään ryhmän keski-ikäinen yllyttäjämies kokoaa samanmielisiä veneelle ja alkaa kysellä päättäväisyyden perään. Ja se tarkoittaa: Olemmeko valmiit koviin otteisiin tällaista ministeriä ja hänen perhettään vastaa?
Henkivartijoita katsoessa tuntee sääliä suomalaisten tv-sarjojen tekijöitä kohtaan. Miten meillä alennetutaan Moskan tapaiseen julkkis- ja juorupyörittelyyn, kun maassa pitäisi ryhtyä kuvaamaan kipeitä ajankohtaisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Meillä pelleillään ja hassutellaan, kaiken maailman kokki- tositv- ja kilpailuohjelmat ovat vallanneet ruudun. Tanssi tähtien kanssa on melkein koko suomalaisväestön ainoa mielenkiinnon kohde. Teatterissa sentään tapahtuu, jos ajatellaan viime kevään poleemista ja rohkeaa Eduskunta-näytelmää tai äskettäin ensi-iltaan tullutta Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua, jonka sanotaan olevan osuva kuva tämän hetken suomalaisesta työelämästä.