perjantaina, huhtikuuta 15, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 87

Kenraali (The General, USA 1926), ohjaus: Buster Keaton, Clyde Bruckman, käsikirjoitus: Keaton, Bruckman, kuvaus: Dev Jennings, Bert Haines, pääosissa: Buster Keaton (Johnnie Gray), Marion Mack (Annabelle Lee), Charles Smith (Annabellen isä), Frank Barnes (veli),Glen Gavender (kapteeni Anderson), Jim Farley (kenraali Thatcher). Tuotanto: Buster Keaton Productions/Joseph M. Schenck.

Amerikkalaisen mykän komedian uusi tuleminen koettiin 1960-luvulla. Seuraavallakin vuosikymmenellä mykän komedian saavutusten esittelyä jatkettiin. Teattereissa järjestettiin uusintaensi-iltoja, elokuva-arkiston sarjoissa esitettiin mykkää amerikkalaiskomediaa, tuota elokuvataiteen alkuaikojen luovasti ryöpsähtelevää ja kekseliästä pilojen kavalkadia. Tärkeitä komedioita entisöitiin tai löydettiin unholasta.
Suomessa ei jääty muusta maailmasta kovin paljon jälkeen. Charles Caplinin pitkät komediat, Marx-veljesten 1930-luvun anarkistiset iloittelut ja kokoillan kokoamaohjelmat johdattivat uusia katsojasukupolvia komedian kulta-aikaan. Nuori polvi voi tuskin nykyisin kuvitella dvd- ja internet-tarjonnan katveessa, miten esimerkiksi 1970-luvulla Suomessa toimi useita yhtiöitä, jotka siirsivät mykkiä komedioita 16 mm:lle. Niitä sitten esitettiin elokuvakerhoissa, kouluissa ja järjestöissä.
Charles Chaplinin lyhyitä mykkäkomedioita oli saatavilla Suomi-Filmin ja Viihdekuvan välittäminä 16 mm:n versioina. Kerhot tilasivat innokkaasti sarjoihinsa muun muassa legendaariset lyhärit, yhdeksän minuuttia kestävän Chaplinin kiireisen päivän (1914) ja kahdeksantoista minuutin pituisen nerokkaan Chaplinin nyrkkeilysankarina (1915). Huomattavaa oli, että Chaplin-kirjoja alkoi ilmestyä, muun muassa 1979 "Oma elämäkertani" WSOY:n Profiilisarjassa. Mutta jo 1959 oli saatu Suomen elokuva-arkiston julkaisuna ja Tammen kustantamana suomeksi Theodore Huffin perusteos "Chaplin - Komedian kuningas". Ja muistetaan, että elokuvakirjoja oli julkaistu 1950- ja 1960-luvuilla tuskin montakaan.
Kuudentoista millin versioina saattoi lainata myös mykänkauden muiden merkittävien koomikkojen lyhytfilmejä. Heitä olivat Harold Lloyd, Harry Langdon ja Stan Laurel & Oliver Hardy eli Ohukainen ja Paksukainen. Äänielokuvan koomikoista W.C Fieldsin lyhytfilmejä löytyi vuokraajilta (mm. Parturi). Kirjo oli siis leveä.
Uuden tulemisen koki myös mykänkauden mestari Buster Keaton, joka sijoittuu listalla laadullisesti koomikkona ja ohjaajana heti Charles Chaplinin jälkeen. Keatonin lyhyistä komedioista levitettiin 16 mm:n versioina 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa sellaisia täysosumia kuin Näyttämöllä (1921) ja Poliisit (1922). Ensiksi mainitussa komediossa on uskomaton unijakso ja jälkimmäinen on antanut paljon virikkeitä Hollywoodin eri vuosikymmenien ohjaajille. Taiturimaiseksi luonnehdittu virkavallan takaa-ajojakso sisältää huikean määrän jepereita.
=====================================================================================================
Buster Keatonin (1895-1966) kuuluisin pitkä mykkäkomedia Kenraali on amerikkalaisen elokuvan suuria saavutuksia. Suomessa se esitettiin ensimmäisen kerran helmikuussa 1927. Keatonin komedia sai uusintaensi-iltansa elokuun lopulla 1962, jopa kahdessa elokuvateatterissa, Valio-Filmin keskikaupungin Savoyssa ja Töölön Coronassa. Se esitettiin elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa ja ainakin neljästi televisiossa. Toisen teatteriuusinnan Kenraali koki vuonna 1980, kun Oulun Elokuvakeskus hankki oikeudet esityskopioon.
Minä sain nähdä Kenraalin ensimmäisen kerran 1962-1963 koulukaupungissa Kajaanissa. Se saattoi olla varhaisimpia mykän komedian katsomiskokemuksia ja -elämyksiä. Laitoin sen heti kymmenen parhaan näkemäni elokuvan listalle. Siellä se säilyi vuosikymmeniä, mutta putosi joitakin vuosia sitten jostakin syystä pois. Listalle se kuitenkin kuuluu, joten virhe täytyy joskus korjata.
Kenraali on siinäkin mielessä tärkeä suosikkielokuva, että koomikko-ohjaaja Buster Keaton ikään kuin syntyi uudelleen 1950-luvun alussa: Unohduksiin painunut elokuvataiteen pioneeri sai tilaisuuden esittää gaginsa Charles Chaplinin tunteellisessa Parrasvaloissa. Keatonin esiintyminen elokuvan loppupuolen koomisissa numeroissa ei ole pitkä, mutta se on Charles Chaplinin, maailman ehkä tunnetuimman ihmisen, silloinen kunnianosoitus suurelle mykälle koomikolle, jonka mahdollisuudet murtuivat äänielokuvan tuloon.
Kenraali on tärkeä minulle, koska olen analysoinut sitä kursseilla ja seminaareissa. Ikimuistettavin oli Jarmo Valkolan 1.-2. 11. 1980 Jyväskylässä järjesteämä seminaari "Huumori elokuvassa". Esiinnyimme luennoitsijoina Sakari Salkon kanssa Vapaudenkadun Kirjaston Minnansalissa. Salko puhui koomisesta ilmaisusta elokuvassa. Minä esitin runsaalle kuulijakunnalle komedia-analyysin Kenraalista.
Jyväskylän seminaari oli esimerkki innostuneesta perehdyttämistä elokuvataiteen perinteeseen ja historiaan aikana, jolloin elokuvakulttuuri alkoi olla muutoksessa Suomessa. Pian tulivat VHS-kasetit, mutta
elokuvateattereiden lumo säilyi vielä ja elokuvakerhot sinnittelivät. Koko 1980-luvun Helsinkiin tuotiin lukuisia hienoja elokuvia lukuisista eri maista. Valikoimista kerhotkin saivat helposti omansa.
=====================================================================================================
Mykänkauden komedia kertoi komediallisessa muodossa 1910- ja 1920-lukujen amerikkalaisesta yhteiskunnasta, todellisuuden eri vivahteista - ammateista, elämäntavasta, rakkaudesta, petoksesta, ilosta ja surusta, jopa sorrosta ja luokkaristiriidoista. Theodore Huff on viitannut Chaplinin Poikaan (1921) todistuskappaleena mykästä komediasta, joka siirtyy jo draaman puolelle. "Nauru kirpoaa enemmän toiminnallisista tilanteista tai pantomiimiesityksistä, harvoin hulinasta tai muista kovakouraisista tehokeinoista."
Buster Keaton syntyi sirkusteltassa Kansasissa. Hän liikkui vanhempiensa kanssa akrobaattiesityksissä. Keaton tutustui 22-vuotiaana New Yorkissa Fatty Arbuckleen ja Joseph Schenkiin, jotka olivat elokuvamiehiä. Siitä alkoi Keatonin elokuvaura, joka jatkui Hollywoodissa vuonna 1922 Metrolla ja lopulta 1926 United Artists´illa. Buster Keatonin uran huippukausi ajoittui 1920-luvulle. Kenraalin lisäksi syntyivät muun muassa Our Hospitality (Ruutia, räminää, rakkautta) Scherlock Jr. (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia), The Navigator (Laiva Ohoi), Steamboat Bill Jr.. Äänielokuvan murroksen jälkeen Keaton yritti vielä Metrolla, mutta ura itsenäisenä elokuvantekijänä oli ohi vuoden 1933 tienoilla.
Buster Keaton harrasti komedioissaan eri aiheita, kuvasi eri ammatteja ja erilaisia inhimillisiä kohtaamisia. Kenraali sijoitettiin Amerikan sisällissodan aikaan. Keaton esittää veturinkuljettajaa, joka matkustaa veturillaan ristiin rastiin sodan rintalohkoilla. Kuin varkain hän yrittää tehdä huomioita etelävaltiolaisista ja pohjoisvaltiolaisista: Miten sotilaat käyttäytyvät, miten sota eteneee. Samalla hän väistelee ja välttelee luoteja ja tykinkuulia. Veturien yhteentörmäyksiäkin on vaarassa tapahtua. Komediaan sisällytettiin myös rakkaustarina.
Buster Keaton oli mykän komedian kivikasvo. Hänen erikoispiirteensä oli ehdoton muukalaisuus. Kenraali oli hänelle toiveiden täyttymys: Ei tarvitse kommunikoida ihmisten kanssa, vaan saa olla koko ajan siteessä koneeseen ja aineettomaan energiaan. Akrobatian hallinnut Buster Keaton luotti pilan nousevaan voimaan. Hänen tapansa vaikuttaa elokuvayleisöön on kuvattu seuraavasti: Alussa katsoja hyrähtelee, mutta kun pila kehittyy katsoja alkaa nauraa, kunnes lopussa hän hirnuu jo valtoimenaan. Kenraalissa kuten monissa muissakin komedioissa Buster Keaton sananmukaisesti "otti elämän omiin käsiinsä." Eli vaarallisissa kohtauksissa ei käytetty stunttia, vaan kivikasvo hoiti ne itse. Se oli aina iso riski, mutta Keatonin mielestä se kuului pelottomaan tapaan luoda koomista jännitettä.
Keaton osoitti mykän kauden komedioissaan lapsenomaista innostusta. Hän hääri ikään kuin komedian unelmamaailmassa, jonkinlaisena komiikan abstraktina henkilöitymänä, jonka pilat ja kommat etenevät matemaattisella tarkkuudella. Oliko Keatonin suuruuden ja rohkeuden tausta lapsuuden akrobaattiryhmässä, jonka esityksiä seuratessaan Harry Houdini lakosi ihailemaan 6-vuotiaan Busterin kykyä selvitä kaatuilemisista vaativissa portaissa.
Kenraali on huomattava eeppisenä komediana. Ei Buster Keaton useinkaan tyytynyt liikkumaan tarkoin rajatuissa paikoissa, mutta Kenraalissa hän avasi näkökulman vaihtuviin maisemiin. Hän antoi liikkeen kiihtyä veturin kulkiessa eteenpäin. Mykän komedian historioitsijat ovat todenneet, että tuskin missään muussa 1920-luvun Hollywood-komediassa eeppisyys ja näyttävyys esiintyy samalla intensiteetillä.
Buster Keatonin gagit ja toiminnalliset juoksutukset olivat 1920-luvun ihmeellistä epiikkaa. Ne myös maksoivat maltaita, hirvittivät usein tuottajia. Kenraalinkin monet jännittävät jaksot tehtäisiin nykyisin stunteilla ja pienoismalleilla. Esimerkiksi Keatonin komedioista kirjoittanut Donald W. McCaffrey on muistuttanut, että Hollywoodin mykän komedian kultakaudella koomikot ja tekijät olivat jatkuvassa kilpailusuhteessa toisiinsa: Kuka keksii entistä paremman koomisen pilan tai jännitysmomentin.
Buster Keatonkin haki aina yllätystekijää. Kenraalissa on muuan ihmiskuvauksen tai sen puutteen ilmentymä: McCaffreyn mukaan Johnny Gray eli kivikasvo Keaton kohtelee rakastettuaan aivan kuin tämä olisi odottamatta paikalle saapunut sisko. .
=====================================================================================================
Buster Keaton
Äänielokuva ei vienyt kokonaan Buster Keatonin leipäpuuta, mutta se oli selvää, että kivikasvo ei voinut puhua kameran edessä. Hän näytteli vaatimattomissa elokuvissa, oli hoidettavana psykiatrisella klinikalla ja sai ensimmäisen kunnon tilaisuutensa ennen Parrasvaloja vuonna 1947 Pariisissa. Hän esiintyi Sirkus Medranossa. Parrasvalojen jälkeen rahapula johti Keatonin televisioon. Vuonna 1963 tuottaja-ohjaaja Stanley Kramer pestasi Buster Keatonin merkittävään komediaansa Mieletön, mieletön maailma.
Balsamia haavoihin voideltiin 1965, kun Gerald Potterton ohjasi Keatonia hienossa "paluuelokuvassa" The Railrodderissa. Samana vuonna Keatonia juhlittiin Venetsian filmijuhlilla. Siitä vauhdittui Keatonin uusi tuleminen, mutta hän ei nähnyt suosionsa kasvun maailmanlaajuista kaarta, sillä syöpä suisti mestarin kuolemaan 1.2. 1966. Loistava oli Kevin Brownlownin 1987 ohjaama kunnianosoituselokuva Buster Keaton: A Hard Act to Follow.

5 kommenttia:

Juha kirjoitti...

Olisi kyllä kiva nähdä Buster Keatonin komedioita. Mieleeni ei tule kuin yksi ainoa, joka esitettiin joskus 80-luvulla (varmaan myöhemminkin) televisiosta. Nykyään Suomen televisiota ei ilmeisesti juurikaan kiinnosta esittää näitä leffoja. Entä Suomen Elokuva-arkisto (toimii nykyään jollain toisella nimellä)? Epäilen. Täytyy ilmeisesti turvautua DVD:hen tässäkin asiassa. Maksa sitten lupamaksuja samalla kun ostat kiekkoja hyllyyn.

Anonyymi kirjoitti...

Erityisen ansiokas kirjoitus niin Keatonista kuin Kenraalistakin, joka on nykyään aivan ansaitusti nostettu sille jalustalle, jolle se myös kuuluu - ainahan näin ei todellakaan ole ollut. Keatonin ura oli muutenkin mykkäkaudella todella vakuuttava ja miltei kaikki teokset Kolmesta aikakaudesta (1923) Kameramieheen (1928) lähentelivät viittä tähteä.

Juhan kommenttiin sen verran, että mykkäklassikoiden dissaaminen Suomen televisiossa on todella valitettavaa, niin paljon näkemisen arvoisia mutta tällä haavaa tuntemattomia elokuvia jätetään näyttämättä.

Anonyymi kirjoitti...

Katelin tämän elokuvan ensin netistä, sitten ostin dvd:n (hintaa taisi olla 2-3e). Musiikit olivat dvd:llä pettymys, tietty yleensä ensiksi kuulluista pitää enemmän, mutta kyllä dvd-versioissa oli selvästi huonommat.

Tunnustan etten ole paljon mykän kauden komediaa nähnyt. Suosikkeja on Turvaillisuus viimeiseksi, jota Yle on kyllä ihan hyvin esittänyt (tuli taas joku aika sitten).

Anonyymi kirjoitti...

No näissä mykkäelokuvissakin pätee se tosiasia, ettei halvinta mahdollista kannata ostaa. Kenraalista on olemassa hintavia (n. 15 euroa ja ylöspäin) julkaisuja, joiden musiikit ovat kyllä aivan loistavia. Kannattaa sijoittaa ennemmin laatuun, se on sen arvoista.

R Heurlin kirjoitti...

Näin viime syksynä Nizzassa Kenraalin sinfoniaorkesterin säestyksellä. Musiikkiin kiinnitti huomiota elokvan alussa ja sen loppuessa. Koko muun ajan musiikki oli niin sulautunut elokuvaan, ettei sitä huomannut. Käsittääkseni Keaton oli ollut hyvin tarkka sisällissodan pukujen ym. suhteen.
Hieno leffa